Omaa, Lainattua, Keksittyä

Olen kirjoittanut omasta elämästäni ehkä sen vuoksi, että sen tunnen. Ja kun omassa elämässä on aika erikoisiakin tapahtumia ollut, niin miksi alkaisin niitä keksimään. Aina ollut sitä mieltä, että oikean elämän sattumukset pesevät mielikuvitusmaailman mennen tullen - edellyettäen tietysti että elämän käännekohta ei ole ollut sen 129-vuotiaan mummon yllättävä poismeno.

Mikä on kurssiosion aihe?

ERITTÄIN hyvä keskustelunavaus. Varmasti jokainen kirjailija on tätä joutunut pohtimaan ainakin jossain vaiheessa. Omia kokemuksiaan kun ei oikein voi erottaa luovasta työstä, koska ne tulevat mukaan joka tapauksessa. Mutta miten niiden henkilökohtaisuuden saa verhoiltua, onkin mielenkiintoinen kysymys se.

Itse kun aloittelin kirjoittamaan, olivat omat kokemukset ja ajatukset näistä kokemuksista aika päällekäyviä. Kustantaja kysyi ihan suoraan, että perustuuko tämä todellisiin tapahtumiin ja todellisiin henkilöihin. Silloin vielä perustui (hieman liikaa, jos nyt ei kokonaan), mutta nykyisin olen karistanut tosielämän pölyt kirjallisista helmoistani. Ja kaiketi se on ollut hyvä asia.

Neuvona ehkä sellainen, että kirjoita enemmän. Kehitä mielikuvitusta. Villiinny, älä pelkää valkoista ruutua!
Ne tunteet, joita syntyy joidenkin tosielämän ihmisten tai tapahtumien myötä, kannattaa ottaa mukaan kirjalliseen työskentelyyn, mutta fyysiset elementit (kuten itse tapahtumat ja ihmiset) ei.

Tarinat ovat aikojen pauhussa pysyneet melko samoina, koska ihmistä koskettaa samankaltaiset tarinat ajasta riippumatta. Niihin tarinoihin täytyy vaan tuoda jotain ekstraa. Sitä ehkä kutsutaan taiteeksi?

Tokihan on esimerkkejä kirjailijoista, joiden romaanin päähenkilö on samanniminen ja muutoinkin samanlainen kuin kirjailija itse.
Se on se toinen vaihtoehto. Vetää se omasta elämästä kertominen suoruudessaan niin överiksi, ettei kukaan enää usko, että se on just näin kun tässä sanotaan. Jallittaa lukijaa! :D

Tsori. Musta on ehkä tullut palstahäirikkö. Pyöriiks täällä enää ketään muita??

Musta olisi kammottavaa ottaa omasta elämästä jotain hyvin henkilökohtaista kirjaan, ei tulisi kysymykseenkään. Sitä tulee kirjoitettua, jotta ei tarvitse miettiä omaa elämäänsä koko aikaa, miksi ottaa se ilo pois?
Tietty sitä jotain pikkuisia asioita tulee otettua lähiympäristöstä (kuten vaikka lemmikin nimi hahmolle jne.) mutta siitäkään en pystyisi ottamaan mitään kokonaista.
Jotkuthan sitten höpöttävät, että ottavat vain suuria asioita elämästään ja käyttävät niitä vaikka teemoina, mutta itse en ainakaan tietoisesti tee sitä. Ehkä teen, mutten sitä itse tajua, hyvä niin.

Kyllä täällä väkeä pyörii, vaikka esimerkiksi itselläni ei harmikseni ole ihan kaikkeen annettavaa ja kirjoitettavaa. Sen verran vielä intuitiivinen vasta-alkaja olen. Luen kuitenkin mielelläni pohdiskelujanne ja koen saavani hyviä käytännön vinkkejä, näkemyksiä. Iso kiitos siitä teille - toivottavasti saatte täältä jotain myös omaan eväspussiinne. Onko muuten edes toista tämänkaltaista, näin vapaata ja avointa keskutelualustaa kirjailijanaluille tarjolla?

