Sitä tekee työtä ja opiskelee ja panostaa niihin parhaansa mukaan, mutta tulokset eivät ole loistavia. Mitään ei vapaa- ajalla jaksa tehdä, eikä mistään saa nautintoa. Olen väsynyt henkisesti, elämään.
Etsin koko ajan muiden käytöksestä tai sanoista vihjeitä siihen, etten riitä tekoineni ja omana itsenäni. Eikä tarvitse paljon etsiä, koska joka päivä "aineistoa" kertyy ihan kivasti. Eikä asiaa varmaan auta, että olen itse muita tarkempi sanoineni ja tekoineni (varmistan,että olen itse suorempi itselleni, mitä muut ovat minulle).
Toisaalta enhän ole kaunis enkä mitenkään lahjakas, joten kai häpeä on luonnollista. Häpeän monia (ellen kaikkia) asioita ja yritän korjata niitä parhaani mukaan, kuitenkaan onnistumatta (ja lopulta kerään vain lisää häpeäkokemuksia).
Hain ammattiapua, mutta apua ongelmiini en saanut. Ehkä sen takia, että itsekään en niitä ehkä täysin tiedosta. Luin kirjoja häpeästä ja tunnistin hetkellisesti paljonkin asioita, mutta kun alan miettimään asiaa, kiellän häpeäni.
En osaa työstää häpeääni ja se vaikuttaa paljon elämässäni. Ihmiset huomaavat huonon itsevarmuuteni ja kommentit itsestäni ja alkavat nähdä minut viimeistään siinä tilanteessa sellaisena minkälaista osaa itsestäni korostan. En vain jaksaisi elää tämän häpeän kanssa, joka on kasvanut osaksi minua. Toisaalta pelkään jo etukäteen päästää siitä irti. Mitä jos minusta tuleekin ylimielinen ja itserakas ihminen, joka on huono, mutta näkee itsensä hyvänä.
Häpeästä puhutaan harvoin, mutta asioita mietittyäni tiedän, että melkein kaikki menee häpeän piikkiin, vaikka kiellänkin heti kaikki kun rupean asiaa tarkemmin analysoimaan. Läheiseni huomaavat, että häpeän itseäni pahasti, mutta ulkopuolisille olen yrittänyt olla se pärjäävä ihminen. Ettei tarvitsisi hävetä häpeämistä.
Elämästä on vain tullut sellaista harmaata paksua puuroa, jossa ei ole värejä eikä minkäänlaista vivahdetta. Minne elämäniloni katosi? Miten pääsen häpeästä eroon? Miten uskaltaisin edes päästää häpeästä eroon? Enhän tiedä minkälaista on ilman häpeää. Nyt ei ole asiat hyvin, mutta ainakin tiedän miten asiat ovat, vai tiedänkö? Onko tämä itsensä pettämistä ja itselleen valehtelemista?
Kokemuksia, vinkkejä, kommentteja, mitä vaan. Antakaa tulla.
Etsin koko ajan muiden käytöksestä tai sanoista vihjeitä siihen, etten riitä tekoineni ja omana itsenäni. Eikä tarvitse paljon etsiä, koska joka päivä "aineistoa" kertyy ihan kivasti. Eikä asiaa varmaan auta, että olen itse muita tarkempi sanoineni ja tekoineni (varmistan,että olen itse suorempi itselleni, mitä muut ovat minulle).
Toisaalta enhän ole kaunis enkä mitenkään lahjakas, joten kai häpeä on luonnollista. Häpeän monia (ellen kaikkia) asioita ja yritän korjata niitä parhaani mukaan, kuitenkaan onnistumatta (ja lopulta kerään vain lisää häpeäkokemuksia).
Hain ammattiapua, mutta apua ongelmiini en saanut. Ehkä sen takia, että itsekään en niitä ehkä täysin tiedosta. Luin kirjoja häpeästä ja tunnistin hetkellisesti paljonkin asioita, mutta kun alan miettimään asiaa, kiellän häpeäni.
En osaa työstää häpeääni ja se vaikuttaa paljon elämässäni. Ihmiset huomaavat huonon itsevarmuuteni ja kommentit itsestäni ja alkavat nähdä minut viimeistään siinä tilanteessa sellaisena minkälaista osaa itsestäni korostan. En vain jaksaisi elää tämän häpeän kanssa, joka on kasvanut osaksi minua. Toisaalta pelkään jo etukäteen päästää siitä irti. Mitä jos minusta tuleekin ylimielinen ja itserakas ihminen, joka on huono, mutta näkee itsensä hyvänä.
