On minultakin kuollut monta omaista, kaksi lastani ei saanut elää. Elämää on kuitenkin ja menneet menneitä. Nykypäivän tutut ovat tärkeimpiä ottaa huomioon kuin märehtiä menneessä. Toki siitä myötätuntoa saa ja sitä kuulua sääliä. Ihmiset myötätunnosta taputtelelisivat olalle, varsinkin jos kertoisi etttä on lapseni kuollut.
En elä menneessä vain nykyisyydessä.
Mot ohjelmassa tänään kerrottiin miten veteraani rahastoja käytetään, mieluummin vanhojen hautuumaiden kunnossa pitämiseen ja vaalimiseen kuin elossa olevien hyväksi.
En elä menneessä vain nykyisyydessä.
Mot ohjelmassa tänään kerrottiin miten veteraani rahastoja käytetään, mieluummin vanhojen hautuumaiden kunnossa pitämiseen ja vaalimiseen kuin elossa olevien hyväksi.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Noista rahastoista ja muista omaisuuksista luin minäkin. Kyllä pitäisi realisoida ja käyttää oikeiden veteraanien hyväksi. Turha kerätä enää lisää keneltäkään, menee ihan muille kuin veteraaneille. Ihan läheisistäni on kuollut kaksi miestä ja kaksoslapset pieninä. En tarvitse siksi erityistä myötätuntoa, olenhan terve ja onhan minulla kaksi lasta.
Lähiystäväpiiriin kuuluu pariskunta joilla ei ole elossa yhtää lasta. Olivat olleet avioitueessa jo melko vanhoja. Nainen on ollut kaksi kertaa raskaana: ensimmäinen lapsi syntyi kuolleena noin kuuden raskauskuukauden jälkeen ja toinen noin kuukautta ennen laksettua aikaa, mutta hänkin menehtyi viikonpäästä synnytyksestä.
Arvostan veteraaneja ja uhria jonka he ovat joutuneet kantamaan: monet vaikeasti fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneina. Kuitenkaan en enää laita sotaveteraaneille tarkoitettuihin keräyksin, koska heitä hoidetaan jo hyvin ja rakennettu laitoksia kuntoutukseen ja asumiseen. He ovat jo iäkkäitä. Mieluummin satsaan nuorten hyvinvointiin ja palveluihin, jotta he eivät syrjäytyisi ja kuolisi ennen aikojaan.
Palaan vielä tähän ystävään, joka ei saanut pitää lapsiaan. Kertoi että raskaus ja synnytys on kokemuksena ikimuistoisia asioita naisella ja ei sittenkään antaiksiniitäpois vaikka aikoinaan lasten poismeno oli kova koettelemus. Hän uskoo kohtaavansa lapset kerran iankaikkisuudessa.
Isäni oli veteraani, 5 vuotta peräkkäin, suoraan armeijasta sotaan.
Eipä hän menestyksillään koreillut, en ole koskaan kuullut ainuttakaan kertomusta, vaikka kertomatieteen tohtori hän olikin.
Ihmettelen alkupäätäsi. Jos joku kertoo menetyksistään, tuskin hän myötätuntoa sinulta kerjää.
Ja silti, ainakin minä haluan sitä antaa, ei se ole minulta pois.
Siitä ihminen puhuu, mikä hänelle on merkittävintä. Ja onni, jos osaa ja pystyy puhumaan, ei kätke kaikkea sisäänsä. Kun puhuu järkeilee ja järjestelee omia ajatuksiaan.
Jospa siitä on itsellekin helpotusta.
Kaikille ei ole suotu ainuttakaan lasta, jospa sekin olisi suuri asia jollekin.
Syntyy vammaisia lapsiakin paljon joiden kanssa vanhemmilla on rankempaa jos haluavat hoitaa ja kasvattaa itse. Suurin suru on jos luovut kokonaan antaessaan hoitolaitokseen. Elämässä on paljon asioita joiden kanssa pitää vain elää.
Aikanaan jokaisen olisi terapoitava menetyksensä ja surunsa. Jotkut ihmiset vain elvät pääse sovintoon menneisyyksiensä kanssa ja muistelevat vain menneitään.
On tietysti eroa sillä haetaanko sääliä kertomuksillaan vain ei, säälin hakijoitakin löytyy.
Ei tuttuja ystäviään voi jatkuvasti rasittaa menetyksillään vaikka ne raskaita onkin, rajansa kaikella.
Oma isänikin oli viisi vuotta sodassa niinkuin monen muunkin, isäni toipui kovalla työn teolla kokemuksistaan.
Käsittelemättömät surut muuttuvat ajan myötä vihaksi jonka itse tunnistaa tai se jää pimentoon alitajuntaan jota ei tunnista ja käytös on sen mukaista.
Sääli on myös yksi muoto manipuloida ympäristöään.
Oon samaa mieltä
että omia tunteitaan jokaisen pitäisi käsitellä ja hyväksyä ne voimavaroinaan.
Monissa rahankeräyksissä on joskus säälimätön hyväksikäytön ja kansanriistämisen maku kun varat sit kuitenkin on menny varkaitten taskuun, pelaamiseen, uskontohörhökkien ja poliitikkojen juomakemuihin, ulkomaareissuihin sun muuta.
