Koska se ei tule ikuisesti kestämään sitä. Ainakin tämä on oma kokemukseni. Kun lähipiiri tukee anorektikkoa paranemaan, niin sitä painonkertymistäkin ihan oikeasti kannattaisi yrittää hillitä. Jos anorektikko ei itse siihen pitkän nälkäkauden vuoksi kykene, kannattaisi lähipiirin kiinnittää tähän huomiota.
Normaalipainon ylärajakin on vielä ihan hyvä, mutta ylipainoon ei pitäisi lipsahtaa. Se potkaisee anorektikkoa kuitenkin vielä jatkossa takaisin, jolloin ollaan jälleen nälkäkuoleman partaalla.
Normaalipainon ylärajakin on vielä ihan hyvä, mutta ylipainoon ei pitäisi lipsahtaa. Se potkaisee anorektikkoa kuitenkin vielä jatkossa takaisin, jolloin ollaan jälleen nälkäkuoleman partaalla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen samaa mieltä! Olen paraneva anorektikko ja pelkään kuollakseni lihovani ylipainoiseksi. Kukaan ei tunnu ottavan huolta tosissaan. Ruoka ja etenkin herkut todella maistuu kun pitkän nälkäkauden jälkeen antaa itselleen luvan syödä lähes kaikkea. Itsekuria syömisten suhteen on vaikea enää löytää. Hoitotaho ja lähipiiri kokee tämän tietysti vain positiivisena, viis veisaavat "entä jos lihon ylipainoiseksi?" huolistani.
Tiedän etten tule kestämään ylipainoa itselläni. Edessä on joko monttu tai helvetillinen laihdutuskierre. Kukaan ei tunnu ymmärtävän tätä. Tarvisin apua syömisen kontrolloimisessa, mutta sitähän ei saa kontrolloida koska olen/olen ollut anorektikko. Jotain on pielessä tässäkin kuviossa... :(
Olitko ylipainonen ennen anoreksiaasi? Jos et ollut niin tuskin tulet olemaan nyttenkään. Sitäpaitsi herkkuja saa syödä vaikka millä mitalla kunhanmuistaa myös liikkua :)
Olen ollut osastolla kaksi kuukautta ja kesänkin menin vielä itsekurilla ja pakkoliikkumisella. Paino oli laskenut ja uhattiin nenämahaletkuilla joten jokin päässä napsahti. Perjantaina aloin syömään herkkuja jota en ole tehnyt vuoteen. Jäätelöä aamiaiseksi, välipalapatukoita, kääretorttua. Olen mähkinyt kaikkea painonnousun toiveissa. Liikuntamotivaatiokin on kadonnut. Kukaan ei ole huolestunut että olen lihonut kilon päivässä ja että kunnonruoka ei maistu, mutta herkut maistuu. Kun olen täysi-ikäinen niin teen superdieetin ja haluan laihtua takaisin 35-kiloiseksi vaikka sekin on sairasta. Ääripäistä toisiin, se on käsittämätöntä:(
Ei todellakaan pitäisi.. Olen siitä elävä esimerkki.. Vielä kaksi vuotta sitten painoin 38 kiloa (pituus176) ja kun pääsin sairaalasta 44 kiloisena, aloitin rakkaan kuntosali harrastukseni. Ystävien tuella aloin syömään terveellisesti. Nyt kaksi vuotta myöhemmin paino 90 kiloa, ja peikko kummitteleen taas kokoajan ettei saisi syödä.. Eihän minun edes tee mieli mitään herkkuja, mutta pakotan itseni syömään, koska tiedän jos olen liian pitkään syömättä hyvää, niin en enää pysty siihen.. Vaikka paino indeksini onkin lievästi ylipainoinen, vaatteideni koko on silti S, joten enkai minä silti hirveän lihava ainakaan toivottavasti ole, ja minulla on kyllä todella paljon lihaksia. Mutta kohta sitä taas ollaan ostastolla kun kyllästyy tähän ettei enää 23 tuumaiset housut mahdu.
Omalla kohdallani syöminen tai syömättömyys ei koskaan ole ollut ongelma vaan pikemminkin sen kultaisen keskitien löytäminen.Joko syön ja PALJON tai sitten en syö mitään.Kontrollia ruuan suhteen minulla ei siis koskaan ole ollut eikä varmasti tule olemaankaan.
Lähipiiri ei ole koskaan osannut suhtautua sairastamiseeni kovinkaan rakentavasti,eikä se heidän ongelmansa olekkaan olenhan jo aikuinen ihminen ja täysin vastuussa siitä mitä itselleni teen tai jätän tekemättä.
Toki kun aloin syömään ja lihosin kaikki kannusti,mutta kukaan siskoa lukuunottamatta ei toppuutellut kun raja tuli vastaan.Nyt sitten syvää itseinhoa potien vedän kotona laksoja,oksentelen ja paastoan.Halu päästä takaisin entiseen on polttavan kova vaikka tiedän lopputuloksen uskottelen,että tällä kertaa pysyn onnellisena,en eristäydy ja tykkään kropastani.Valetta valetta valetta...