Istun taas tuolilla itkien kuin viimeistä päivää. Valitettavasti elämäni kyllä jatkuu näillä näkymin, vaikka häpeänkin myöntää, että kutsun tätä elämäksi. Sen minkä monet ovat menettäneet tahtomattaan, niin sille minä haluan vapaaehtoisesti eroon, kiittämätön kun olen.
En koskaan ole ollut se penaalin terävin kynä. Minulla taisi olla lyijy katki jo syntyessäni. Vaikka en vielä edes 20 vuotta ole täyttänyt, olen yrittänyt saada itsestäni terävämmän, mutta terä on aina katkennut ja nyt olen teroittanut itseni loppuun. Jäljellä minusta on vain kylmiä, harmaita palasia ympärilläni.
Vaikka opiskelen ja olen kavereiden kanssa, ei mikään tunnu miltään. Pukeudun siihen rooliin missä muut minut haluavat nähdä, iloisena ja itsevarmana. Pukuni tuntuu kuitenkin vain kutistuvan ja huomaan pian tukehtuvani rakkaimpaani, elämään, joka iski hengen irti heti mahdollisuuden tultua.
Istun pöydän ääressä ja tuijotan lasittuneesti paperia, joka makaa harmaanvalkoisena , nuhjuisena ja tyhjänä pöydällä kuin mieleni, elämäni ja minä. Minulla on mahdollisuus kirjoittaa ja värittää se mistä unelmoin, mutta jätän sen tyhjäksi.
Olen se viimeinen leipäpussi, joka on samanlainen kuin muutkin, paitsi asiakkaan maahan tiputtama ja koko marketin unohtama. Makaan kyljelläni pitkään sinnitellen, mutta turhaan, kuka minut huomaisi täältä hyllyjen alta. Nyt olenkin jo homeessa ja lyhyt ruskea hiuksinen nainen, koukkii minut rikkalapiolla hyllyn alta ja näin lennänkin jo jätesäkkiin.
Olen se matkailija, joka astuu rohkeasti vastoinkäymisistä kiviselle, mutkittelevalle tielle. Matkailija, joka eksyy tieltä ja löytääkin itsensä pian juoksuhiekasta. Olen valmis luovuttamaan jonkin ajan pyristelyn jälkeen ja siinä kohtaa juutun paikalleni. En pääse nousemaan, joten ainoa tie on pohjalle. Pyristelen vielä viimeisetkin toivon rippeet pois itsestäni.
Olen se työntekijä, joka tekee mitä muut häneltä toivovat, se työntekijä, joka unohtuu aina nimeltä, se työntekijä joka ei valita työtehtävistään, eikä työympäristöstään, joka tyytyy tämänhetkiseen tilanteeseen, peläten menettävänsä senkin muutosta halutestaan.
Olen se kastemato joka on pelastautunut asvaltille sateelta, mutta sadepilvien takaa tuleekin kuuma kesäaurinko ja kuihduttaa minut ilman, että ehdin reagoida tilanteeseen. En ehdi takaisin suojaan.
Olen pala niitä kotiavaimia, jotka häviävät kerran jälkiä jättämättä, mutta löytyvät vuoden päästä, kun uudet lukot on oviin jo vaihdettu.
Olen se korkea puu, jota tuuli ei huojuttanut ja joka tuki muita puita. Korkeuden seurauksena kuitenkin salama iski minut kahtia ja muut puut ympärilläni väistivät minut, kun lensin palasina metsän pohjalle.
Olen se kappale, jonka tavoitteena oli tulla uudeksi listaykköseksi, mutta joka sai väistyä uudemman, hienomman kappaleen tieltä, pääsemättä ikinä kenenkään korviin saakka.
Olen se kiusallinen hiljaisuus, joka iskee vanhojen tuttujen soittaessa toisillensa. Olen seurausta siitä, että kummankin muuttuessa jäljellä ei ole yhtään yhteistä asiaa, paitsi minä, joka huudan hiljaisuuttani.
Olen se ostoskassi, jonka asiakas jätti liikkeeseen, eikä koskaan enää muistanut tulla hakemaan.
Olen se koira, jonka muuten yksinäisen omistaja makaa sängyssä paikallaan, enkä voi muuta kuin käydä omistajani viereen makaamaan ja odottamaan, että kylmä sinertävä ruumis nousisi taas hymy kasvoillaan ja veisi minut taluttaen lenkille, niin kuin vielä jokin aika sitten oli käynyt.
Olen portaikosta se porras, jonka muut astuvat yli, koska ilmoitan päälleni astumisesta natisemalla, koska minuun nakatut naulat eivät kestä painoani enää. Pitelen puisena portaana tiukasti kiinni, mutta roikkumisesta väsyneenä toivon, että koko puutalo palaisi perustuksiin saakka.