Häpeästä puhutaan harvoin, mutta asioita mietittyäni tiedän, että melkein kaikki menee häpeän piikkiin, vaikka kiellänkin heti kaikki kun rupean asiaa tarkemmin analysoimaan. Läheiseni huomaavat, että häpeän itseäni pahasti, mutta ulkopuolisille olen yrittänyt olla se pärjäävä ihminen. Ettei tarvitsisi hävetä häpeämistä.
Elämästä on vain tullut sellaista harmaata paksua puuroa, jossa ei ole värejä eikä minkäänlaista vivahdetta. Minne elämäniloni katosi? Miten pääsen häpeästä eroon? Miten uskaltaisin edes päästää häpeästä eroon? Enhän tiedä minkälaista on ilman häpeää. Nyt ei ole asiat hyvin, mutta ainakin tiedän miten asiat ovat, vai tiedänkö? Onko tämä itsensä pettämistä ja itselleen valehtelemista?
Kokemuksia, vinkkejä, kommentteja, mitä vaan. Antakaa tulla.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tiedätkö, muistan tuollaisen hurjan häpeän tunteen entisestä elämästäni. Se oli niin voimakas että teki mieli vaikeroida kädet silmillä. Oma häpeäntunteeni hävisi kun paranin masennuksesta. Mutta kaikilla ei tietenkään masennus ole syynä kaikkeen.
Jotenkin tuntuu, että sinun vain pitäisi ymmärtää, oikeasti ymmärtää, että sinulla on oikeus olla sellainen kuin olet. Ja että arvosi ei ole odellakaan kiinni siitä mitä muut sinusta ajattelevat. Helppo sanoa mutta sisäistää, minä sen tiedän. Minulta itseltäni kesti 15 vuotta oppia hyväksymään ja rakastamaan itseäni. Aika sen viimeistään parantaa, mutta sitä on tietenkin surkiata odotella... :(
Se, että mietit asiaa, on jo jonkin asteen tiedostamista. Jos joskus joutuukin itselleen uskottelemaan jotain, on se ihmisen luonnollista defenssiä, suojautumismekanismia.
Ja olethan tiedostanut, että ITSE etsit MUIDEN sanomisista sitä, että et riitä/ole hyvä/hyväksytty sellaisena kuin olet. Mitä sinussa se palvelee? On tavallaan helppoa olla uhri, olla se kaikkein säälittävin ja häpeällisin. Muutos on aina vaikeaa...
Kysyt: "Mitä jos minusta tuleekin ylimielinen ja itserakas ihminen, joka on huono, mutta näkee itsensä hyvänä." Mitä sitten jos tulisikin? Ja kuka määrittelee sen, kuka on huono ihminen? Olisitko onnellinen silloin, jos olisit "ylimielinen ja itserakas", jos näkisit itse itsesi hyvänä? Tunnetko jonkun tällaisen? Tunnetko ketään, jolla olisi terve itsetunto ja itseluottamus?
Olen samaa mieltä, että häpeästä vähän puhutaan, aivan liian vähän. Mitä kirjoja olet lukenut?
Ja ennenkaikkea minua jäi kiinnostamaan, MIKSI sinä itseäsi häpeät? Mistä se häpeä johtuu? Ja mitä sinun pitää korjata?
Olet ehkä jo altistanut itsesi muutokselle ja muuttumiselle, kun kysyt "Miten pääsen häpeästä eroon?" :) Itsetuntemuksen ja itsetunnon rakentamisen kautta, luulisin, se häpeäkin alkaa hellittää.
Voisitko ehkä hakeutua jonkin sellaisen pariin, jossa voit tehdä jotain luovaa, ilman, että tarvitsee mitään osata tai että olisi mitään oikeita vastauksia?
Itse olen työstänyt omaa häpeääni mm. taideilmaisun keinoin (en siis todellakaan missään tekniikkakursseilla).
Hei
"Ja olethan tiedostanut, että ITSE etsit MUIDEN sanomisista sitä, että et riitä/ole hyvä/hyväksytty sellaisena kuin olet. Mitä sinussa se palvelee?"
