Kerronpa erään tarinan.Olipa kerran tyttö joka oli peruskoulussa koulukiusattu ja hiljainen, eikä kavereita juuri ollut. Kouluikä oli ja meni ja opiskelut jatkuivat ammattikoulussa.Tyttö päätti että nyt minä muutun, nyt saan ystäviä ja minua ei kiusata. No tyttöä ei kiusattu, mutta ei saanut tyttö ystäviä.Ei päässyt tyttö bileisiin, jäi teiniromanssit väliin ja muu yhteinen hauskanpito.
Teininä tyttö oli normaalipainoinen, jota kouluajan kiusaajat (muutamat pojat) haukkuivat läskiksi. Tyttö alkoi laihduttaa mikä räjähti 20-vuotiaana bulimiaksi.Siitä alkoi aika, jonka kanssa tyttö on taistellut tähän päivään asti. Välillä parempia kausia ja välillä huonompia. Mukaan tuli myös masennusta ja pakko-oireita. Opiskelun jälkeen tyttö oli vuosia työelämässä, mutta lopulta oli pakko luovuttaa, ei tytöstä ollut normaalielämään.Vuodet vierivät.
Viime vuonna tyttö onnistui olemaan lähes vuoden"kuivilla" ahmimatta ja oksentamatta, mutta alkoi sitten lipsua vanhoihin kaavoihin, koska ei osannutkaan rakentaa omaa elämää.Tyttö yrittää etsiä elämälleen tarkoitusta, mutta kaikki elämänmeno tässä maailmassa tuntuu niin turhalta ja vailla mitään tarkoitusta. Mikä on minun tarkoitukseni tässä maailmassa?
Tytöllä ei ole itsevarmuutta hankkia ystäviä (ihan kuin niitä noin vain saisi kun vain menee harrastamaan jotain), miespuoliset kontaktit mahdottomia, koska miesten kohtaaminen jännittää tyttöä sillä "eihän kukaan huoli tälläistä ongelmapakettia". Turha vissiin mainita että kaikki normaalin ikäkauden kokemukset ovat tytöltä jääneet matkanvarrella kokematta. Seurustelut, ystävien kanssa hengailu, elämästä nauttiminen, häät, lapset ym.
Yksinäisyys tuntuu raastavalta, välillä tuntuu että tytön koirat ovat ainoita jotka pitävät kiinni tässä maailmassa. Yksinäisyys vasten tahtoa, on sellainen asia, jota ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekkään. 36-vuotiaana on vaikea, ellei mahdoton lähteä rakentamaan itsellensä normaalia elämää. Mistä löytäisi ystäviä tai seurustelukaveri, jotka hyväksyisivät tytön, koko historian ja nykyisyyden.
P.s kielioppivirheitä varmasti löytyy, mutta eiköhän viesti tullut ymmärretyksi kuitenkin...
Teininä tyttö oli normaalipainoinen, jota kouluajan kiusaajat (muutamat pojat) haukkuivat läskiksi. Tyttö alkoi laihduttaa mikä räjähti 20-vuotiaana bulimiaksi.Siitä alkoi aika, jonka kanssa tyttö on taistellut tähän päivään asti. Välillä parempia kausia ja välillä huonompia. Mukaan tuli myös masennusta ja pakko-oireita. Opiskelun jälkeen tyttö oli vuosia työelämässä, mutta lopulta oli pakko luovuttaa, ei tytöstä ollut normaalielämään.Vuodet vierivät.
Viime vuonna tyttö onnistui olemaan lähes vuoden"kuivilla" ahmimatta ja oksentamatta, mutta alkoi sitten lipsua vanhoihin kaavoihin, koska ei osannutkaan rakentaa omaa elämää.Tyttö yrittää etsiä elämälleen tarkoitusta, mutta kaikki elämänmeno tässä maailmassa tuntuu niin turhalta ja vailla mitään tarkoitusta. Mikä on minun tarkoitukseni tässä maailmassa?
Tytöllä ei ole itsevarmuutta hankkia ystäviä (ihan kuin niitä noin vain saisi kun vain menee harrastamaan jotain), miespuoliset kontaktit mahdottomia, koska miesten kohtaaminen jännittää tyttöä sillä "eihän kukaan huoli tälläistä ongelmapakettia". Turha vissiin mainita että kaikki normaalin ikäkauden kokemukset ovat tytöltä jääneet matkanvarrella kokematta. Seurustelut, ystävien kanssa hengailu, elämästä nauttiminen, häät, lapset ym.