Olen mekosta se hepsottava langan pätkä, joka revitään kovakouraisesti irti juuri vähän ennen juhlaan menoa maahan.
Olen se linnunmuna, joka tiputetaan maahan pikku poikien leikkien johdosta ja, joka murskaantuu kallioon iskeytyessään ja jonka emolintu hylkää heti munan häviämisen jälkeen.
Asun siinä pienessä huoneen nurkassa, johon ei yletä siivoamaan kunnolla ja joka sijaintinsa takia jää lopuksi usein siivoamatta. Se nurkka mihin hämähäkki kutoo seittinsä, mutta muuttaa nopeasti paikkaa, kun saaliitkaan eivät löydä seitin luokse.
En osaa kuvailla enää paremmin miltä minusta tuntuu. Unelmoin kuolemasta, käännän katseeni maahan, mutta jatkan silti matkaa kompastellen, koska minun on pakko. Minulla ei ole vaihtoehtoa. Ääneen toivon kuitenkin tippuvani hiidenkaivoon. Tielle ei paista edes aurinko, mutta tiedän, että en voi pysähtyä, enkä varsinkaan voi kääntää katsettani taakse, eteenpäin en voi katsoa, koska en halua sitä. Siksi katson maahan, ja silti kompastelen kävellessäni.
En koskaan ole ollut se penaalin terävin kynä. Minulla taisi olla lyijy katki jo syntyessäni. Vaikka en vielä edes 20 vuotta ole täyttänyt, olen yrittänyt saada itsestäni terävämmän, mutta terä on aina katkennut ja nyt olen teroittanut itseni loppuun. Jäljellä minusta on vain kylmiä, harmaita palasia ympärilläni.
Vaikka opiskelen ja olen kavereiden kanssa, ei mikään tunnu miltään. Pukeudun siihen rooliin missä muut minut haluavat nähdä, iloisena ja itsevarmana. Pukuni tuntuu kuitenkin vain kutistuvan ja huomaan pian tukehtuvani rakkaimpaani, elämään, joka iski hengen irti heti mahdollisuuden tultua.
Istun pöydän ääressä ja tuijotan lasittuneesti paperia, joka makaa harmaanvalkoisena , nuhjuisena ja tyhjänä pöydällä kuin mieleni, elämäni ja minä. Minulla on mahdollisuus kirjoittaa ja värittää se mistä unelmoin, mutta jätän sen tyhjäksi.
Olen se viimeinen leipäpussi, joka on samanlainen kuin muutkin, paitsi asiakkaan maahan tiputtama ja koko marketin unohtama. Makaan kyljelläni pitkään sinnitellen, mutta turhaan, kuka minut huomaisi täältä hyllyjen alta. Nyt olenkin jo homeessa ja lyhyt ruskea hiuksinen nainen, koukkii minut rikkalapiolla hyllyn alta ja näin lennänkin jo jätesäkkiin.
Olen se matkailija, joka astuu rohkeasti vastoinkäymisistä kiviselle, mutkittelevalle tielle. Matkailija, joka eksyy tieltä ja löytääkin itsensä pian juoksuhiekasta. Olen valmis luovuttamaan jonkin ajan pyristelyn jälkeen ja siinä kohtaa juutun paikalleni. En pääse nousemaan, joten ainoa tie on pohjalle. Pyristelen vielä viimeisetkin toivon rippeet pois itsestäni.
Olen se työntekijä, joka tekee mitä muut häneltä toivovat, se työntekijä, joka unohtuu aina nimeltä, se työntekijä joka ei valita työtehtävistään, eikä työympäristöstään, joka tyytyy tämänhetkiseen tilanteeseen, peläten menettävänsä senkin muutosta halutestaan.
Olen se kastemato joka on pelastautunut asvaltille sateelta, mutta sadepilvien takaa tuleekin kuuma kesäaurinko ja kuihduttaa minut ilman, että ehdin reagoida tilanteeseen. En ehdi takaisin suojaan.
Olen pala niitä kotiavaimia, jotka häviävät kerran jälkiä jättämättä, mutta löytyvät vuoden päästä, kun uudet lukot on oviin jo vaihdettu.
Olen se korkea puu, jota tuuli ei huojuttanut ja joka tuki muita puita. Korkeuden seurauksena kuitenkin salama iski minut kahtia ja muut puut ympärilläni väistivät minut, kun lensin palasina metsän pohjalle.