- Jotenkin silloin uskon, että voisin olla parempi työntekijä, opiskelija sekä ystävä (koska silloinhan olen kerännyt tietoa mitä muut minusta ajattelevat ja näin osaa suhtautua heihin sekä kehittää itseäni paremmaksi)
"Tunnetko jonkun tällaisen?"
- En mutta sain menneisyydessäni ja joskus vielä nykypäivänäkin kuulla, että olen sellainen. Vanhemmiltani.
"Tunnetko ketään, jolla olisi terve itsetunto ja itseluottamus?"
- Kyllä tunnen ihmisiä jolla on terve itsetunto, ja se antaa toivoa.
"Mitä kirjoja olet lukenut?"
- viimeisimmät asiaan liittyvät kirjat olivat muistaakseni: Ben Malinen, Elämää kahlitseva häpeä; Ben Malinen, Häpeän monet kasvot.
"Ja ennenkaikkea minua jäi kiinnostamaan, MIKSI sinä itseäsi häpeät"
- Voisin kuvitellä, että häpeäni johtuu väkivaltaisesta (henk ja fyysisesti) suhteesta vanhempiini. Enkä vain voi/ osaa unohtaa tapahtuneita mm. niitä sanoja ja solvauksia.
"Mistä se häpeä johtuu?"
- up
"Ja mitä sinun pitää korjata?"
- Yritän olla tarkka siitä mitä sanon, yritän pitää sitä reipasta minua yllä muiden ihmisten seurassa, yritän olla vähättelemättä liikaa itseäni, pukeudun tarkasti, syön suhteellisen tarkasti, naureskelen muiden kanssa minulle (näin tavallaan varmistan huonommuuteni, ilman kenenkään utelias kysymystä tai negatiivista kommentteja. Olen silloin tavallaan "tilanteen herra") yritän arvioida, mitä muut ajattelevat, että en joutuisi häpeällsiin tilanteisiin tai enää siihen tilanteeseen, että aivan yllättäen ilman (minulle) näkyvää syytä haluaa hylätä minut, eikä ikinä enää nähdä minua.
"Voisitko ehkä hakeutua jonkin sellaisen pariin, jossa voit tehdä jotain luovaa, ilman, että tarvitsee mitään osata tai että olisi mitään oikeita vastauksia?"
- Ei nyt tule ainakaan mieleen mitään. Haluaisitko tarkentaa kysymystäsi tai antaa jonkun hyvän esimerkin?
Aamun piikkiin kirjoitusvirheet. :-)
Heips! Taitaa aika romaani tulla, mutta selvyyden vuoksi kopioin osia tekstistäsi ja vastailen taas väleihin.... (*ja minulla menee kirotusvihreet illan piikkiin... ;) )
" Jotenkin silloin uskon, että voisin olla parempi työntekijä, opiskelija sekä ystävä (koska silloinhan olen kerännyt tietoa mitä muut minusta ajattelevat ja näin osaa suhtautua heihin sekä kehittää itseäni paremmaksi)"
--Mutta ethän voi oikeasti koskaan tietää, mitä kukakin sinusta tai ylipäätään mistään ajattelee. Ei kenenkään pään sisään voi mennä. Ehkä tämän jo tiedätkin, mutta sanon silti. Ja ihmiset käyttäytyvät..... oi, niin kovin, kovin erilailla...
jos vaikkapa sattuu jollakulla olemaan huono päivä, niin saattaa sanoa pahastikin, eikä tarkoita ollenkaan sitä oikeasti. Eivätkä kaikki ymmärrä yhtään, että jotkut sanat saattavat sattua pahastikin toista ihmistä, "pitäisihän se riittää, etten minä nyt tosissani..." Ei siis kannata itseensä ottaa muiden sanomisia. (ei se ole niin yksinkertaista, tiedän, mutta palaan siihen alempana.) ja paremmaksi kehittyminen.... Kenen mielestä paremmaksi? sinun vai niiden toisten? mitä he sinulta odottavat? Vai odotatko itse itseltäsi, luullen, että se on se, mitä he haluavat sinun olevan?
"Tunnetko jonkun tällaisen?
- En mutta sain menneisyydessäni ja joskus vielä nykypäivänäkin kuulla, että olen sellainen. Vanhemmiltani."
