kun ystävyyssuhde päättyy kokonaan

Olen kokenut ystävyyssuhteen päättymisestä helpotusta. Vain yhden kerran surua siitä, ettei ystäväni kokenut ystävyyttämme säilyttämisen arvoisena niin kuin minä tein. Näin sain kokea saman tunteen joutua hylätyksi kuin itse olen joutunut aiheuttamaan toiselle, joka vielä olisi halunnut olla ystäväni. Mitään riitoja tai petoksia ei ole ystävyyksien loppumiseen liittynyt. Moni päättynyt ystävyys on ollut sellainen, että tietty elämänvaihe on yhdistänyt. Kun elämänvaihe on ohi, ei olekaan mitään yhteistä niin että voisi olla ystävä enää.

Ystävyyden torjuminen on loukkaavaa. Mutta tosiasia on kuitenkin se, että väkisin ei voi ystävä olla, ellei toinen koe ystävyyttä vastavuoroisena ja hyvänä, ei sille voi mitään. Molempien pitää kokea saavansa ystävyydeltä paljon.

Sen voi kiteyttää yhteen sanaan. Yksipuolisuus. Sen takia ystävyytemme päättyi. Kun havahtuu jossain vaiheessa siihen, ettei toinen ole kiinnostunut kuin omasta navastaan ja mitä sen ympärillä pyörii, on lopputulos aika selvä. Näin kävi minulle ihan hiljattain. Ja ison melodramaattisen riidan säestämänä. Tähän ikään ei moista enää jaksa. Jos tuntuu että ystävyys antaa enemmän kuin ottaa, on vain jatkettava eri suuntiin.
Hän oli se osapuoli joka ratkaisun teki, mutta olen siihen enemmän kuin tyytyväinen. En haikaile ystävyytemme perään sillä loppuaikoina sitä ei edes voinut ystävyydeksi kutsua. Ei jäänyt mitään anteeksi annettavaa, joten en usko että olisin häneen enää missään yhteydessä.
Kysyn sinulta, että miksi tarvitset lohdutusta jos olet tyytyväinen? Jatka eteenpäin sinäkin. Ihmisiä tulee ja menee, jotkut pysyvät pidempään. Ihmiset myös muuttuvat ja silloin myös ystävyyssuhde muuttuu. Itse käsitän että olen muuttunut melko paljon niistä ajoista kun tutustuimme tämän minun entisen ystäväni kanssa. Olin silloin nuori ja epävarma ja minulla oli ollut erittäin rankka lapsuus ja nuoruus. Nyt olen saanut itseluottamuksen, vastoinkäymisistä voin sitä kiittää. Kyllä vaan. Elämä kasvattaa. Hänelle tuntuu käyneen päinvastoin. Tämä on vain minun esimerkkini.
Ehkä teillä on käynyt samalla tavalla? Onko teillä ollut pitkä ystävyys?

Ystävyyssuhteeni loppui hetki sitten. Ystäväni ei tätä edes tajua. Minkäs tyhmä itselleen voi. 16 vuotta oltiin erittäin hyviä ystäviä ja kaikki salaisuudet toisillemme jaettiin... ja mitä tästäkin sain? Ystävän joka jakoi kaikki surulliset asiani ihmisille, joille minun asiani ei todellakaan kuulu. Mitä tästä opimme? Älä ikinä luota omia asioitasi kenellekään, jos omat asiasi ovat hyvin ja ystäväsi asiat ei, hän tuhoaa kaiken miettimättä. Toisen epäonni on toisen onni.

30v kestänyt läheinen kaveruus päättyi. Kerroin kaverille eräästä naisesta jonka kanssa oli säätöä ja menossa vakavampaan suuntaan, kaveri sattui tuntemaan hänet työn puolesta.
Sattui sitten tulemaan tilaisuus jossa kaveri pääsi käyttämään kertomaani tietoa omaksi edukseen, eli onnistui kampeamaan sen naisen peiton alle.
Tämän kuulin tietysti vasta myöhemmin mutkan kautta, naisen suupaltin "bestiksen" suusta. Kaveri ja nainen luonnollisesti kiistivät asian, mutta en jäänyt tinkaamaan vaan katkoin välit molempiin pysyvästi. Asiasta on jo 3 vuotta eikä ole mitään kuulunut "kaverista", taisi mennä perille että ei ollut ok temppu. Pettureita en tarvi ja anteeksi en anna ja kertoo jotain tyypistä kun ei sitä ole pyydeltykään...

Vituttaa kun luulin että minulla on aitoja ystäviä mutta eihän ne mitään muuta tee kuin ole aina pyytelemässä jotain palveluksia ja sitten haukutaan lyttyyn kun sanoo ettei käy. Eihän sellainen ole oikeutettua että haukutaan lyttyyn jos ei aina suostu olemaan avuksi kavereille varsinkaan huonoissa asioissa.

Läheinen, vuosikausia kestänyt ystävyyssuhde päättyi, kun toinen alkoi
seurustelemaan (olemme nelissäkymmenissä).

