Hei kaikki,
ajattelin nyt jakaa vähän omia tuntemuksiani tänne palstalle. Toivoisin, ettei tästä nyt tehtäisi naurun asiaa.
Eli olen kolmatta kymmenvuotistani elelevä mieshenkilö, jonkin sortin riskiryhmää siis mielenterveyden suhteen. Olen ollut tekemisissä mielenterveyspalveluiden kanssa aiemmin. Olen myös käyttänyt liikaan alkoholia joitakin vuosia sitten, tosin se asia on nyt mennyttä.
Oma tuntemukseni on, että olen yksinäinen. Olen mielestäni puhelias ja tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta todelliset ystävät puuttuvat ympäriltä. Ne, joita vielä viisi vuotta sitten oli, ovat jotenkin kauentuneet, ja lähinnä käyn kahvilla ja vaihdan hyvän päivän kuulumisia heidän kanssaan. Ns. hyvänpäiväntuttuja kyllä riittää, mutta se on porukkaa, jota en kotiini toisi. Juttuseuraa paremman puutteessako?
Mielenterveyspalveluihin ajauduin tuon alkoholin seurauksena ihan vapaaehtoisesti. Mitään diagnoosia tai lääkitystä en ole saanut, ja kartoitukset näyttivät korkeintaan lievää masennusta. Ehkä ne vaan kysyvät vääriä asioita.
Muutama viime vuosi on nyt mennyt aika ikävissä merkeissä muutenkin. Takana on avioero ja lähiomaisen kuolema, joka kohdallani tuntui suorastaan ylitsepääsemättömältä. Kai siitä yli pääsi, mutta suru jäi.
Jäin sairauslomalle ja sitten astui kuvioon tuo viinan juonti, rahat loppuivat, luottotiedot menivät ja lopuksi työpaikka, riippumatta edellisistä. Jouduin velkaloukkuun, jossa olen vieläkin. Sapetti kai, mutta pakko myöntää, että itsearvostus oli hyvinkin nollissa. En tiedä kannattaako minun perustella sitä sen kummemmin. Päädyin muutamiksi kuukausiksi asunnottomaksi, mutta onneks oli muutama ihminen, jotka minua suostuivat majoittamaan.
Olen sittemmin noussut jaloilleni, hankkinut asunnon ja uuden työn, jättänyt viinan juonnin ja varmistellut mielenterveyttäni. Eniten näin ulkoisesti kärsin maksuhäiriömerkinnästä, jonka onnistuin töppäilyilläni hankkimaan.
Tämän sekavan alustuksen jälkeen kerron itse asiasta, eli mikä nyt onkaan se fiilis.
Toisaalta olen nuori ja minulla on toivoa. Askelia olen ottanut taas, mielestäni, oikeaan suuntaan. En ole itsekäs tuhlari tai juoppo, ja voin katsoa peiliin jo ajattelematta itsestäni: saatanan kusipää. Voin katsoa ja ääneen todeta, että olen ihan hyvä tyyppi omana itsenäni.
Tämä onkin monesti se rutiini, jolla saan päivän käyntiin. Ikävää, ettei aina voi olla hyvä olo, ja vanhat töppäykset tulevat välillä vastaan milloin missäkin.
Sitten on se ikävä puoli. Suru läheisen kuolemasta on edelleen jossain tuolla pääkopassa. Välillä itken sitä. Miksei kukaan muu itke sitä kanssani? En halua sääliä, mutta kai hänestä muutkin välittivät.
Väitän, että minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa pidän liian harvoin yhteyttä. En tiedä miksi tilanne on tämä. Ihmisillä on niin paljon tekemistä.
Avioerosta mainittakoon, että toisen ihmiset lähtö yhteistaloudesta muuttaa arjen aivan täysin. Alkuun katosi vuorokausirytmi, sitten siisteys, lopuksi syöminenkin jäi vähiin. Se suru on ehkä takana päin.
Sitten otsikon aiheeseen. Tyhjyys, kun tuntuu, että kaikki on nähty, jotain korvaamatonta on särjetty ja rakasta menetetty, lopullisesti. Kun tuntuu, ettei kukaan rakasta minua ja pusken yksin eteenpäin. Motivaationtappaja, kun ei ole ketään ketä varten teen asioita, paitsi itselleni. Yksinäisyys, loppujen lopuksi syy miksi läheiseni lähti, ei vain jaksanut enää elää.
Miten voisin teidän mielestänne parantaa elämääni? Mistä löydän ihmisen, joka kuuntelee mitä minulla on milloinkin mielessä, ja joka uskaltaa puhua minulle omista tuntemuksistaan? En törmää umpikujaan, koska olen niin päättänyt, mutta nyt jäljelle on jäänyt tyhjä olo. Palasia puuttuu..
Lopuksi pyydän anteeksi huonosti jäsenneltyä tekstiäni, kirjoitin lennosta, koska nämä asiat oli nyt pakko sylkäistä ulos. Tässä ei varmaan ollut kaikki, ja jotkut asiat moneen kertaan. Kiitos kun jaksoit lukea.
ajattelin nyt jakaa vähän omia tuntemuksiani tänne palstalle. Toivoisin, ettei tästä nyt tehtäisi naurun asiaa.
Eli olen kolmatta kymmenvuotistani elelevä mieshenkilö, jonkin sortin riskiryhmää siis mielenterveyden suhteen. Olen ollut tekemisissä mielenterveyspalveluiden kanssa aiemmin. Olen myös käyttänyt liikaan alkoholia joitakin vuosia sitten, tosin se asia on nyt mennyttä.
