Kävin armeijan jo viime vuosikymmenen puolella, mutta sillä on ollut kauaskantoiset vaikutukset. Kerron ensin hieman itsestäni.
Kouluni sujui hyvin, mutta vanhempieni töiden takia jouduttiin usein vaihtamaan paikkakuntaa. Pitkiä kaverisuhteita ei kerennyt syntymään. Yläasteen kuitenkin vietin yhdessä samassa koulussa. Ala-asteen paikkakuntavaihdosten takia olin jotenkin oppinut vähän araksi, tai sellaiseksi, että minun pitäisi aina miellyttää toisia. Tiedättehän, niin käy helposti jos ei ole erityisen nopea solmimaan kaverisuhteita samalla, kun maisemat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Syy-seurauksella, että olin yläasteen rankasti koulukiusattu, omasta mielestäni. Olenhan kuitenkin mies, ja minun pitäisi sellaista sietää. Mutta entä jos onkin tunnollinen mies? Sellainen, joka ottaa jokaisen, ehkä leikkimielisenkin palautteen raskaasti. Sellainen minä olin, imin kaiken itseeni. Yläaste vaihtui lukioon, ja se oli askel parempaan. Siellä sain olla oma itseni, sain olla kenen kanssa lystäsin, eikä minun tarvinnut kuunnella enää ns. paskaa muilta. Kouluun oli miellyttävä mennä. Luulin, että elämäni pahimmat vuodet olivat takana, ja tulevaisuus aurinkoista, mutta kuinka väärässä olinkaan. Lukion jälkeen menin armeijaan, heti kirjoitusten jälkeen.
Ennen kuin kirjoitan armeija-ajastani, haluan kertoa jostakin onnekkaasta asiasta, mitä minulle tapahtui juuri ennen armeijaa. Se on myös ainoa syy, minkä takia en ollut jo parikymppisenä haudan levossa. Se syy on opiskelupaikka. Pääsin ensimmäisellä yrittämällä opiskelemaan sellaista alaa, jolle valituista vain 15% on juuri kirjoittaneita abiturientteja. Se oli jotakin niin upeaa, että jaksoin jatkaa vielä armeijankin jälkeen. Jos olisin saanut pisteen vähemmän pääsykokeissa, en olisi siitä tässä kirjoittamassa.
Sitten asiaan. Pahoittelen jo etukäteen tekstini sävyä, mutta se on sellaista ihan tarkoituksellakin. Se on yksi terapiahoitoni muoto, enkä voi säästellä mistään.
Armeijani alkoi hyvin. Alokasaikanani meillä oli hyvät ryhmänjohtajat, ja aivan mahtava tupa. Armeijassa oli hauskaa, ja sainkin jo alokasaikana tarvittavat pisteet kokoon reserviupseerikouluun pääsemiseksi. Mutta kaikki muuttui, kun alokasaika vaihtui aliupseerikouluun. Saimme ryhmänjohtajiksemme stereotyyppisiä kusipäitä. Sellaisia tyyppejä, jotka nauttivat simputuksesta, tai toisin sanoen, kiduttamisesta. Sain joka päivän päätteeksi henkilökohtaista palautetta, kuinka paskasti olin taas suoriutunut, kuinka lomani poltettaisiin (ja ne poltettiin) ja kaiken kukkuraksi, kuinka aikoivat julkisesti nöyryyttää minua. Pelkäsin kuollakseni koko 7 viikon ajan, kun olimme suorittamassa Aliupseerikoulu 1:stä. Itkin itseni uneen joka yö, ja laskin vain päiviä, kuinka kauan minun piti näitä johtajia vielä kestää. Itkuiset yöt vaihtuivat lopulta unettomiin öihin. Sairastuin vakavaan masennukseen, mutta armeijan hengen tuntien, otin sen “kuin mies”. Yksi hetki tuolta ajalta on jäänyt mieleeni kaikista voimakkaimpana. Se oli se, kun meidät pakotettiin