--Kas, siinäpä se. Ja varmaan ehkä tämänkin jo tiedät. Jos kasvat siihen, että et ole mitään, et voi onnistua missään jne, niin miten sitten voisitkaan....? Tarkoitan tällä siis sitä, että tietoisesti oman asenteen muuttaminen on sitten se keino. Mutta niin kauan, kuin ei itse tiedosta, ei voi muuttaa omalla kohdallaan sukupolvien ketjua. Kuinkahan monesti olenkaan itsekin lapsilleni jotain sanonut ja tajunnut vasta sanottuani, että "nyt kyllä puhuin äitini suulla, enkä omallani. Otetaanpa uudelleen. Tottakai voit mennä esittämään omakeksimäsi ohjelman koulun juhliin....."...........................
Minulle oli kova prosessi käydä läpi sitä ilmapiiriä, missä olen kasvanut ja todeta, että ihan kaikki ei olekaan TOTTA, mitä minulle on oma äiti opettanut. Ja hän ei ole väkivaltainen tms. Mutta sellainen perus"hämäläinen", "ei tehrä tästä ny numeroo" -tyyppinen. Eli koskaan ei mitään kehuja mistään saanut ja aina jos jotain halusi, niin ensimmäisenä kuulin aina "EI". tätä olen pyrkinyt omien lasteni kanssa muuttamaan, että ainakin pohtisin lapsen kanssa, mitä joku asia merkitsee (esim. nyt tuo ylläoleva kouluesitys: Oletko valmis siihen, että olet yksin lavalla ja koko koulu katsoo? ja jotkut voivat nauraa ja pilkatakin? Uskallatko varmasti mennä yleisön eteen? jne) ja mitä siitä seuraa, ennemmin kuin sanon (ihan hyvää tarkoittaen, lähinnä lasta suojatakseni) ensimmäisenä ei. Lapsikin saa miettiä ihan itse ja saa uusia näkökulmia asioihin ja huomaa, että on monta muutakin seikkaa kuin vain se, mitä hän on päässään ajatellut.
"Tunnetko ketään, jolla olisi terve itsetunto ja itseluottamus?
- Kyllä tunnen ihmisiä jolla on terve itsetunto, ja se antaa toivoa."
--Hyvä. Tarkkaile heitä ja mieti, miten he suhtautuvat asioihin ja tilanteisiin ja ota mallia. Harjoitusta se vaatii, ja alussa voi tuntua ihan vieraalta alueelta, mutta jostainhan on aloitettava... Ensin vaikka ajatuksen tasolta. Mieti jotain tilannetta, jonka olisit halunnut menevän toisin ja sitten "näyttele" se mielessäsi uudelleen siten, että toimit siinä kuten hyväitsetuntoinen ihminen (ja tässä kohtaa voi olla juuri niistä esikuvista apua) toimisi. Kuvittelet siis itsesi toimimaan siten, kuin haluaisit oikeasti toimia, eikä siten, kuin "häpeävänä" toimit. Tämä voi kuulostaa älyttömältä ja ajan tuhlaukselta, mutta vakuutan, että kun luot itsellesi ensin toimivat ajatusmallit, pikkuhiljaa ajan myötä pystyt toteuttamaan niitä käytännössäkin. (Ja minähän en ole tästä rahaa pyytämässä enkä edes kirjaa myymässä, eli riski kokeilla on hyvin pieni...... :D)
"Mitä kirjoja olet lukenut?
- viimeisimmät asiaan liittyvät kirjat olivat muistaakseni: Ben Malinen, Elämää kahlitseva häpeä; Ben Malinen, Häpeän monet kasvot. "
--Ok, kiitos, koetan etsiä kirjastosta. Itse luin ruostalaisen Lisa (jonkun) kirjan Itsetunto. Nyt. tai jotain vastaavaa oli se nimi. Oli aika tehokas minulle...
"Ja ennenkaikkea minua jäi kiinnostamaan, MIKSI sinä itseäsi häpeät
- Voisin kuvitellä, että häpeäni johtuu väkivaltaisesta (henk ja fyysisesti) suhteesta vanhempiini. Enkä vain voi/ osaa unohtaa tapahtuneita mm. niitä sanoja ja solvauksia."