Loppujen lopuksi, vaikka ystävyys paljon molemmille antoikin, sinkkuus
oli suunnilleen ainoa meitä yhdistänyt asia. Kun sitä koossapitävää asiaa
ei ollut, putosi jotenkin pohja pois.

Eli ei petosta, ei riitaa, mutta jotkut ystävyydet vaan päättyvät itsestään, kun
elämänvaihe päättyy. Silti olin surullinen (ja edelleenkin olen jossain määrin) :(

Ystävyys on käytännössä päättynyt silloin, kun toinen ärsyttää jostain syystä. Mitä palstaa olen selannut, niin syy on lähes aina yksipuolisuus jossain muodossa. Eli jos ystävyyteni on päättynyt toisen aloitteesta, olen koettanut miettiä, mitä olen tehnyt väärin. Valitettavasti näin vanhempana olen huomannut, että ystävyyden korjaaminen ei ole ikinä onnistunut. Jos olen itse katkaissut ystävyyden, se on ollut hyvin harkittua enkä ole katunut. Täytyy vain etsiä uusia ystäviä ja tuttavistakin on paljon iloa. Eihän kaikkein kanssa edes huvita olla läheisempi ystävä. Mitä vanhempi olen, sitä enemmän viihdyn yksikseni tai oman perheen kanssa. En halua pitää yllä ystävyyksiä, ellen koe saavani ja antavani niissä itsekin paljon.

Ystävyys päättyy silloin kun tajuaa että toinen ei ole minulle koskaan ystävä halunnut ollakaan. Minulle piti "ammatti-ihmisen"vääntää rautalangasta että tämä ihminen ei ole koskaan ollut sinun ystävä.Sitten sain vinkin parista kirjasta jotka kannattaa lukea.Ja niistä löytyi vastaus,silmäni avautuivat totaalisesti, mikä ihminen tämä oli .Ja KAKSI läheistäni pääsi muistuttamaan että mitäs me sulle silloin vuosi sanottiin ,se ihminen näyttelee sinulle,on näytellyt jo monta vuotta.No,minä kerroin tunteeni hänelle ja sain rauhan.Hän ei halua ikinä asiasta puhua.(ja MIKSI ,sekin kerrottiin siellä kirjassa).Olen suuresti kiitollinen auttajilleni,en olisi koskaan välttämättä saanut tietää syitä,jos en olisi lukenut noita kirjoja. Normaali YSTÄVYYS kestää riitojakin,asiat ovat aina puhuttavissa ja anteeksiannettavissa.

Kyllä suomen kirjastojärjestelmä on vertaansa vailla.! Minusta parasta joka kriisiin on ensin vertaistuen löytäminen ja jos sitten vielä joku asia jää mietityttämään ,heiltä voi saada hyviä vinkkejä hyvistä kirjoista.Ja asiakirjallisuutta ihmismieleen on paljon saatavilla, kiitos uskollisten veronmaksajien !

ihtelllä katkes hyvä ystävyys suhde naisen kans syystä että hän seurusteli toisen miehen kans. meni pitkä tovi iliman ongelmia. tuli vaan se päivä että kyseinen mies näytti helevetinmoisen mustasukkaisuutensa.
no, nainen päätti päättää ystävyys suhteen koska piti miestään tärkeämpänä, eka "ero" ei kestäny viikkuakaan ja taas oltiin tekemisisä. meni pitkä tovi oikeen hienosti mutta sitte tuliki toinen "ero' samasta syystä. sitä ei ennään anteeksikaan voinu antaa. vaikka nainen tuliki katumapäälle sen jäläkeen ku eros siitä jätkäkaverista. meni vuosi ennenku tervehinkään naista. nöyrtyin, kokkeiltiin. vitut siitä mitään tule. jos ystävyys suhteen särkee nii eisitä saa korjattuakkaan. mutta siltiki sitä kaipaa kysseisen henkilön kans.
positiivinen asia täsä onse että ihte opin. elä koskaan säre aitua ystävyyttä seurustelu kumppanin takia!

