Mulla ei ole koskaan oikein ollut hyviä kavereita, ja jos on, niin nekin on aina johonkin tippunut matkan varrelle. Viimekeväänä pisin ystävyysuhteeni päättyi kun tämä henkilö vain jostain syystä hylkäsi minut, ei enää ottanut seuraansa tai ollut kiinnostunut tekemistäni. Sen jälkeen olin puolisenvuotta aivan yksin, toki netissä ja nettiaddiktoituneena juttelin ihmisille ja purin tunteitani. Se jotenkin päätyi siihen etten enää jaksanut nousta aamuisin sängystä ylös, makasin puoleenpäivään tai iltapäivään aivan hereillä ja tuijotin vain kattoon koska en nähnyt mitään syytä lähteä kouluun. Siitä kävin juttelemassa ihmisille ja pistin kaiken väsymyksen piikkiin, vaikka oikeasti vain vihasin kaikkea ja kaikkia. Vaikka tulenkin juttuun luokkani muiden tyttöjen kanssa, tunnen oloni silti ulkopuoliseksi. Kaikki tuntuu ahdistavan ja hermostun kaikesta.
En voi kauppaankaan lähteä ilman että tekisi mieli vetää vastaatulevaa turpaan tai puukottaa edessä matelevaa mummoa. En vain kestä ihmisiä, vaikka haluaisinki seuraa. En tunne olevani rakastettu, haluaisin että joku halaisi, sanoisi että olen tärkeä, olisi lähellä.
Siitä on syntynyt ongelma, puran ahdistuneisuuteni yksinäisyydestä muihin ihmisiin ja joudun usein painamaan kynteni kämmeneen tai puremaan hampaitani yhteen niin lujaa kuin pystyn että pysyisin rauhallisena julkisella paikalla.
Haluaisin tappaa ihmisiä. Nautin siitä kun joku kuolee. Tykkään katsoa ihmistenkidutus elokuvia, ja kaikki tragediat ja turmat ovat mielestäni hauskoja.
Vihaan ihmiskuntaa, tyhmiä ihmisiä, maiden johtoihmisiä ja muitakin jotka luulevat olevansa muiden yläpuolella. Vihaan kaikkia. En kestä enää tämän vihan kanssa, enkä tule koskaan saamaan töitä jos jatkan samaan tapaan.
Yritän esittää kilttiä ja ujoa ja painaa kaikki tunteet ja ajatukset taka-alalle ja sekin päätyy siihen että vain tuijotan apaattisena jonnekkin enkä ole mukana missään, nauran välillä jollekkin jutulle näyttääkseni että olen mukana elämässä.
Se, että minulla ei ole asetta tai räjähteitä, onkin melkein ainoa asia mikä on pitänyt minut ns. "säädyllisyyden" puolella.
en halua puhua tunteistani kenellekkään tekopyhälle terapeutille joka esittää kiinnostunutta ja yrittää auttaa saadakseen palkkaa.
En voi kauppaankaan lähteä ilman että tekisi mieli vetää vastaatulevaa turpaan tai puukottaa edessä matelevaa mummoa. En vain kestä ihmisiä, vaikka haluaisinki seuraa. En tunne olevani rakastettu, haluaisin että joku halaisi, sanoisi että olen tärkeä, olisi lähellä.
Siitä on syntynyt ongelma, puran ahdistuneisuuteni yksinäisyydestä muihin ihmisiin ja joudun usein painamaan kynteni kämmeneen tai puremaan hampaitani yhteen niin lujaa kuin pystyn että pysyisin rauhallisena julkisella paikalla.
Haluaisin tappaa ihmisiä. Nautin siitä kun joku kuolee. Tykkään katsoa ihmistenkidutus elokuvia, ja kaikki tragediat ja turmat ovat mielestäni hauskoja.
Vihaan ihmiskuntaa, tyhmiä ihmisiä, maiden johtoihmisiä ja muitakin jotka luulevat olevansa muiden yläpuolella. Vihaan kaikkia. En kestä enää tämän vihan kanssa, enkä tule koskaan saamaan töitä jos jatkan samaan tapaan.
Yritän esittää kilttiä ja ujoa ja painaa kaikki tunteet ja ajatukset taka-alalle ja sekin päätyy siihen että vain tuijotan apaattisena jonnekkin enkä ole mukana missään, nauran välillä jollekkin jutulle näyttääkseni että olen mukana elämässä.
Se, että minulla ei ole asetta tai räjähteitä, onkin melkein ainoa asia mikä on pitänyt minut ns. "säädyllisyyden" puolella.
en halua puhua tunteistani kenellekkään tekopyhälle terapeutille joka esittää kiinnostunutta ja yrittää auttaa saadakseen palkkaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hienoa että et ole vanhingoittanut ketään. Osaat sittenkin kontrolloida itseäsi niin kuin ihmisen pitääkin tehdä, Tunnistat vihan ja raivon tunteet ja uskallat pukea ne sanoiksi. Sinä kaipaat rakkautta ja hyväksyntää ja kun et sitä saa niin haluaisit kostaan niille "paskiaisille" kun eivät osaa ottaa sinua huomioon. Terapeuttikin tekee vain työtä leipänsä eteen.
Oletkohan joutunut vuosia pitämään tunteesi piilossa. Koet että sinua ei ole rakastettu ja olet vain joutunut olosuhteiden pakosta sopeutumaan. Hallttiinko sinua pienen ja saitko vanhemmilta hellyyttä?
Yrität purkaa ja käsitellä tuota vihaa väkivaltaviihteellä. Siitä tulee kuitenkin jälkeenpäin tyhjä ja ontto olo, ja et ole onnellinen. Osaatko purkaa pahaa oloa itkemällä? Toivottavasti sinua edes hiukan auttaa kirjoittle. Voit kirjoitella lisää. No täällä lukevat ja kirjoittavat, emme saa palkaa tästä. Haluan ihan aidosti auttaa ja ymmärtää ihisiä. Sinuakin!
Näin sinulle etäishalit ja tsemppiä!