Olen 28v mies, jolla on ihan hyvä työpaikka, jonne pääsin heti opintojeni päätyttyä vuosi sitten. Nykyään työn saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, joten siihen pitää olla tyytyväinen. Kaikki muu onkin sitten pielessä. Peruskoulussa minua kiusattiin, eikä minulla ollut ystäviä, eikä kavereita. Lukiossa ei enää kiusattu sillä tavalla, mutta syrjittiin ja jätettiin porukan ulkopuolelle. Lukiossa minulla oli yksi kaveri. Yliopistoon lähtiessäni ajattelin, että siellä on varmasti mukavaa ja fiksua porukkaa. Ajattelin, että tästä alkaa uusi elämä, kun pääsen pois kotipaikkakunnaltani uusiin ympyröihin. Olin aktiivisesti mukana ainejärjestöjutuissa ja lähdin mukaan itseäni kiinnostaviin harrastusjuttuihin. Tykkään pelata erilaisia joukkuelajeja, vaikka monet harrastuksistani ovatkin yksilölajeja.
Opintojeni edetessä huomasin olevani ainejärjestössä ulkopuolinen ja ylimääräinen henkilö, josta ei pidetä. Olen mielestäni aina kohdellut kaikkia hyvin ja jos en ole jostain tyypistä kauheasti pitänyt, niin ollut asiallinen. Jäin siitä touhusta pois. Muutaman viimeisen opiskeluvuoden aikana olin mukana yhdessä harrastusjärjestössä, jossa oli periaatteessa mukavaa ja hyvä yhteishenki. Siellä oli ainakin mukavilta vaikuttavia ihmisiä. Meillä on ollut mukavia turnausmatkoja, illanviettoja yms. Olen ollut mukana toiminnassa opintojeni päätyttyäkin. Nyt viime aikoina olen tosin tajunnut, että olen ulkopuolinen ja ylimääräinen siinäkin porukassa. Ei minusta oikeasti pidetä, eikä ketään kiinnosta, että mitä minulle kuuluu. Hyvä esimerkki oli se, kun olin jalkaleikkauksessa jokin aika sitten. Yksi seuran hallituksesta soitti ja kysyi, että olenko tulossa kokoukseen. Hän ei kuitenkaan vaivautunut kysymään, että miten leikkaus meni, vaikka se oli ollut pari päivää aikaisemmin. Kukaan ei juttele kanssani ja kaikki kommunikaatio on yksipuolista ja minun aloitteestani.
On minulla kolme ”kaveria”, joista yhdestä on tullut vähän sellaista paremman puutteessa seuraa. Me ollaan kiinnostuneita ihan eri asioista ja hän on sosiaalisesti aika avuton, eikä häntä kiinnosta muu kuin tietokoneella pelaaminen. Kahta kaveriani näen ehkä parin kuukauden välein ja heillä on oma elämänsä. Välillä tuntuu, että heitäkään ei kiinnosta kuulumiseni. Vuosikaudet olen yrittänyt luoda ystävä- ja kaveriverkostoa, mutta aina saan huomata, että ei minusta oikeasti pidetä ja olen ihmisille ilmaa. Ei ihmisiä kiinnosta se, kuka minä olen, mitä minulle kuuluu tai mitä minä teen. Minä olen aina aktiivisempi osapuoli. Ei ketään kiinnosta, vaikka katoaisin maan päältä. Joku saattaisi ehkä kohauttaa olkapäitänsä. Jos minua ei olisi enää, niin ei se ketään liikuttaisi.