Yksinäisyys tuntuu raastavalta, välillä tuntuu että tytön koirat ovat ainoita jotka pitävät kiinni tässä maailmassa. Yksinäisyys vasten tahtoa, on sellainen asia, jota ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekkään. 36-vuotiaana on vaikea, ellei mahdoton lähteä rakentamaan itsellensä normaalia elämää. Mistä löytäisi ystäviä tai seurustelukaveri, jotka hyväksyisivät tytön, koko historian ja nykyisyyden.
P.s kielioppivirheitä varmasti löytyy, mutta eiköhän viesti tullut ymmärretyksi kuitenkin...
Vastaukset 30
Vanhimmat
"eihän kukaan huoli tälläistä ongelmapakettia"
Ei niin
miehet ne aina vaan seksiä tinkaa.. ei kannata sekaantua
Niin on se kyllä hirveätä että joutuu sellasta syntiä kuin seksiäkin harjoittamaan, siinähän voi ihan vaikka jopa tuntua hyvältä.
Ehkä kannattaisi päivittää noita ahdasmielisiä keskiaikaisia mielipiteitään tällä vuosituhannelle
Huolii...
tinakenkätyttö...tsempit sinulle :)
Eiköhän niitä muitakin "ongelmapaketteja" ole, ei läheskään kaikki ole menestyjiä.
Ei niitä kielioppivirheitä juurikaan ollut, ja teksti oli jaettu kappaleisiin. Turha pyydellä anteeksi ellei siihen ole syytä, poikkeuksena "anteeksi, voitko neuvoa reitin....".
Joo, en tod.kaipaa mitään seksin vonkausviestejä. Ne voi unohtaa saman tien.
Ja se nyt ei hirveästi tähän kuulu minkä näköinen olen, ihmisiä ollaan kaikki, mutta laitanpa kuitenki.Olen hoikka ja "tavallisen" näköinen.Sellainen joka sulautuu massaan.
Tylsä. Mitäänsanomaton. Harmaa. Ei tyttöystävämatskua.
Enemmän kuin sinä poikaystävämatskua.
Minun tilanteeni on hieman samankaltainen. Tosin olen mies, suurinpiirtein saman ikäinen. Minuakin kiusattiin (eri syistä kuin sinua) ja siten eristäydyin. En ole seurustellut eikä juuri ystäviä ole. Voidaan sanoa että olen ollut oman tien kulkija.
Näin taidan olla huono neuvomaan, mutta sanonpa kuitenkin. Minä ainakin yritän katkaista negatiivisen kierteen. Mennyt on mennyttä eikö sitä murehtimalla tilanne ainakaan parane. Tilanne voisi olla huonompikin.
Jokainen päättää itse mitä tekee elämällään. Olen itse tällä hetkellä kohdassa jossa voin valita mitä teen tulevaisuudessa.. valinta on opiskelun tai työn välillä (en kaipaa seurustelua enkä aio saada omaa perhettä tai lapsia).
Sinun pitää itse valita tavoite ja ottaa askel kerrallaan kohti sitä. Varmasti on paljon ihmisiä joita sinun historiasi ei haittaa.. kunhan vain olet positiivinen etkä mahdollisista vastoinkäymisistä hetkahda. Ystäviä voi saada monella tapaa. Jos muu ei auta, niin kokeile punaisen ristin ystäväpalvelua.
Tinakenkätyttö! Tulin niin surulliseksi luettua viestisi. Olen 39-v äiti jolla 15-v "tinakenkätytär". Tarinasi menee pelottavasti samaa rataa kuin oman tyttäreni tarina, koiria myöten!
Koska nyt sain selville että tyttäreni on erittäin yksinäinen, masentunut eikä ole muuten suostunut kunnolla syömään pitkään aikaan (eka merkki että jotain vialla) niin aloin etsimään apua. En vain tiedä mistä sitä apua voi saada! En halua että tyttäreni sairastuu bulimiaan tai anoreksiaan tai jää paitsi teini-ikäisten jutuista.
Miten voin auttaa lastani?
Sinulle Tinakenkätyttö toivon kaikkea hyvää ja siunausta elämääsi!
Kiitos paljon kirjoituksestasi, Huolestunut äiti!
Ikävä että teillä ollaan ilmeisesti saman polun alussa kuin mitä olen jo pitkään taivaltanut. Oletko tutustunut jo Sylin sivuihin, sieltä saa apuja liittyen tuohon syömisongelmaan.
Ainakin omassa tapauksessa olisi alkuvaiheessa (vuosina) auttanut jos kotiväki olisi tukenut, mutta edes viiltely tai yletön laihtuminen ei aukaissut heidän suutaan kysymään " onko jokin hätänä"?
Osoittakaa tytöllenne että välitätte ja olette saatavilla, että hän voi halutessaan tulla puhumaan mieltä painavista asioista.