Oma tuntemukseni on, että olen yksinäinen. Olen mielestäni puhelias ja tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta todelliset ystävät puuttuvat ympäriltä. Ne, joita vielä viisi vuotta sitten oli, ovat jotenkin kauentuneet, ja lähinnä käyn kahvilla ja vaihdan hyvän päivän kuulumisia heidän kanssaan. Ns. hyvänpäiväntuttuja kyllä riittää, mutta se on porukkaa, jota en kotiini toisi. Juttuseuraa paremman puutteessako?
Mielenterveyspalveluihin ajauduin tuon alkoholin seurauksena ihan vapaaehtoisesti. Mitään diagnoosia tai lääkitystä en ole saanut, ja kartoitukset näyttivät korkeintaan lievää masennusta. Ehkä ne vaan kysyvät vääriä asioita.
Muutama viime vuosi on nyt mennyt aika ikävissä merkeissä muutenkin. Takana on avioero ja lähiomaisen kuolema, joka kohdallani tuntui suorastaan ylitsepääsemättömältä. Kai siitä yli pääsi, mutta suru jäi.
Jäin sairauslomalle ja sitten astui kuvioon tuo viinan juonti, rahat loppuivat, luottotiedot menivät ja lopuksi työpaikka, riippumatta edellisistä. Jouduin velkaloukkuun, jossa olen vieläkin. Sapetti kai, mutta pakko myöntää, että itsearvostus oli hyvinkin nollissa. En tiedä kannattaako minun perustella sitä sen kummemmin. Päädyin muutamiksi kuukausiksi asunnottomaksi, mutta onneks oli muutama ihminen, jotka minua suostuivat majoittamaan.
Olen sittemmin noussut jaloilleni, hankkinut asunnon ja uuden työn, jättänyt viinan juonnin ja varmistellut mielenterveyttäni. Eniten näin ulkoisesti kärsin maksuhäiriömerkinnästä, jonka onnistuin töppäilyilläni hankkimaan.
Tämän sekavan alustuksen jälkeen kerron itse asiasta, eli mikä nyt onkaan se fiilis.
Toisaalta olen nuori ja minulla on toivoa. Askelia olen ottanut taas, mielestäni, oikeaan suuntaan. En ole itsekäs tuhlari tai juoppo, ja voin katsoa peiliin jo ajattelematta itsestäni: saatanan kusipää. Voin katsoa ja ääneen todeta, että olen ihan hyvä tyyppi omana itsenäni.
Tämä onkin monesti se rutiini, jolla saan päivän käyntiin. Ikävää, ettei aina voi olla hyvä olo, ja vanhat töppäykset tulevat välillä vastaan milloin missäkin.
Sitten on se ikävä puoli. Suru läheisen kuolemasta on edelleen jossain tuolla pääkopassa. Välillä itken sitä. Miksei kukaan muu itke sitä kanssani? En halua sääliä, mutta kai hänestä muutkin välittivät.
Väitän, että minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa pidän liian harvoin yhteyttä. En tiedä miksi tilanne on tämä. Ihmisillä on niin paljon tekemistä.
Avioerosta mainittakoon, että toisen ihmiset lähtö yhteistaloudesta muuttaa arjen aivan täysin. Alkuun katosi vuorokausirytmi, sitten siisteys, lopuksi syöminenkin jäi vähiin. Se suru on ehkä takana päin.
Sitten otsikon aiheeseen. Tyhjyys, kun tuntuu, että kaikki on nähty, jotain korvaamatonta on särjetty ja rakasta menetetty, lopullisesti. Kun tuntuu, ettei kukaan rakasta minua ja pusken yksin eteenpäin. Motivaationtappaja, kun ei ole ketään ketä varten teen asioita, paitsi itselleni. Yksinäisyys, loppujen lopuksi syy miksi läheiseni lähti, ei vain jaksanut enää elää.
Miten voisin teidän mielestänne parantaa elämääni? Mistä löydän ihmisen, joka kuuntelee mitä minulla on milloinkin mielessä, ja joka uskaltaa puhua minulle omista tuntemuksistaan? En törmää umpikujaan, koska olen niin päättänyt, mutta nyt jäljelle on jäänyt tyhjä olo. Palasia puuttuu..
Lopuksi pyydän anteeksi huonosti jäsenneltyä tekstiäni, kirjoitin lennosta, koska nämä asiat oli nyt pakko sylkäistä ulos. Tässä ei varmaan ollut kaikki, ja jotkut asiat moneen kertaan. Kiitos kun jaksoit lukea.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ei ole naurun asiaa,mitä kirjoittelit.sulla kuitenkin monta asiaa hyvinkin.jonkinlainen työ?ja muita ihmissuhteita.mitä kannattaa säilyttää.etsiä mt palveluistakin purkukanavia.ja vaihtoehtoja.srk n sururyhmät.stemppiä jaskamiseen!
Kirjoituksesi on erittäin hyvä ja hyvin jäsenneltyä. Vaikuttaa, että surutyö noista läheisistä on vielä kesken. Kun on, niin ei oikein jaksa kiinnostua ja paneutua uusiin ihmissuhteisiin tai ne ei vaan pääse niihin sisälle. Hienoa, että olet saanut elämääsi ryhtiä. Jos ei ole konkreettisesti lähellä luotettavaa henkilöä niin ihan hyvä keino on jakaa tuntemuksiaan vaikka näin kirjoitamalla. Varmaan jostain sururyhmästä olisi sinulle apua.
Ei haittaa vaikka samoista asioista ja tunteista kirjoittaa usempaankin kertaan. Se on itselle tärkeää. Älä anna mielen lannistua. Sinulla riittää voimia mennä eteenpäin ja kun surutyö on tehty loppuun niin varmaan löydät vierellesi ihmisiä, osaat kiintyä heihin.