Onko muilla samanlaista ongelmaa, että pelottaa, miten tulee jaksamaan oman elämänsä loppuun saakka, kun parhaimmassa/pahimmassa tapauksessa elämästä on vielä kaksi kolmasosaa jäljellä. Usein ajattelen kaikkia aamuherätyksiä, töihin lähtemisiä raatamisineen ja päiviä, joille pitäisi löytää mielekkyys ja mielekästä tekemistä ettei elämässä totaalisesti pitkästy, ja minua alkaa ahdistaa.. Tämä elämä tuntuu jotenkin rämpimiseltä, ja miten sitten, kun ikää tulee lisää ja vaivat lisääntyy, miten jaksaa elämänsä. Olenko epänormaali kun kolmikymppisenä mietin tällaista.
Miten jaksaa elämäni
hgfd
6128
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
et ole epä normaali. oon 14 ja mietin saman tapasii asioita.. tai sit se johtuu siitä et oon masentunut
täällä toinen kolkymppinen miettii samoja asioita ihan liian usein...masennusta on ollut nuoruudesta lähtien, hoidettuna vasta n.10 vuotta ja se nostaa jälleen päätään...miten ihmeessä sitä pitäisi jaksaa vielä n. 30-60 vuotta?!?! kun vaan tahtos hautautua peittojen alle ja ettei muita ihmisiä olisi....
Teillä saattaa olla juuri noin mutta kun olette 60-kymppisiä niin sitten alkaa olla mielessä, että tämä lysti alkaa loppumaan kun on päässyt vasta alkamaan. Nopeasti ihmisen elämä hurahtaa ohi.
Täällä myös yksi 36-v naisihminen jolla on samoja ajatuksia. Jos jo tässä vaiheessa tuntuu että ei jaksa enää, miten seuraavat vuosikymmenetkään... Yksin syömishäiriön kanssa neljän seinän sisällä, ei kiitos!
Olen 24-vuotias mies ja ajatellut aina välillä samalla tavalla jo muutaman vuoden ajan. En tiedä minäkään miten jaksaa tätä elämää varsinkaan sitten vanhana kun ei jaksa tällä hetkelläkään. Varsinkin tämän ikäisenä elämän pitäis olla mielekästä ja siitä pitäis pystyä ottamaan kaikki irti mutta niin ei ole ollut kuin viimeksi joskus lapsena/varhaisnuoruudessa. Koko vanhempi nuoruusikä on ollut yhtä kärsimystä eikä muutosta ole luvassa.
Kaksikymppinen juuri sairaalahoidosta kotiutuneena tulen tänne höpöttelemään. Mulla on ollut täysin samoja ajatuksia neljä vuotta. Koulut meni persiilleen, mielenterveys lähti käveleen, ahdistus- ja paniikki kohtauksia on päivittäin. Itsemurha ajatukset eivät anna hetkeäkään rauhaa. Kuntoutustuella ja jossain vaiheessa varmaan eläkkeellä pitäisi pystyä tämä elämä elämään.
Ahdistuskohtaukset tulevat lähes aina kun olen ihmisten seurassa, enkä kykene tekeen aloitekontaktia ihmisiin. Miten voin ikinä löytää vaimon jonka kanssa perheenkin voisi perustaa?
Vastaus on että se on mahdotonta. Tiedän sen jo itsekin, että tulen elämään liian pitkän, tylsän ja yksinäisen elämän, ja lopulta kuolen tupakan aiheuttamiin sairauksiin.
Minulla on tasan nolla syytä elää, joten miksei minulla ole rohkeutta päättää elämääni? Miksi kidutan itseäni päivästä, tunnista ja minuutista toiseen?
En tiedä.