Toivotan kaikkea hyvää teille ja toivottavasti löydätte apua!
En kyllä lähtisi kenellekään miehelle vain joksikin seksiraamiksi. Kyllä jutussa pitää olla molemminpuolinen hekinen pointti: alussa tutustuminen ja ystävyys. Ja miehen kannattaa ottaa huomioon myös oma pärstänä ja vartensa. Jos on rasvanaamainen, pömppömahainen parransänki jurrukka niin turha on unelmoida missiä seksipuukseen.
Haistapa vittu
Missit ovat sisäisesti yhtä kauniita kuin minä ulkoisesti. Ja minä sisäisesti yhtä kaunis kuin missit ulkoisesti. Täysin tasapainoinen liitto :)
Missä päin asut?
Kavereita voi löytyä vielä tuonkin ikäisenä. Seurustelukumppanista en tiedä.
Asun pk-seudulla.
Joo, samankaltaista taustaa löytyy täältäkin, paitsi, että minä kyllä syön, muttei paino ole paljoa noussut, vaikka olen yrittänytkin. Olen pari vuotta sinua nuorempi ja myöskin jäänyt kaikki tuo kokematta, mistä puhut. Muille ne asiat ovat jo rutiineja, jotka minulta on jäänyt tyystin kokematta, ja se pistää funtsimaan, että miten kemiat voisivat kolahtaa aikuisen ihmisen ja "teinin" välillä? Tämän ikäisenä alkaa olla jo lähes mahdotonta löytää ihmisiä, jotka olisivat samassa tilanteessa, ja olo käy tukalammaksi iän myötä. Kaiken ulkopuolella oleminen ja kokemattomuus kaikessa lisäävät myös paineita, ja se tuntuu aina vain ylivoimaisemalta esteeltä, mitä vanhemmaksi tulee, eikä asiaa todellakaan helpota muiden odotukset tämän ikäiseltä ihmiseltä. Itsetunto piiskattiin muutenkin maahan jo lähtökohtaisesti. Tässä valossa, kun ajattelee tulevaisuutta, alkaa toden teolla jo tuntua väsyneeltä.
Kyllä kolmenkympin paremmalla puolellakin voi rakastua. Itse olin 32-vuotias miehenjurrikka, kun aloin kirjoitella ja vastailla henkilökohtaisten palstojen naispuolisille yksinäisille. Sieltä se maalaistyttö löytyi ja yhteistä onnea on ollut jo 26v.
Ensinäkin se historia ja nykyisyys tekee sinusta persoonan. Ja se persoona taas rakastetavan ihmisen.
Ja tekeekö kokemukset ihmissuhteissa ihmisestä paremman? Se riipuu niistä ihmissuhteista, jos on huonoja kokemuksia niin niistä seuraa myös se että ei uskalla päästää toista lähelle.
Ja jos oikeasti haluaa seurustelusuhteen tai ystäviä niin on vain laitettava itsensä peliin, siinä voi joko onnistua tai olla onnistumatta mutta se on vain elämää aina ei voi voitaa mutta jos ei yritä ei voi saavutaa mitään.
Ja ei ne miehet sen kumalisempia kapistuksia ole kuin naiset , niiläkin on se oma persoona.
Olen mies ja ikää reilu kymmenen vuotta vähemmän kuin aloittajalla mutta samanlainen tulevaisuus minullakin on edessä. Minulla syyt yksinjäämiseen ovat vakava-asteinen sosiaalisten tilanteiden pelko, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja masennus.
Pahemmaksi tämä vain tuntuu menevän ja vaikea nähdä että minäkään koskaan tulisin seurustelemaan. Eläminen tuntuu pelkästään väkinäiseltä ajan tappamiselta ja toivon vain että tällainen elämä loppuis mahdollisimman pian. Tätäkö on pakko kestää vielä vuosikymmeniä? Sen päälle tulee vielä vanhaksi, ehkä myös fyysisesti sairaaksi ja lopulta joutuu mahdollisesti kokemaan tuskallisen, hitaan kuoleman.
Tuntuu tosi pahalta sinun puolestasi! Voi kumpa nämä ajattelemattomat kakarat tajuaisivat, kuinka kauaskantoisia seurauksia kiusaamisella voi olla! Typerällä ja machoilevalla käytöksellä pilataan toisen elämä.
En varmaankaan osaa sanoa mitään mikä sinua lohduttaisi :( kenenkään ei pitäisi olla noin yksinäinen! Se on totta, että ystävystyminen aikuisiällä on vaikeaa. Ei niitä ihmissuhteita luoda aivan yhtä helposti kuin nuorempana, varsinkaan jos ei ole hirveästi kokemusta ihmissuhteista. Tarvisit varmaan juurikin nyt ystävää, sellaista jonka kanssa voisi viettää aikaa ja jutella ihan niitä ja näitä.