juoksemaan “sipulisäkit” mukanamme komppanian ympäri kaksi kierrosta, ja koska emme olleet tarpeeksi nopeita, se toistettiin. Reväytin alaselkäni tällä toisella yrittämällä. Minun ei annettu kuitenkaan lopettaa, upseerikokelas uhkasi, että koko komppania tekee muuten kolmannenkin yrityksen. En sitten kävellyt seuraavaan viikkoon, ja kärsin vielä tänäkin päivänä pahoista selkäkivuista. En ollut ns. “huonokuntoinen nykynuori”, vaan olin ennen armeijaa juossut maratoninkin kerran, ja Cooper meni kevyesti yli kolmen tonnin rajan. Vielä tänäkin päivänä tunnen syvää vihaa kyseisiä henkilöitä kohtaan, enkä haluaisi olla heidän saappaissaan, jos minut jonakin päivänä kohtaisivat. Tuo 7 viikkoa oli käänteentekevä aika. En enää halunnutkaan RUK:iin. Halusin vain pois. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, kun aliupseerikoulu oli minulle osoitettu. Pinnistelin läpi viimeiset 9 kuukautta rankoissa uniongelmissa, ja toivoin, että kaikki olisi ohi armeijan loppuessa. En vain voinut ottaa sitä luuserin mainetta, jonka olisin saanut, jos olisin jättänyt armeijan kokonaan kesken. Sivari oli minulle pahempi vaihtoehto kuin itsemurha.
Jatkuu seuraavassa viestissä.
Kouluni sujui hyvin, mutta vanhempieni töiden takia jouduttiin usein vaihtamaan paikkakuntaa. Pitkiä kaverisuhteita ei kerennyt syntymään. Yläasteen kuitenkin vietin yhdessä samassa koulussa. Ala-asteen paikkakuntavaihdosten takia olin jotenkin oppinut vähän araksi, tai sellaiseksi, että minun pitäisi aina miellyttää toisia. Tiedättehän, niin käy helposti jos ei ole erityisen nopea solmimaan kaverisuhteita samalla, kun maisemat vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Syy-seurauksella, että olin yläasteen rankasti koulukiusattu, omasta mielestäni. Olenhan kuitenkin mies, ja minun pitäisi sellaista sietää. Mutta entä jos onkin tunnollinen mies? Sellainen, joka ottaa jokaisen, ehkä leikkimielisenkin palautteen raskaasti. Sellainen minä olin, imin kaiken itseeni. Yläaste vaihtui lukioon, ja se oli askel parempaan. Siellä sain olla oma itseni, sain olla kenen kanssa lystäsin, eikä minun tarvinnut kuunnella enää ns. paskaa muilta. Kouluun oli miellyttävä mennä. Luulin, että elämäni pahimmat vuodet olivat takana, ja tulevaisuus aurinkoista, mutta kuinka väärässä olinkaan. Lukion jälkeen menin armeijaan, heti kirjoitusten jälkeen.
Ennen kuin kirjoitan armeija-ajastani, haluan kertoa jostakin onnekkaasta asiasta, mitä minulle tapahtui juuri ennen armeijaa. Se on myös ainoa syy, minkä takia en ollut jo parikymppisenä haudan levossa. Se syy on opiskelupaikka. Pääsin ensimmäisellä yrittämällä opiskelemaan sellaista alaa, jolle valituista vain 15% on juuri kirjoittaneita abiturientteja. Se oli jotakin niin upeaa, että jaksoin jatkaa vielä armeijankin jälkeen. Jos olisin saanut pisteen vähemmän pääsykokeissa, en olisi siitä tässä kirjoittamassa.
Sitten asiaan. Pahoittelen jo etukäteen tekstini sävyä, mutta se on sellaista ihan tarkoituksellakin. Se on yksi terapiahoitoni muoto, enkä voi säästellä mistään.