Olen se kappale, jonka tavoitteena oli tulla uudeksi listaykköseksi, mutta joka sai väistyä uudemman, hienomman kappaleen tieltä, pääsemättä ikinä kenenkään korviin saakka.
Olen se kiusallinen hiljaisuus, joka iskee vanhojen tuttujen soittaessa toisillensa. Olen seurausta siitä, että kummankin muuttuessa jäljellä ei ole yhtään yhteistä asiaa, paitsi minä, joka huudan hiljaisuuttani.
Olen se ostoskassi, jonka asiakas jätti liikkeeseen, eikä koskaan enää muistanut tulla hakemaan.
Olen se koira, jonka muuten yksinäisen omistaja makaa sängyssä paikallaan, enkä voi muuta kuin käydä omistajani viereen makaamaan ja odottamaan, että kylmä sinertävä ruumis nousisi taas hymy kasvoillaan ja veisi minut taluttaen lenkille, niin kuin vielä jokin aika sitten oli käynyt.
Olen portaikosta se porras, jonka muut astuvat yli, koska ilmoitan päälleni astumisesta natisemalla, koska minuun nakatut naulat eivät kestä painoani enää. Pitelen puisena portaana tiukasti kiinni, mutta roikkumisesta väsyneenä toivon, että koko puutalo palaisi perustuksiin saakka.
Olen mekosta se hepsottava langan pätkä, joka revitään kovakouraisesti irti juuri vähän ennen juhlaan menoa maahan.
Olen se linnunmuna, joka tiputetaan maahan pikku poikien leikkien johdosta ja, joka murskaantuu kallioon iskeytyessään ja jonka emolintu hylkää heti munan häviämisen jälkeen.
Asun siinä pienessä huoneen nurkassa, johon ei yletä siivoamaan kunnolla ja joka sijaintinsa takia jää lopuksi usein siivoamatta. Se nurkka mihin hämähäkki kutoo seittinsä, mutta muuttaa nopeasti paikkaa, kun saaliitkaan eivät löydä seitin luokse.
En osaa kuvailla enää paremmin miltä minusta tuntuu. Unelmoin kuolemasta, käännän katseeni maahan, mutta jatkan silti matkaa kompastellen, koska minun on pakko. Minulla ei ole vaihtoehtoa. Ääneen toivon kuitenkin tippuvani hiidenkaivoon. Tielle ei paista edes aurinko, mutta tiedän, että en voi pysähtyä, enkä varsinkaan voi kääntää katsettani taakse, eteenpäin en voi katsoa, koska en halua sitä. Siksi katson maahan, ja silti kompastelen kävellessäni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinä kirjoitan ainakin paremmin kuin Sofi Oksanen. Sinun ei ole pakko olla tuollainen heittosäkki.
Ei helweette! Kilometri valitusta ja oman navan ympäri pyörintää. Muuta ajattelutapasi, asenteesi, katsele ja huomaa muutakin kuin itsesi, niin kyllä se siitä suttaantuu.
"Jos en halua sitä mitä sinä haluat, yritä olla kertomatta minulle, että minun haluni on väärä.
Tai jos uskon toisin kuin sinä, odota edes hetki ennen kuin korjaat näkemyksiäni.
Tai jos minun tunteeni on pienempi kuin sinun, tai suurempi, kun olosuhteet ovat samat, yritä olla pyytämättä, että kokisin vahvemmin tai heikommin.
Tai jos toimin niin kuin sinä itse suunnittelisit oman toimintasi, tai jos toimin toisin, anna minun olla.
Edes pieneksi hetkeksi en pyydä sinua ymmärtämään minua. Sen aika on vasta sitten, kun lakkaat yrittämästä muuttaa minua itsesi kopioksi.
Saatan olla puolisosi, vanhempasi, lapsesi, ystäväsi tai työtoverisi. Jos sinä sallit minulle yhdenkin haluni, tunteeni, uskomukseni, tai tekoni, sinä avaudut itsellesi, niin että jonakin päivänä nämä minun kummallisuuteni eivät näytäkään niin vääriltä. Ne saattaisivat lopulta näyttää sinusta oikeilta - minulle. Minun sietämiseni on ensimmäinen askel minun ymmärtämisessäni. Ei niin, että pitäisit minun teitäni oikeina sinulle, vaan että et enää ärsyynny etkä pety minuun minun näennäisen merkillisyyteni tähden. Ja ymmärtäessäsi minua, sinä saattaisit päätyä arvostamaan minun erilaisuuttani, ja sen sijaan että yrittäisit muuttaa minua, haluaisitkin säilyttää erilaisuudet ja jopa hoitaa niitä."
David Keirseyn ja Marilyn Batesin- Please Understand Me