Järjestetäänkö sinun lähelläsi missään tällaisia jotain tapaamisia yksinäisille / tai sinkuille? Toki kynnys osallistua niihin voi olla kova, mutta sieltähän saattaisi löytyä se oma ystävä!
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja todelle, todella, todella toivon, että löydät jostain lähellesi ihmisiä jotka arvostavat ja välittävät sinusta
Moi! Tinakenkätyttö, sun viestis kolahti! Mulla on samankaltaista taustaa, oon 26-v nainen... Laitan sulle vaikka mailia tässä kun saan aikaseks, meillä tuntuu olevan paljon yhteistä...
Miksi te kiusatut aina sinne ammattikouluun päädytte, eli juuri sinne samaan kouluun mihin ne pahimmat kiusaajatkin menevät?
Miksi ihmeessä kuulee ja saa lukea eniten juuri ammattikoulussa tapahtuneista inhottavuuksista, onko se joku kiusaajien mekka?
No sinne päätyy suurinosa sellaisista jotka purkavat omaa pahaa-oloaan kiusaamalla toisia, ja usein tästä johtuen he eivät ole pärjänneet koulussa, joten heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä amikseen. Sama pätee myös impulsiivisiin ja välinpitämättömiin, joiden käytös myös välillä ilmenee kiusaamisena.
Lukioon menijät sitten taas pyrkivät käyttäytymään sivistyneesti, joten se ilmenee niin että on paljon vähemmän suoranaista kiusaamista. Sitäkin tapahtuu tietty, mutta se on yleensä lievemmässä muodossa (esim. pelkkänä syrjintänä) ja sitä tapahtuu vähemmän.
Suosittelenkin kiusattujen vanhemille, että varmistakaa ettei lapsenne missään tapauksessa päädy amikseen.
Sitäkin vaihtoehtoa kannattaa harkita että peruskoulun jälkeen pitää pari välivuotta, ja sitten menee iltalukioon, missä on lähinnä aikuisia ihmisiä, jotka todennäköisesti eivät kiusaa lainkaan.
Vähän samanlainen paketti toivottaa voimia sinulle täältä. 35 vuotta tulee syksyllä mittariin ja elämä elämättä. Kavereita ei minkäänlaisia, sukset ristissä jopa veljankin kanssa. Mutta silti sitä vain jotenkin jaksaa. Aina voi uppoutua vaikka työhön.
Minulla kun on kaikupohjaa puhua niin toivon, että pidät kuitenkin lippua korkealla.
Siis sukset ristissä veljen kanssa ei veljan.
Ettekö te tajunneet;: Tarina alkoi: Olipa kerran, eli kyseessä oli satu eikä elävää elämää. Eli sen pituinen sillä
Voimia ja jaksamista aloittajalle. Tuskin kohtaamme, mutta onnellisempaa elämää jatkossa.
Sympatiaa aloittajalle. Ehkä tänne kirjoittaminen voisi olla alku jollekin uudelle? Ymmärrän hyvin, että kun itsetunto on viety ja sitä kautta kaikki "normaalit" elämänkokemukset puuttuvat, niin on vaikeaa saada ystäviä tai kavereita. Jonkinlaista sosiaalista elämää ihminen perimmältään kaipaa, kuulumista johonkin ja asioiden jakamista.
Minulla on pari kaveria, joilla on vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa. Toinen on jumahtanut peräkamarin pojaksi (tosin ei asu heidän asunnossaan, vaan naapuritalossa). Jotenkin on vaan jysähtänyt siihen omanarvontunnottomuuteen ja ei ole saanut katkaistua napanuoraa vanhempiinsa. Ei pysty luomaan naissuhdetta, kun sosiaaliset taidot huonot ja kun siihen yhdistää huonon itsetunnon niin ei se onnistu.
Toisella on pahoja sosiaalisten tilanteiden pelkoja, asunut sentään jo muutaman vuoden omillaan, mutta työnsaanti vaikeaa vaikka on yliopistosta valmistunut. Tekee työkkärin määräämiä työharjoitteluita ja kokeiluja.
Omat vaikeudet kai meillä kullakin. Olisin kovasti halunnut auttaa sinua Tinakenkätyttö, mutta mitään tämän kummoisempaa en osannut kirjoittaa. Kun meillä on vain tämä yksi elämä, niin soisi sen olevan mieluisa.
Hyvää kesää Tinakenkätyttö!