Tyttöystävää olen myös kaivannut, mutta naiset ovat tehneet hyvin selväksi, että en heille kelpaa, koska olen heidän mielestään ulkonäöltäni vastenmielinen. Olen urheillut paljon ja olen hyvässä kunnossa, en polta ja alkoholiakin käytän vähän. Minulle on sanottu, että olen mukava, fiksu ja hyväkäytöksinen, mutta se ei riitä. En siis enää usko, että saisin tyttöystävääkään. Se ei ole mahdollista minun ulkonäölläni, vaikka olisin kuinka mukava ja fiksu. Tyttöystävä asian eteen olen myös aktiivisesti yrittänyt tehdä jotakin tutustumalla ihmisiin, mutta tulen aina torjutuksi. Aika monta kertaa minulle on valehdeltu päin naamaa ja sitten on ollut sellaista, että tyttö on ensin oikein mukava, mutta loppujen lopuksi kohtelee minua kuin ruttoa.
Opintojeni edetessä huomasin olevani ainejärjestössä ulkopuolinen ja ylimääräinen henkilö, josta ei pidetä. Olen mielestäni aina kohdellut kaikkia hyvin ja jos en ole jostain tyypistä kauheasti pitänyt, niin ollut asiallinen. Jäin siitä touhusta pois. Muutaman viimeisen opiskeluvuoden aikana olin mukana yhdessä harrastusjärjestössä, jossa oli periaatteessa mukavaa ja hyvä yhteishenki. Siellä oli ainakin mukavilta vaikuttavia ihmisiä. Meillä on ollut mukavia turnausmatkoja, illanviettoja yms. Olen ollut mukana toiminnassa opintojeni päätyttyäkin. Nyt viime aikoina olen tosin tajunnut, että olen ulkopuolinen ja ylimääräinen siinäkin porukassa. Ei minusta oikeasti pidetä, eikä ketään kiinnosta, että mitä minulle kuuluu. Hyvä esimerkki oli se, kun olin jalkaleikkauksessa jokin aika sitten. Yksi seuran hallituksesta soitti ja kysyi, että olenko tulossa kokoukseen. Hän ei kuitenkaan vaivautunut kysymään, että miten leikkaus meni, vaikka se oli ollut pari päivää aikaisemmin. Kukaan ei juttele kanssani ja kaikki kommunikaatio on yksipuolista ja minun aloitteestani.
On minulla kolme ”kaveria”, joista yhdestä on tullut vähän sellaista paremman puutteessa seuraa. Me ollaan kiinnostuneita ihan eri asioista ja hän on sosiaalisesti aika avuton, eikä häntä kiinnosta muu kuin tietokoneella pelaaminen. Kahta kaveriani näen ehkä parin kuukauden välein ja heillä on oma elämänsä. Välillä tuntuu, että heitäkään ei kiinnosta kuulumiseni. Vuosikaudet olen yrittänyt luoda ystävä- ja kaveriverkostoa, mutta aina saan huomata, että ei minusta oikeasti pidetä ja olen ihmisille ilmaa. Ei ihmisiä kiinnosta se, kuka minä olen, mitä minulle kuuluu tai mitä minä teen. Minä olen aina aktiivisempi osapuoli. Ei ketään kiinnosta, vaikka katoaisin maan päältä. Joku saattaisi ehkä kohauttaa olkapäitänsä. Jos minua ei olisi enää, niin ei se ketään liikuttaisi.