Armeijani alkoi hyvin. Alokasaikanani meillä oli hyvät ryhmänjohtajat, ja aivan mahtava tupa. Armeijassa oli hauskaa, ja sainkin jo alokasaikana tarvittavat pisteet kokoon reserviupseerikouluun pääsemiseksi. Mutta kaikki muuttui, kun alokasaika vaihtui aliupseerikouluun. Saimme ryhmänjohtajiksemme stereotyyppisiä kusipäitä. Sellaisia tyyppejä, jotka nauttivat simputuksesta, tai toisin sanoen, kiduttamisesta. Sain joka päivän päätteeksi henkilökohtaista palautetta, kuinka paskasti olin taas suoriutunut, kuinka lomani poltettaisiin (ja ne poltettiin) ja kaiken kukkuraksi, kuinka aikoivat julkisesti nöyryyttää minua. Pelkäsin kuollakseni koko 7 viikon ajan, kun olimme suorittamassa Aliupseerikoulu 1:stä. Itkin itseni uneen joka yö, ja laskin vain päiviä, kuinka kauan minun piti näitä johtajia vielä kestää. Itkuiset yöt vaihtuivat lopulta unettomiin öihin. Sairastuin vakavaan masennukseen, mutta armeijan hengen tuntien, otin sen “kuin mies”. Yksi hetki tuolta ajalta on jäänyt mieleeni kaikista voimakkaimpana. Se oli se, kun meidät pakotettiin juoksemaan “sipulisäkit” mukanamme komppanian ympäri kaksi kierrosta, ja koska emme olleet tarpeeksi nopeita, se toistettiin. Reväytin alaselkäni tällä toisella yrittämällä. Minun ei annettu kuitenkaan lopettaa, upseerikokelas uhkasi, että koko komppania tekee muuten kolmannenkin yrityksen. En sitten kävellyt seuraavaan viikkoon, ja kärsin vielä tänäkin päivänä pahoista selkäkivuista. En ollut ns. “huonokuntoinen nykynuori”, vaan olin ennen armeijaa juossut maratoninkin kerran, ja Cooper meni kevyesti yli kolmen tonnin rajan. Vielä tänäkin päivänä tunnen syvää vihaa kyseisiä henkilöitä kohtaan, enkä haluaisi olla heidän saappaissaan, jos minut jonakin päivänä kohtaisivat. Tuo 7 viikkoa oli käänteentekevä aika. En enää halunnutkaan RUK:iin. Halusin vain pois. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, kun aliupseerikoulu oli minulle osoitettu. Pinnistelin läpi viimeiset 9 kuukautta rankoissa uniongelmissa, ja toivoin, että kaikki olisi ohi armeijan loppuessa. En vain voinut ottaa sitä luuserin mainetta, jonka olisin saanut, jos olisin jättänyt armeijan kokonaan kesken. Sivari oli minulle pahempi vaihtoehto kuin itsemurha.
Jatkuu seuraavassa viestissä.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Armeijan loputtua kuvittelin kaiken paskan olevan ohi, ja siltä se aluksi vaikuttikin. Yliopistossa oli taas mukavaa, ihmiset olivat poikkeuksetta fiksuja, ja sain taas olla oma itseni. Ensimmäinen lukuvuosi sujuikin hyvin, mutta sitten oli kesätöiden vuoro. Menetin yöuneni uudelleen, mutta selvisin kuitenkin tuosta parin kuukauden jaksosta. Toinen lukuvuosi meni myös hyvin, ja taas toivoin että ongelmani olisivat jo ohitse. Eivät ne olleet, taas kesätöiden aikana unen saaminen muodostui mahdottomuudeksi. Tällöin päätin, että en enää kestä, ja aloin syömään rauhoittavia. Tällöin äitini hälytyskellot soivat, olin siihen päivään asti salannut äidiltäni ja kaikilta muiltakin kaiken. Kävin psykiatrin vastaanotolla useasti, ja kokeilin useitakin masennuslääkkeitä, muttei yksikään toiminut. Olin