Sitten varsinaiseen kysymykseen: minullakin oli aluksi jonkin verran omasta elämästä revittyä stooria. Sanotaanhan, että pitää kirjoittaa siitä, mistä tietää. Kaikki oma on kuitenkin kadonnut kirjoittamastani eri muokkauskierrosten jälkeen lähes olemattomiin. Niin parempi, omasta mielestäni.

Koetan itse kirjoittaa toiminnallista romaania, jossa on suurehkoja tapahtumia/aiheita seassa. Onko hyviä vinkkejä kirjalliseksi esikuvaksi tai muuten? Kuka kirjoittaa loistavia toiminnallisia romaaneja? Lähinnä naseva ilmaisu suomen kielellä hakee uomaansa. Samoin henkilöhahmojen psykologisen uskottavuuden rakentaminen/ylläpitäminen on haastavaa ja mielenkiintoista.
Onko muuten takaumien käyttö mielestänne "OUT" jos haluaa imevän juonivetoisen tarinan?

Kiitos ajattelemisen arvoisista vastauksistanne! Kyllä taidan itsekin kääntyä sille kannalle, että omien tunteiden/tunnelmien välittäminen on se tärkeämpi pointti. Kyse lienee etäännyttämisestä, mistä kurssilla on ohimennen ollut puhetta. Olisihan se helpompi kirjoittaa siitä, mistä tietää, mutta missä se mielikuvituksen tuote sitten olisi?

Voi olla ihan iän vika, mutta alun perin kun kirjoitin käsikirjoitukseni kymmenisen vuotta sitten se oli käytännössä päiväkirja fiktion muodossa. Oivalsin jo kirjoittaessa etten koskaan edes halua julkaista sitä sellaisessa muodossa, mutta opin myös paljon hahmojen käyttäytymisestä samoin kuin myöhemmin analysoidessani tekstiä huomasin, miten paljon yliammuin hahmojen reaktioita (syytän teini-ikää). Kuitenkin teksti on kaukana kelvottomasta, vaan opin paljon tunteiden kuvaamisesta ja ennen kaikkea siitä, miten tunnetta voi ottaa mukaan tekstiin monilla eri tavoilla. Nykyään se lienee yksi vahvuuksistani kirjoituksissani ja se on kaikki perua päiväkirjamaisesta kirjoittamisesta.

Nykyään pyrin hyvin tietoisesti etäännyttämään itseni ja omat mielipiteeni hahmojen tunteista ja yrittämään ymmärtää, miten hahmo oman taustansa ja tilanteensa perusteella reagoi tilanteeseen. Luonnollisestikin pääsen kuitenkin aina vain oman pääni sisään ja omiin tunteisiini kiinni, ja niinpä kaikki reaktiot perustuvat pohjimmiltaan omaan elämääni. Tämähän on kaikilla sama, eli omaa elämää ei koskaan voi poistaa tekstistään kokonaan.

Jos jostakusta tuntuu, että omaa itseä tulee tekstiin liikaa, voi kokeilla lainata mitä olen alkanut itse teettää itselläni: sen sijaan että kirjoitan tilanteen suoraan dialogiksi, kirjoitan tunnereaktion ja mahdollisen pääpointin siitä, mitä henkilö sanoo. Minua kiinnostaa aina eniten, MIKSI hahmo reagoi kuin reagoi, eli yritän keksiä mahdollisimman loogisia syy-seuraus -suhteita ja kirjoittaa ne reaktion yhteyteen. Aika usein syyt ovat alitajuisia, joten ne eivät näy varsinaisessa dialogissa, mutta ne antavat minulle vähän lisää tarttumapintaa siihen, mitä haluan kirjoittaa.

En ole koskaan halunnut kirjoittaa omasta elämästäni varsinaisesti, vaikka siellä olisikin paljon mitä käyttää. Lähinnä siksi että lapsesta asti oma "egoni" ei ole antanut periksi että käyttäisin jotain ns. valmista. Koulussakin otsikko piti aina saada keksiä itse ja inhotti aina kirjoittaa sellaisista valmiiksi annetuista aiheista. Piti saada käyttää omaa mielikuvitustaan ja keksiä kaikkia otsikosta lähtien ihan itse.

Ja vieläkin kirjoitan mieluummin tällä tavalla.

Joskus jos joku elämässä sattunut tilanne tai aika sopii tekstiin niin silloin kyllä käytän sitä.