Tyttöystävää olen myös kaivannut, mutta naiset ovat tehneet hyvin selväksi, että en heille kelpaa, koska olen heidän mielestään ulkonäöltäni vastenmielinen. Olen urheillut paljon ja olen hyvässä kunnossa, en polta ja alkoholiakin käytän vähän. Minulle on sanottu, että olen mukava, fiksu ja hyväkäytöksinen, mutta se ei riitä. En siis enää usko, että saisin tyttöystävääkään. Se ei ole mahdollista minun ulkonäölläni, vaikka olisin kuinka mukava ja fiksu. Tyttöystävä asian eteen olen myös aktiivisesti yrittänyt tehdä jotakin tutustumalla ihmisiin, mutta tulen aina torjutuksi. Aika monta kertaa minulle on valehdeltu päin naamaa ja sitten on ollut sellaista, että tyttö on ensin oikein mukava, mutta loppujen lopuksi kohtelee minua kuin ruttoa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jatkuu
Olen yrittänyt jutella muutamille ihmisille ihmissuhdeasioistani ja huolistani, mutta ei ketään kiinnosta, eikä kukaan välitä. Olen muille täysin yhdentekevä. Ei ketään kiinnosta se, kuinka minulla menee. Kun opintoni päättyivät, olisi ollut mukava pitää valmistumisjuhlat. Ei tullut niitäkään pidettyä, kun ei olisi ollut ketään, joita kutsua. Harrasusporukan ihmisiä olisi voinut kutsua, mutta tuskin kukaan olisi tullut. Muutin vähän aikaa sitten uuteen kämppään ja olisi mukava pitää tuparit, mutta eipä sinnekään ole ketään, joita voisi kutsua. Tämänkin viikonlopun vietin yksikseni, itkien pahaa oloani. Ei ole ketään, jolle puhua. Ei kukaan auta, eikä ketään kiinnosta. Sen olen huomannut. Reilu viikko sitten olen viimeksi jutellut jonkun kanssa vähän pidempään, jos työpaikkaa ei lasketa. Tykkäisin puuhata kaikenlaista, mutta yksin se on tylsää. Tällä hetkellä ei mikään huvita, eikä oikein kiinnostakaan. Töiden jälkeen mene kotiin ja odotan seuraavaa työpäivää. Kun tulee perjantai, niin odotan maanantaita, jotta pääsisin töihin. Elämäni tuntuu turhalta. Minulla ei ole mitään muuta kuin työ. Arki-illat ja viikonloput menee yksin ollessa. Tykkäisin tehdä kaikenlaista ja keskustella asioista, mutta ei ole ketään. Kukaan ei koskaan soita tai kysy, että tehtäisiinkö jotakin. Facebook:ssa kukaan ei koskaan laita viestiä, vaikka minulla on reilut sata kaveria. Kukaan ei välitä, eikä ketään kiinnosta. Olen joillekin ihmisille puhunut ihmissuhdeongelmistani, mutta siitä ei ole ollut mitään apua. Ketään ei tunnu kiinnostavan. Harvoin minulle tapahtuu nykyään mitään mukavaa tai harvoin on mitään mukavaa tekemistä.
Olin ennen positiivinen, iloinen, reipas ja optimistinen. Nyt olen lähinnä kyyninen, aina huonolla tuulella, negatiivinen, ärtynyt ja apaattinen. Mitään ei oikein huvita tehdä ja välillä tulee itkeskeltyä. Töitä on kiva tehdä. Illat ja viikonloput menevät seuraavaa työpäivää odotellessa. Aikaisemmin jaksoin vielä uskoa, että asiat olisivat vielä jonain päivänä paremmin, mutta jokin on sisältäni viime aikoina kuollut. Se on usko parempaan huomiseen ja siihen, että asiat voisivat muuttua parempaan suuntaan. Nyt vallalla on lähinnä tunne, että ketään ei oikeasti kiinnosta, eikä kukaan välitä. Ainoa toiveeni olisi, että olisi muutamia oikeasti hyviä kavereita ja tyttöystävä. Ei ole enää uskoa ja toivoa parempaan huomiseen. Itsemurhaa olen ruvennut miettimään viime aikoina. Tuskimpa sitä kukaan huomaisi. En ole nykyään juuri koskaan iloinen mistään ja jatkuvasti on pahamieli. Perjantainakin varmaan itkin tunnin yhteen menoon illalla töiden jälkeen. Olen totaalisen yksin.
Hieman samat tunnelmat.Mutta kannattaisiko silti uskoa itseensä.Jatka siitä että sua kiinnostaa että sulle kuuluu parempaa,jatka vain harrastuksia,kun sulla aloitekykyä alkaa juttelemaan ym.kuitenkin.Kannattaa myös jokin terapiakeskustelu,mielenterveysvaihtoehtoja melkoisesti.Ei itku auta.Mutta sekin helpottaa.Hyvää kesää!