ihmisraunio, enkä enää voinut suorittaa opintojani kolmantena lukuvuotena. Lopulta kävikin ilmi, että en koskaan ollutkaan sairastanut masennusta. Syy oli luonteenpiirteessäni, tunnollisuudessa. Huonot kokemukseni armeijasta olivat aiheuttaneet alitajuntaani suuren nuhteidenpelon –tunteen. En kerta kaikkiaan olisi voinut kestää lisää nuhteita ulkopuolisilta. Se oli synnyttänyt minulle suuret suorituspaineet (kesä)töissäni, vaikka syytä ei ehkä olisi ollutkaan. Olen aina tehnyt työni loistavasti, ja sen voin itsellenikin nyt myöntää. Jos totta puhutaan, on luonteenpiirteeni noista ajoista jo muuttunutkin. Uskallan sanoa, mitä ajattelen, enkä niele paskaa enää muilta. Jos minua joku tänä päivänä mollaisi, en enää pysyisi hiljaa, mutta se oli vasta se ensimmäinen askel kohti parempaa. Neljä vuotta helvettiä, unettomia öitä, ilman varmaa tietoa siitä, mistä kaikki johtui olivat jo kerenneet painumaan niin syvälle alitajuntaani, ettei toimintatapojeni muutos vielä auttanut juuri ollenkaan, se oli vain ehkäisemässä, ettei oireiluni muuttuneet enää pahemmiksi. Vasta syvällisten pohdintojen jälkeen, kun ymmärsin, mistä kaikki tämä alkoi, sen 7-viikkoisen armeijassa, oli se askel, joka on johtanut toipumiseeni.
Kirjoitin tämän siksi, koska ajatusten pukeminen sanoiksi auttaa minua. Hyvin pitkään pidin kaiken sisälläni, joka olikin ehkä suurin virheeni. Mutta kuitenkin, toivon että tämän tekstin lukijat saisivat jotain tästä irtikin. Olkoon se sitten jonkun nuoren äiti, isä, tai itse asevelvollinen, kehotan ainakin harkitsemaan sanojani. Tämä ainakin silloin, jos voitte tunnistaa yhtään samoja luonteenpiirteitä kanssani. Armeija ei todellakaan ole jokaisen paikka, se voi olla yhtä helvettiäkin. Vaikka nykyarmeijaa haukutaankin päiväkodiksi, on se henkisesti ainakin ihan yhtä paha paikka kuin ennenkin. Jos jonkin neuvoin voisin antaa itselleni abiturientti-iässä, se olisi ollut jättää armeija väliin. En varmaan olisi kuitenkaan totellut, olinhan, ja olen, mies.
Tasaa tilit menneisyytesi kanssa. Kieltäydy reservistä.
Rankkaa tekstiä.
Täyttä asiaa. Olen itsekkin käynyt jo armeijan. Menin samanlaisella fiiliksellä. Halusin ehkä jopa RUKkiin saakka.
Ensimmäisen 2 kuukauden jälkeen oli homeiset kasarmirakennukset vieneet terveyteni ja kusipäiset johtajat mielenterveyteni.. Ja halusin mahdollisimman äkkiä pois.
Toteutukselle kouluarvosanaksi 4,5
Rakennuksille 4-
Johtajille 4,5 (muutama mukavakin oli)..
Olisin toki voinut sinnitelläkkin RUK.kiin, mennä itse johtajaksi ja pyrkinyt vaikuttamaan koko paskaan, mutta kyllä koko laitos oli niin mätä ihan jokaista rakennusta, johtajaa, ja jopa jotakuta alokastakin myöden, että kenties se olisi ollut turhaa tuhlata omaa aikaansa pyörien tuolla paskassa.
Onneksi selvisin 6 kuukaudella. Enempää en olisi jaksanut.
Voimia aloittajalle, tsemppiä kyllä selviät.
Pieni korjaus tekstiin. Kyseessä ei siis ollut "sipulisäkki", vaan se säkki, jossa kannettiin koko varustekaapin sisältöä petivaatteineen. Painoa oli monta kymmentä kiloa.
On varmasti ollu rankkaa :|
Kusipäitä alikkeja, onneks omana aikana intissä ei tullu tommosia vastaan!