--No sanoisin, että aika lailla isosti varmaankin johtuukin..... Eihän se ole mikään ihme, jos henkilökohtaisten rajojesi yli kävellään, ja vielä vanhempiesi taholta (joiden kuitenkin olisi lapsesta pitänyt pitää huolta ja suojella......) ja väittäisin, että iso osa on fyysisellä väkivallalla myös. Vaikka sanatkin sattuvat ja henkinenkin väkivalta on ihan yhtä väärin, väitän, että kehomuisti ihmisellä on niin voimakas, että keho muistaa melkein jopa paremmin, kuin aivot muistavat sanat.... Ja jäävät ne sanatkin tietysti mieleen....
Näetkö olevan olemassa sellaista mahdollisuutta, että voisit unohtaa tai ainakin että ne sanat eivät enää herättäisi voimakkaita muistoja? Älä nyt välitä keinoista (miten ja kuinka), vaan ylipäätään, uskotko, että JOSKUS tulevaisuudessa voisi olla mahdollista elää elämääsi siten, että kun joku jotakin sanoo, se ei haavoittaisi sinua?
"Ja mitä sinun pitää korjata?
- Yritän olla tarkka siitä mitä sanon, yritän pitää sitä reipasta minua yllä muiden ihmisten seurassa, yritän olla vähättelemättä liikaa itseäni, pukeudun tarkasti, syön suhteellisen tarkasti, naureskelen muiden kanssa minulle (näin tavallaan varmistan huonommuuteni, ilman kenenkään utelias kysymystä tai negatiivista kommentteja. Olen silloin tavallaan "tilanteen herra") yritän arvioida, mitä muut ajattelevat, että en joutuisi häpeällsiin tilanteisiin tai enää siihen tilanteeseen, että aivan yllättäen ilman (minulle) näkyvää syytä haluaa hylätä minut, eikä ikinä enää nähdä minua."
--Tarkastihan sinä olet miettinyt asioita! WAU! harva oikeasti pystyy noin tarkkaan itseanalyysiin. Millä lailla olet tarkka siitä mitä sanot, voisitko vähän avata tätä?
kontrollointi on... keino suojautua. Paitsi, että se ei toimi, olet ehkä huomannutkin. :) Kun et kertakaikkiaan edelleenkään voi kontrolloida muita ihmisiä, vain sitä omaa käytöstäsi. Ja sitähän kerroit tekeväsikin. Ja ehkä liikaakin...? Jos jokaista asiaa itsessäsi joudut kontrolloimaan (ja nyt ei tietystikään enää puhuta mistään normaalista työ/kotipukeutumisesta yms.) siinä pelossa, että joutuisit itseäsi häpeämään jos et sitä tekisi, niin eikö se ole hurjan kuluttavaa? Eikö ole raskasta koko ajan "olla tutkalla" muiden ihmisten suhteen, arvailla, mitä he ajattelevat ja tekevät?
Onko sinulla sellaisia ihmisiä lähipiirissäsi, joiden aikana voit olla ihan juuri siten, kuin sinua huvittaa? Olla väsynyt, heikko, suuttunut jne?
Yritätkö miellyttää muita ihmisiä esim. valintatilanteissa antamalla aina heti periksi?
(ja varmaan tämänkin olet kuullut, mutta jos yhdelle kumartaa, niin toiselle samalla pyllistää....... Eli kaikkiahan et voi miellyttää kuitenkaan. :) )
"Voisitko ehkä hakeutua jonkin sellaisen pariin, jossa voit tehdä jotain luovaa, ilman, että tarvitsee mitään osata tai että olisi mitään oikeita vastauksia?
- Ei nyt tule ainakaan mieleen mitään. Haluaisitko tarkentaa kysymystäsi tai antaa jonkun hyvän esimerkin?"
--No vaikka maalaaminen. Otat paperia ja vaikka lasten sormivärit ja törkkäät sormet maaliin ja alat tehdä paperille jälkeä. On ihan selvää, että sormin maalatessa ei voi saada aikaan mitään kauhean tarkkaa ja lopputulos ei olekaan nyt se juttu..... Voit lähteä liikkeelle esimerkiksi liikkeen kautta. Tunnustelet sitä paperia ensin pelkästään sormillasi, miltä se tuntuu, minkä kokoinen se on, minkä muotoinen se on... Sitten, kun kätesi ovat saaneet tarpeeksi aikaa kuljeskella paperilla (pari-kolme min?), otat haluamasi väristä maalia ja katsot, minkälaista jälkeä tulee, kun kätesi edelleen jatkavat liikkumista. Ja sitten, kun siltä tuntuu, ota seuraava väri. Tai et ota. :) Maalaat vaikka kokomustan paperin. Tai punaisen pisteen vasempaan yläkulmaan. Tai mitä tahansa. Kun tässä harjoituksessa EI OLE OIKEAA TAPAA. :).