On ihmeellistä, että nuorella ihmisellä on asiat noin hyvin: on vain yksi, mutta kävä ongelma .yksinäisyys ja sosiaaliset kontaktit puuttuvat. Sinulla on ihmisiä välistä ympärillä, kun olet töissä tai harastuksissa, mutta kukaan ei ole ystävä sinulle, joka kanssa jakaa ihmisen syvät hekiset puolet.
Kyllä olen ymmärtäväni mitä kirjoituksessa tarkoitat. Se on kylllä hieno asia, että sinulla vaikuttaa olevan kaikki muut elämälle tärkeät palikat kunnossa: olet saanut opinnot päätökseen, on työ, jossa pärjäät ja vielä pidät siitä. Terveyskin on hyvä ja tullut olevan itse sosiaalisesti aktiivinen tarttumaan jutttuihin.
Minulla on sellainen vaikutelma, että sinunlaisia hekilöitä on tällä hetkellä maasammekin paljon. On paljon sellaisia, joita kutsutaan ja pääsevät mukaan, mutta ovat vain porukoissa, mutta kokevat itsensä ulkopuolisiksi ja menvät vian joukon jatkona. Toiset jopa pelaavat rooleja, mukautuvat, sopeutuvat, myyvät periaatteensa, sortuvat päihtesiin säilyttääkseen paikkansa ja hyväksytyksi tulemisen porukassa.
Olin koulussa ja nuoruudessa itse samassa tilanteessa. Olin henkilöiden kanssa, jotka olivat yksin. Jos luokassa oli kaksi, joita ei kukaan lähestynyt, tervehtinyt, tullut aamulla heti juttelemaan tai tai kysellyt kuulumisia viikonlopuilla, minä oli näistä kahdesta hän, joka meni tuon toisen erakon seuraan.
Onnekisi säästyin huonoilta vaikutteilta teininä, koska en mennyt tansseihin ja ilottelupaikoille, koska huomasin että vain ikäistäni paljon vanhemmat yskinäiset ukkelit tulivat seuraani, hakemaan tanssimaan ja oli vain joitain pojanrakkeja, jotka kimusivat seuraani lääppimistarkoituksella.
En mielestäni enkä toistenkaan mielestä ollut mikään ruma tyttö ja jopa sain siitä kommenttejakin. Se ei vain riitä todelliseen ystävyyteen.
Nyt jo varttuneena aikuisena on ollut ihmissuhteita, mutta kyllä saa itse aktiivinen olla. Vieläkin saan olla se murheden ja taakkojen ja jonkun ykisnäisyyden jakaja.
Itse yritän ajtella että elämä ei taida olla kenelläkään ihan ongelmatonta. Jokaisella on ainakin yksi vakava varjo.Ajateleppa sinäkin jotain täysin yksinäistä nuorta, jolla ei ole ammattia, töitä, ei rahaa, on sosiaalisa pelkoja - ei uskalla liikkua paljon kodin ulkopuolella, ei omaa asuntoa, voi olla sairauksiakin ja ei kavereita. Sinulla on kuitenkin paljon asioita jotka ovat nyt ok. Jatka vain tästä, mitä nyt on: työ, harrastuksia, liikkumista ihmisten parissa.
Et ole rumakaan. Sitä vain alkaa kokemaan niin ja vetää kaikenlaista kuvitelmaan kun itsetunto on alhaalla.
Kirjoittele.
Minulta taas puuttuu työ, harrastukset ja parisuhdetta ei ole myöskään koskaan ollut. En kykene opiskelemaan ja harvoin uskallan liikkua missään sosiaalisten pelkojeni takia. Muutama kaveri on joita joskus tulee tavattua mutta aika ulkopuoliseksi sitä usein tuntee olonsa näiden kavereidenkin seurassa. Olen enemmänkin se ulkopuolinen ylimääräinen tarkkailija joka vain kuuntelee toisten juttuja ja välillä nyökyttelee ja yrittää nauraa sopivalla hetkellä.