Tsemppiä sinne!
Kyllä jo viime vuosikymmenellä simputuksesta paloi myös alikkien ja muiden kouluttajien omatkin lomat. Ei olis kannattanut vaan kiltisti niellä sitä kaikkea.
Jooh... meillä oli sivarissa aika paljon porukkaa jotka oli kulutettu loppuun simputtamalla tai selkävaivoilla. Lähinnä itse pyörin selkänsä loukanneiden kanssa joille tarjottiin vain buranaa hoidoksi intissä.
Meillä Upinniemessä jollekin selkäpotilaalle laitettiin burana laastarilla selkään kiinni. Ei kuulemma lääkäri ollut uskonut, kun viidettä kertaa oli tullut selästä valittamaan.
Vastaavia tarinoita kuulin tosiaan useammankin. Minkäs teet kun lääkäri ei usko ja selkä ei kestä. Vaihtoehto sivari tai mahdollisesti työkyvyttömyys. Kummasta on isänmaalle enemmän iloa?
En nyt halua alkaa syyllistämään tai mollaamaan mutta mikset tehnyt asialle yhtään mitään? Etkö koskaan puhunut sosiaalikuraattorille simputuksesta tai siitä että armeija ei ole sun juttus?
Kyllä tälläisien tapauksien osalta armeijalla on suurempi vastuu. Ei siellä ilmoiteta varusmiehille niistä mahdollisuuksista mitä heillä olisi käytössä mikäli he kokevat armeijan otteiden ylittävän sen mitä hyvän tavan mukaisesti voidaan odottaa. Asepalveluksen suorittamisen toteutukseen pitäisi puuttua, ja varsinkin oikeusturvakeinoista ja tavoista puuttua epäasialliseen käytökseen, ja kertomalla mikä on epäasiallista käytöstä. Hyvin harva 18-25 jopa 30 tietää mikä on rajat ylittävää armeijassa. Se kun sattuu olemaan niin "pyhä" asia.
No höh, tulin tänne palstalle kirjoittaakseni omasta armeija-ajasta ja törmäsin aloittajan tekstiin.
Järkyttävää tekstiä ja en oikein osaa vastata mitään kse5:lle kun oma kokemukseni on vähän erilainen.
On kuitenkin suututtavaa että jotkut natsipaskat pilasi armeija-aikasi ja meitä on useita jotka halusimme vaan käydä kunnolla sen armeijan ja saada hyviä muistoja niistä ajoista.
Joka kerta kun joku kaverini alkaa puhumaan armeija-ajoista minun täytyy poistua paikalta kun alan näkemään punaista. Saan melkein raivokohtauksen vaikka aikaa on kulunut jo 16-vuotta.
Todellakin kauaskantoiset vaikutukset.
Terapiamielessähän minäkin tulin tänne joten toivottavasti aloittaja ei pahastu jos jatkan tähän samaan ketjuun.
Ensimmäinen päivä kun kaverini kanssa ilmoittauduttiin palvelukseen oli vielä pilkettä silmäkulmassa ja ihan positiivinen asenne. Kunto ei ollut kovin hyvä.
Jonkun pirullisen sattuman kautta siellä palveli alikessuna eräs entinen "kaveri" kouluajoilta. Välimme eivät koskaan olleet kovin hyvät lievästi sanoen.
Aavistelin silloin että tästä voi tulla hankalaa mutta onneksi ei ollut meidän tuvan alikessu.
Ei se kuitenkaan häntä estänyt ja varsin pian hän otti minut ns. jyvälle ja alkoi armoton simputus ja vainoaminen. Joka päivä se mulkku keksi minulle jotain jäynää mutta purin hammasta ja ajattelin että kyllä se tästä.
Jäynä muuttui kuitenkin henkiseksi pahoinpitelyksi, onneksi olin aika kovapintainen tyyppi. Tupakaverit huomasi tilanteen mutta en alkanut valittamaan ajattelin vaan että se sika ei minua nujerra.