Potilas- ja invalidiyhdistyksiss joskus tilintarkastajana toiminut tuttavani kertoi joskus
ihan pöyristyttävää asiaa - varat pitkälti ohjautuvat jonnekin ihan muualle kuin vammaisten ja sairaitten auttamiseen - onhan tuo myös itse koettua, vajaakuntoisena huonosti pärjää yhteiskunnassa kun kunnissa pyörii myös tuota
kusettajaporukkaa kaiken aikaa.
Uskontojen edustajissa on syvää arvottomuutta käytöksessä, armoa ei luonnossa ole.
Piispa Irja Askolakin on saanut uskovaisiksi itseään esitteleviltä tappouhkauksia kun hänen pitäisi siunata lähetystehtävään kentälle erilaisen seksuaalisuutensa julkituonut homopari.
Ihmisenä olo on kuitenkin hyvinkin paljon muutakin kuin jalkovälin tiiraamista tai
petollista rahankusetusta vammautuneilta ja sairailta.
En kerää sääliä, elän niin hyvää elämää kuin mahdollista.
On kuollut lapsi ja vanhemmat.
Puoliso on vuodepotilaana, ei voi nostaa edees pyörätuoliin. Olen elänyt ilman puolisoa 15 vuotta, vaikka hän vielä elääkin, on ollut kaksi vuotta laitoksessa.
Leski voi aloittaa alusta ja unohtaa menneet, mitenkä minä, olen yksinkaksin.
Ihana luonto ja auringonpaiste nautin nyt kesästä.
Tuo onkin haastava kysymys , miten elää yksinkaksin? Se pitää varmasti itse tykönänsä kunkin päättää. Jos puoliso on laitoksessa eikä välttämättä edes tunne enää ketään, onko oikeutettua että toinen jatkaa elämäänsä ja nauttii elämästä? Eihän puolisoa laitokseen tarvitse silti kuitenkaan unohtaa.
Nämä asiat on itsekunkin ratkaistava. Isäni eli 38 vuotta muista riippuvaisena, äiti uupui 14 vuotta aikaisemmin. Omat mieheni kuolivat äkkiä, ei tarvinnut kokea äitini kohtaloa. Tuosta säälistä vielä, että joskus olen vastaillut näitä asioita koskeviin kysymyksiin ja kokenut, että keskustelun aloittanut on pitänyt kilpailijana - kellään muulla ei saa olla niin huonosti kuin minulla. Itselläni on jo sen verran etäisyyttä, että pystyn käsittelemään esim. kuolemaa ihan asiallisesti, jos joku asian ottaa esille. Vielä kahdeksan vuotta sitten pillahdin itkuun hyvin herkästi. Nauti kesästä ja tee omat ratkaisusi.
"1943"
Olehan varovainen, viime aikoina on palsta ollut täynnä aloituksia, joilla pyritään mollaamaan, ehkä ivaamaankin, meitä vanhoja. Näyttääpä olleen ketjuja joista paljon "omaa" on poistettu, jotta ketju ei nousisi vahongossakaan mollausten ykkösten ylitse :)
Huomioi myös muinaisten aloitusten kopiointi uudeksi aloitukseksi.
Vaikkapa nyt tuo Euthanasia.
H.
En oikeastaan jymmärrä ja poistoja en ole tilastoinut. Mulle riittää, että olen oma rehellinen itseni. Muinaisista aloituksista en muista yhtikäs mitään enkä kaivele esiin.
Mitä menneissä rypemistä on jos muistelee kuolleita rakkaita ihmisiä. Muistellaan paljon muutakin.
Niin se aika menee, ja niin paljon on kuluessaan muutunut.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11512356
H.
Ihanko luulit, että elämän ensimmäinen keskustelu ko. asiasta on tämä.
"/////"
En ihan, luulen vain, että nämä aiheet kuuluvat vanhemmille palstoille.
60 porukalle on sentään tarjolla liivi-jengi, joka talvella joutuu käyttämään piippaillen pipoa.
Kun tarpeeksi maksaa, saa napin otsaan.
Halvalla ampuvat mahaan, kuten Talvisodassakin.
Kuoleman-pelko kasvaa hiljallensa.
H.
On sulla puheet.
Kertomisella ja muistelemisella menneistä on niin paljon eroja. Huomaa jo kertojasta, jos ei alkumetreillä niin pienen ajan kuluessa hakeeko sääliä, sitä osanottoa että huomaa minut kuinka olen saanut kärsiä.
Jokainenhan saa elämällään tehdä mintä haluaa mutta elämä on tarkoitettu elettäväksi parhaimmalla mahdollisella tavalla. Tietsti jokainen tapa on jokaiselle se parhain mikä milloinkin on.
Esimerkkinä voisin mainita Jussi HallaAhon joka on kovaa linjaa vetänyt blogeissaan ja muutenkin puheissaan. Nyt kun hän on huomannut ettei kannatakaan olla se kovis niin hän vetikin sääli aiheensa esiin ja kertoi kuinka hän on ollut koulukiusattu aikoinaan. Säälin hakua sanoisin kun pitäisi politiikassa päästä nyt eteenpäin isommille palkoille ja vakansseille.
Hyvä kuitenkin että Jussi kertoi tarinaansa niin ymmärrän minäkin hänen tiukkapipoisuuttaan (asiaakin hän puhuu). Jussista tulee mieleen pentuna hakattu koiranpentu joka ei rakkauden puutteessa osaa kuin haukkua räkyttäen.
Menneisiin kärsimyksiinsä saa apua ja oma-apu on kultaakin kalliinpaa.