Sitten kun työsi on valmis (varaa vaikka 15 minuuttia siihen maalamiseen tai enemmänkin, jos paperi on iso), pese kädet ja laita maalaustarvikkeet pois. (ota kuppi kahvia, käy tupakalla tms, jos tuntuu, että haluat pitää tauon... :))
Laita sitten se tekemäsi maalaus johonkin eri asentoon (esim. jos lattialla maalasit, niin laita seinälle) ja tarkastele sitä. Vain _tarkastele_, mitä siinä on, älä arvostele "kaunis/ruma" -akselilla... Voit kääntää maalauksen vaikka kyljelleen ja ylösalaisin ja tarkastella, mitä siinä näkyy, mikä muuttuu, tuleeko jotain näkyviin tms.
Ja sitten voit vaikka ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa viisi minuuttia, mitä sanoja tahansa mieleesi juolahtaa, kuvasi ollessa inspiraatio. Niistä sanoista valitse muutama, jotka jollain lailla tuntuvat tärkeiltä, nousevat esiin tms. ja tee niistä runo, lause tms. Sitten palaa kuvan pariin ja sano vaikka ääneen se lause (ehkä moneenkin kertaan), minkä teit ja tarkkaile itseäsi, mitä tapahtuu, miltä tuntuu.
Jotakin tällaista tarkoitan. :) Tämä nyt on tietysti kirjoitettuna vähän...... latteaa. :) Ja saattaa olla vaikeasti ymmärrettävääkin, jos et ole aimmin törmännyt tällaiseen työtapaan. Mutta pointti on siis se, että kun ei ole mitään "järjellistä" tavoitetta (esim. maalaanpa kissan) ja heittäytyy sellaiseen "hälläväliä" -tilaan, se alkaa pikkuhiljaa vapauttaa sitä kontrollin tarvetta. Ja kun ei tarvitse osata, niin kaikki, mitä tekee on hyvä. :) Ja kun se, mitä tekee on hyvä, alkaa tulla tunne, että "minähän osaan, minähän olen hyvä", niin järjettömältä kuin se kuulostaakin.... :) Mutta eihän tuossa sinunkaan (eikä monien muidenkaan) itsetunto-ongelmassasi olekaan kysymys järjestä. Ja korostan, että tätä asiaa ei voi lukemalla kokea, se pitää TEHDÄ, että sen voi kokea. Omaa kokemusta ei voi lukea mistään, se pitää kokea.
Tämä ylläoleva harjoitus oli esimerkki ekspressiivisestä taideterapiasta, jota usein toteutetaan ryhmämuotoisena ja ryhmän antama vastine kuvasta on todella arvokasta ja näkökulmia avaavaa. Tietenkään siinäkään ei arvostella ("onpa hieno kuva") vaan kukin ryhmän jäsen voi ainoastaan kertoa, mitä tunteita, mielikuvia, muistoja tms. kuva ITSESSÄ herättää.
Esimerkiksi Shaun Mcniffin kirjassa Trust the Process on ihan valtavasti ideoita ja ohjeita tämän tyyppiseen työskentelyyn itsensä kanssa. Mutta suosittelen kyllä sitä ryhmääkin, jos vain mahdollista, ohjatussa prosessissa on kuitenkin AINA puolensa.... :)
Toinen, millä itse olen parantanut omaa heittäytymiskykyäni ja itsetuntoanikin siltä osin, että uskallan tehdä virheitä, on improvisaatioteatteri. Siinä pitää todellakin heittää kontrollit menemään, kun ei yhtään voi tietää, mitä muut sanovat ja mihin juttu vie ja valmis pitää olla kuitenkin reagoimaan.... Olen käynyt kolme vuotta työväenopiston kurssilla, en ole siis esiintynyt missään, paitsi kerran kurssin päättäjäisissä omille kutsutuille, mutta äärettömän hyvää on tehnyt. :)
Tässä nyt tämä romaani tällä erää, mielenkiinnolla odotan, mitä tuumaat. :)