Niinhän siinä kuitenkin kävi että tuli pari nöyryytystä liikaa ja mitta täyteen.
Aloin eristäytyä porukasta jopa tupakavereista jotka yrittivät puuttua asiaan (kiitos yrityksestä) mutta se sikahan ei antanut periksi.
Aloin myös dokaamaan lomilla aika rankasti joskus myös palvelusaikana se oli huono juttu. Tupakaverit yritti edelleen auttaa että pääsin yleensä punkasta ylös.
Olisi pitänyt hakea jostainpäin apua mutta sen sijaan aloin suunnittelemaan sen alikessun tappamista.
Sain ehkä pienen psykoosin mutta aloin käyttäytymään jotenkin tunteettomasti ihankuin jokin patterilla käyvä kone niin minulle myöhemmin sanottiin.
Kyllä minä muistan kuitenkin kaiken tarkasti.
Olihan minulla niitä räkäpäitä ja pari kovaakin (kaikillahan niitä oli) ja voitte kuvitella ajatukseni kun lukitsin asetelinettä.
Omituista oli että jaksoin suoriutua normipäivistä ihan hymyillen ja vain sen ajatuksen voimin että tapan sen sian.
Tavakseni tuli myös teipata puukko ranteeseen ja nautin aina kun kohtasin sen sian, muistan että ajattelin että voin tappaa sen koska tahansa.
Pari kertaa oli lähellä.
Sitten tapahtui ihme, se sika lähti ja kukaan ei tuntunut tietävän minne puhuttiin vain jostain siirrosta.
Luulisi että jatko olisi mennyt helpommin mutta tuntui kuin minua olisi petetty.
Ei ollut enää mitään kiinnostusta suoriutua loppuajasta vaan masennuin ja dokasin ja minut päästettiin ns. kasvamaan.
Psykiatrin kautta psykologille ja jossain välissä kirjoitettiin ne punaiset paperit.
Varmaan joku miettii jäljitinkö sen sian myöhemmin, totta helvetissä jäljitin osoitetta ja puhelinnumeroa myöten.
Psykologini oli onneksi taitava ja pitkän terpioinnin jälkeen olen päässyt tapauksesta jotenkin yli.
Koskaan en tule unohtamaan ja haluan vieläkin kostaa.
En ole nähnyt sitä sikaa (asuu n. 500km päässä).
Alkoi särkemään päätä ja vituttamaan täytyy lopettaa ehkä kirjoitan myöhemmin....
ps. eikö ne perkeleen simputtajat tajua että jollakin voi keittää yli kun itsekin ajattelen kostoa vielä 16-vuoden jälkeen perkele.
Kiitos vastauksestasi. Näen itse todella usein unia, jossa koen epäonnistuneeni täysin armeijassa, kaava näissä unissa on aina sama. Usein näihin uniin liittyy myös väkivaltaa, jossa kostan näille muutamalle k*sipäälle... Kuitenkin, olisin valmis antamaan myös anteeksi.
Parempi antaa anteeksi. Itse olen antanut omille vainoajilleni anteeksi ajatuksissani ja koen että se oli syy miksi parannuin omasta masennuksestani. Muista myös antaa itsellesi anteeksi.
Huh tulipa minulta eilen lapsellinen purkaus mutta minkä mahdat noin se meni.
Olisin voinut kirjoittaa kuitenkin hieman asiallisemmin.
Kse5 sinä kuitenkin selvisit loppuun asti.
Hinta taisi kuitenkin olla turhan kova kun vaati pitkän toipumisajan mutta pääasia on että olet toipunut.
Osaisinpa ilmaista itseäni kuten sinä.
Harvoin näkee s24:lla yhtä loistavaa tekstiä kuin sinun viestisi kse5 ja kirjoitit sen niin elävästi että se saa minut sanattomaksi.
Miten voi antaa anteeksi sellaiselle ihmiselle joka ei sitä ansaitse?
En koskaan anna anteeksi, psykologikaan ei tuota asiaa pystynyt korjaamaan.
