Mä olen monesti miettinyt miten helppoo olis vaan luovuttaa ja lähtee pois. Olen raskaana ja vaikka välillä haluisin vahingoittaa itseäni, en halua kuitenkaan vahingoittaa tulevaa lastani. Mä tiedän että raskauden aikanen masennus on täysin normaalia ja masennukseen liittyy usein itsetuho ajatuksia. Mutta meneekö tää olo ohi raskauden jälkeen? pelottaa jos vauvan kanssa eläminen on vielä vaikeempaa ja teen itelleni jotain.
Helppohan se on sanoa että hae apua. Mutta mun ylpeys ei anna periks kävellä sairaalaan ja myöntää avoimesti että on ongelmia.
Toisaalta en edes usko että uskaltaisin tehä itelleni mitään, voi sitä häpeää jos jäisinkin henkiin ja kaikki saisi tietää mun säälittävästä masennuksesta.
Haluisin vaan elää normaalia elämää, enkä todellakaan halua kenenkään tietävän että mulla ei menekään niin hyvin ja välillä toivon että saisin keskenmenon, koska epäonnistun äitinä kuitenkin. Meneehän tää ohi?
Helppohan se on sanoa että hae apua. Mutta mun ylpeys ei anna periks kävellä sairaalaan ja myöntää avoimesti että on ongelmia.
Toisaalta en edes usko että uskaltaisin tehä itelleni mitään, voi sitä häpeää jos jäisinkin henkiin ja kaikki saisi tietää mun säälittävästä masennuksesta.
Haluisin vaan elää normaalia elämää, enkä todellakaan halua kenenkään tietävän että mulla ei menekään niin hyvin ja välillä toivon että saisin keskenmenon, koska epäonnistun äitinä kuitenkin. Meneehän tää ohi?
Vastaukset 2
Vanhimmat
ei kukaan ajattele että olet säälittävä kun haet apua masennukseesi. Siellä todella halutaan auttaa sinua masennuksesi kanssa - hae ihmeessä apua ennen vauvan syntymää.. ehkä selviät vähemmällä kun olet ajoissa hakenut apua!
Itse synnytin juuri neljännen lapseni - kolmen ensimmäiseni kanssa masennus iski vasta muutama viikko synnytyksen jälkeen.. ja kestänyt muutamasta kuukaudesta n. 1,5 vuoteen.. (aiemmin en ole apua hakenut vaan yrittänyt selvitä masennukseni kanssa yksin) - nyt oireet alkoivat jo raskausaikana - ensi kertaa puhuin asiasta neuvolassa jo alkuraskauden aikana (kaiken varalta) ja kun oireita alkoi ilmetä puhuin siitä mammapolilla.. ja nyt käyn juttelemassa säännöllisesti (alkuun psykiatrin kanssa) psykiatrian erikoissairaanhoitajan kanssa - tai juttelemme puhelimessa.. miten se minulle parhaiten sopii!! ja tällä hetkellä voin hyvin eikä ole tarvinnut ainakaan vielä turvautua lääkitykseen.. luontaistuoteliikkeestä löytyy myös luonnonmukaisia tuotteita jotka auttavat estämään masennusta (samoin vaihtoehtohoidoista..) sopii myös raskausaikana otettaviksi - kannattaa kysyä myyjältä!!
Vauva-aika ei todellakaan tule olemaan helpompaa kun raskausaika - väsymyskin aivan eri luokkaa valvomisen takia.. itseäsi ja vauvaasi ajatellen suosittelen että haet apua.. on tärkeää myös puhua omien 'tukihenkilöiden' (perheen, ystävien)kanssa - alkuun se ei tule olemaan helppoa.. Se että olet masentunut ei todellakaan ole häpeä tai säälittävää - johtuu osittain hormooneista ja on ohimenevää!! Mutta mitä aiemmin haet apua sen nopeammin alkaa toipuminen ja sen vähemmän on vaaraa että masennus kroonistuu tai uusiutuu!!! Jos et halua kenekään tietävän asiasta niin sairaalahenkilökuntahan on vaitiolovelvollisia...
On totta, että avun hakeminene, varsinkin psyk. polilta-sairaalasta voi tuntua nololta, mutta asia on niin, että kun tilanne pääsee oikein pahaksi, apua on pakko ottaa vastaan. mitä aikaisemmin hoidatat itsesi kuntoon, sitä nopeammin paranet. Itselläni itsetuhoajatukset kauan kauan sitten johtivat lopulta yrittämään itsaria...mitä en olisi ikipäivänä uskonut yrittäväni, varsinkaan kun minulla oli pieni vauva hoidettavana. Nyt kaikki on kunnossa..masennus ei ole uusiutunut, lapsi on jo iso tyttö ja elämä hynyilee. Onneksi selvisin kaikesta vain säikähdyksellä,,Tsemppiä sulle, älä kuitenkaan yritä pinnistellä yksin liian pitkälle.