Minusta osaatte kumpikin ilmaista asiat oikein hyvin. Kyllä monella pyörii se kosto mielessä hyvin pitkään vähemmästäkin. Itsekin ajattelin lähinnä vetää kunnolla turpaan jos sattumoisin näkee näitä vainoojia. Sitten kävikin niin että sattumalta kohtasin yhden näistä "kavereista" joka näki vihan silmistäni ja muuttui valkoiseksi kuin lakana ja polvet täristen se lähtikin menemään toiseen suuntaan. Jotenkin hämmennyin sen heikkoudesta niin että päästin kaverin menemään vaikka en tehnyt tai sanonut mitään.
Ei sitä anteeksiantamista tehdä sen takia että joku sen olisi ansainnut. Silloinhan se on likipitäen automaattista. Teet sen anteeksiantamisen oman eheytymisesi takia. Niin kauan kuin nuo tapahtumat pyörivät päässä ja verenpaine nousee kun tulee pienikin muisto niistä esille et pääse masennuksestasi ja se on minusta vissi. Tässä onkin kysymys siitä että haluatko tuhota itsesi, loppuelämäsi sen "kaverin" takia?
No näin sen itse ajattelin ja minulle se toimi.
En ole ollut masentunut aikoihin.
Jos haluaisin kostamalla kostaa ja tarkoituksella ostaisin huomenna junalipun n. 500km päähän.
Tottapuhuen en tiedä mitä teen jos kohtaan sen tyypin mutta se on varmaa että karkuun en sitä päästä.
Vaihtoehtona on että puhutaan tai tapellaan tai yhtäaikaa molempia.
Enkä sen jälkeenkään anna anteeksi vaikka pääsisin hakkaamaan sen.
Omalta kannaltasi olisi parempi antaa anteeksi ja antaa asian lipua. Ainoastaan aiheutat pahaa oloa itsellesi ja tuhoat omaa elämääsi. Todellista toimintaa voisi olla esim. kansalaisuusaktiivisuus jolla koetat saada armeijaa lakien tai muiden tapojen avulla muutettavaksi, esim ottamalla yhteyttä kansanedustajiin. Tai asiasta voisit jopa koettaa jälkikäteen ilmoittaa oikeusasiamiehelle tai eduskunnan oikeuskanslerille.
Oma elämä se on tärkein, kostaminen ei auta ketään, eikä vihan kasvattaminen auta mitään. Toivon että pystytte elämään asioiden kanssa ja toisaalta suurempi toive olisi että asialle tultaisiin tekemään jotain reaalisesti.
Ihme ettei tänne oo jo tullu tosimiehet sua haukkumaan nynnyksi.
TSEMPPIÄ!
Tämmönen edellä nähdyn kaltainen paskatoiminta on ominaista asevelvollisuusarmeijalle, missä kakarat pannaan kiusaamaan toisia kakaroita. Jonkun 19 v. alikin tai koksun pedagogiset yms. inhimilliset taidot nähdään juuri tässä ketjussa. Tuloksena on sellaista syvävitutusta ja kollektiivista pahoinvointia, että ihmeen vähän on tullut toistaiseksi ruumiita. Miesten aseorjuus on suurin yhteiskunnallinen ongelma Suomessa.
Mitä tarkoitat aseorjuudella?
Menin armeijaan ihan mielelläni.
Penskana katsoin isäni armeijakuvia ja ne kuvat oli tosi vaikuttavia ja katsoin niitä usein. Isän (ylikessu) jutut armeijasta oli myös mukavia joten tottakai se oli luonnollista että itsekin halusin kokea saman ja saada esimerkiksi ensimmäisen luokan ampuja-merkin kuten hänkin.
Isäni opetti minut ampumaan 7vuotiaana ja hyvin, ainakin pääsin muutaman kerran loistamaan kun oli harjoitukset.
Isäni kuoli vuottaennen kun minulla oli kutsunnat.
Hän olisi tiennyt miten toimia kun vaikeuksia tulee ainahan hän tiesi.
Tuosta ei sen enempää liian hk.
Ainoa mitä armeijasta sain oli paha olo ja punaiset paperit.
Kuulostaa vähän itkuvirreltä mutta mitä sitte?
Miten nykyisin hoitaisin ongelman?
Kahdenkeskinen painava keskustelu sen sian kanssa ja pieni varoitus että jätä minut rauhaan. Jos hän olisi tehnyt ilmoituksen sillä ei olisi ollut väliä vaan sen jälkeen molempia olisi tarkkailtu.
Olihan minulla tupakaverit jotka olisivat puhuneet puolestani.
Orjuudeksi kutsutaan sellaista työtä, johon henkilö pakotetaan [jonkin uhan avulla] ja josta ei makseta palkkaa. Lisäksi orja katsotaan ikäänkuin valtion omaisuudeksi. Osa toki saadaan myötämielisiksi tähän järjestelyyn voimakkaan indoktrinaation ja [siitä seuraavan] sosiaalisen paineen kautta.
Puhutko nyt työvälityksestä ja heidän tukitöistä ym. kursseista?
Suoraa sanoen armeija tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kaiken kokemani jälkeenkin mutta onneksi ei tarvitse huolehtia enää kummastakaan kun työt alkaa taas kesäkuussa.
Ei analogiaa.
Minä olin itse nuori jolla ei ollut rajoja..olin joka viikonloppu tappelemassa ryypäämässä..huumeet olivat alkaneet tulla kuvioihin samoin rikokset....en ollut saanut mitään sakkoja tai putka öitä kumempia juttuja onneksi vielä...perheeni oli alkoholiste perhe..melko sekva kasvu alusta..amiska oli jäänyt kesken..armeijaa kuitenkin piti mennä ja meninkin...suoriuduin siellä melko hyvin..vaikka alikersantien ja kokeilaiden joita olisin sivilissä vetänyt armottomasti turpaan määkiminen ottikin päähän..pääsin itse aukkiin ja..sain kersanti arvonkin...ja armeijan jälkeen kävin kaksi pätkää kosovossa rauhanturvaajana..sain ammatin..päihteidenkäyttö pysyy kurissa..armeija pelasti elämäni..se toi tasapainoa ja järjestystä..opin ottamaan muista ja enen kaikkea itseni tekemisistä vastuuta....kyllähän intti on täynä niitä vitun pellejä joille valta on sitä että sitä on pakkokäytää ja näyttää kuka on pomo..moni ei tajua että olemme reserviläis armeija..se kaveri jota simputat siellä on kin ensi vuonna sun pomo..se että on tasapuolinen ja oikeuden mukainen johtaja on luo paremman taisteluhengen porukaan kun ulkoiseen arvovaltaan turvautuvat pikkupellet jotka lopun ikänäs rehvastelevat armeija ajallaan kuppilan nurkkapöydässä vaimonhakkausten välissä...harmi vaan että armeija jättää henkisen jäljen liian moneen suomaliseen mieheen...
Rankkaa tekstiä... Aivan hirveetä.
Moni ennen terve ja ns. normaali nuori on tehnyt itsarin intin pilaaman elämän takia.
Nämä asiat on nostettava pinnalle, ei enää vaieta.
Perjantaina jäi yksi alokas tuijottamaan tyhjyyteen, kun piti lounaalle lähteä. Ei teeskennellyt, ei oikeasti reagoinut mihinkään. Lähetettiin kotia, ja varmaan puolen vuoden päästä tuodaan takasin, josko sitten kestäisi :/
Aloittajan kirjoitus oli hyvin liikuttava ja koskettava - mutta ei kovin uskottava asiavirheineen.
Itsekin aikanaan uskoin näitten postauksien jotenkin edustavan osan suomalaisista miehistä mielipiteitä, mutta nyt otan ne asiaankuuluvalla huumorilla.
Kysymys: keillä on jo pitkät perinteet moisesta?
Voisitko yksilöidä nämä "asiavirheet", jotta voisin jotain syytöksiisi vastata? :)