mun lähes kymmenen vuotta kestänyt ystävyys suhde vissiin päätty tänä juhannu
ksena. On tosi outo fiilis. Ensimmäinen kerta tämmösessä tilanteessa että
joku haluaa leikata mut pois sen elämästä. Ja juttuhan meni näin että olitiin metsässä juhlimassa, Sielä oli bileet. Matkalla takasin oltiin kumpikin jonkuverran vielä humalassa. Synty joku tappelu jostain semi tyhmästä. Tää mun frendi on aika hurja vihasena. Ja mä ahistun sikana konflikteista. Pyysin ja anoin että puhuittais ja selvitettäis mut ei. Jossain vaiheessa se sanoi jotain mistä loukkaannuin sydänjuuria myöten, haistatin vitut ja lähin toiseen suuntaan. Jonnekki ojaan keräämään itteäni. Kun tulin takasin niin se oli jo jatkanut matkaa. Sitte eksyttiin kumpiki jonnekki sinne perseeseen. Yritin vielä soittaa että sovittasko mutta akku loppu. Oli aika kauheaa. Ei kummallakaan kun vähän rahaa eikä yhtään akkua. Mulla kävi tuuri kun liftasin ja pääsin melkee kotiin asti. Tää toinen oli kävelly yhteensä jonku kakskyt kilsaa ennen kun pääsi kotiin. Sitten se vasta hurjistunut olikin. Syyttää mua heitteille jätöstä, ei halua näin epäluotettavaa ihmistä sen elämään. En oikeen tiiä mitä ajatella. Pitäisikö mun tuntea suurta syyllisyyttä ja tajuta että oon paskempi kun tiesinkään. Vai puolustaa itteäni. Tiiän että tein väärin, tyhmästikki vielä, oon sika pahoilla. Oon kuitenki myös vihanen. Tuntuu että myös sillä on osa vastuu siitä mitä tapahtu. Oonko narsistinen jos kelaan tolleen? Ja oon vihanen myös tästä välien katkasemisesta. Jos se muuttaisiki mielensä niin en tiiä pystysinkö ite jatkamaan niinku ennen. Tuntuu että mua on satutettu niin paljon etten ehkä uskaltaisi. On nimittäin sattunu aika perkeleesti. Ja onko tää taas narsistista pitäskö mun yrittää ymmärtää enemmän sen kipua??? hitto menee pää sekasin. Ja joo mäkin oon täältä ettimässän jonkinlaista lohtua. /-----:

Lopetin ystävyyssuhteen viime vuoden kesäkuussa, en ollut missään tekemisissä koko vuoden, nyt kuitenkin tavattiin sattumoisiin ja sovittiin taas kahvitteluilta ensi viikoksi. Sitä ystävää ei ole korvannut kukaan, joten olen helpottunut, sanoin myös eilen, että olen pahoillani. Tietysti molemmat tehtiin virheitä...

"Ystävääikäväää", pahoillaan olo on fiksua. Sen kun kumpikin osaa pyytää, on oltu suht aitoja ystäviä. Sen jälkeen sitten punnitaan puolin ja toisin onko suhteella jatkomahdollisuuksia. Riippuu ihan ihmisistä,ja AIKUIsuudesta.

Kohta 2 v. sitten irtaannuin omasta ystävyyssuhteesta.

Koko tuntemisen ajan olin tukena ystävälleni,kannustin,autoin ja olin hänelle aina läsnä.

Kun omassa elämässä kävi tilanne että olisin kipeästi tarvinnut samaa,kannustusta ja toisen läsnäoloa,alkoikin ystävä kiukutella kuinka en huomaa häntä enkä tee hänen eteensä mitään.

Siinä joutui punnitsemaan onko ystävyys todella tasavertaista. Minä olin niin paljon auttanut toista ja kun itse tarvitsin apua,sain vain kiukuttelua.

Olin jo aikaisemmin miettinyt että tämä ei ole kunnon ystävyyssuhde jossa ollaan puolin ja toisin toisen tukena yms.

Harmittaa tietysti,mutta nyt ei ole oloa,että toinen ottaa mutta ei anna.

Anteeksi voisin ehkä antaa jos itse ottaa yhteyttä ja myöntää ettei ollut oikeudenmukainen minua kohtaan.

Oma kaverisuhteeni on ollut hiljenemään päin jo pidemmän aikaa juuri tämän kuuluisan yksipuolisen suhteen takia. Olen kyllästynyt olemaan ainoa joka pitää yhteyttä. Silloin harvoin kun nähdään, tanssitaa hänen pillinsä mukaan; hänen aikataulut, menot ja elämän kuviot määrittävät ja ovat meidät tapaamisten ainoa sisältö. Hankala päätös olisi nyt edessä. Haluaisin hänelle kertoa tästä mutta (henkilön tuntien) ystävyys olisi siinä. Helpomman kautta pääsisi jos antaisin vaan välien jäätyä ajan kansaa ja unohtaa koko ihmisen. Ehkä kadulla törnääminen ei olisi niin kiusallista.

Parille edellisille: se, miksi ystävä ei ota yhteyttä, tarkoittaa yleisimmin sitä, ettei hän koe valitettavasti, että olette hänelle niitä läheisimpiä ystäviä. Olen juuri sellaisessa tilanteessa, että ystävä ehdottelee tapaamisia, mutta en halua ja ehdi häntä tavata, joten jatkuva ehdottelu saa haluamaan yhteyttä entistä vähemmän, koska on kiusallista sanoa koko ajan ei. Siksi se, että odottelee ystävän yhteydenottoa, on hyvä strategia.

Se, ettei halua tavata niin usein, ei tarkoita, että haluaisi katkaista yhteyden kokonaan. Mutta jos harvemmin tapaaminen ei toiselle sovi (=toinen osapuoli tuntee itsensä torjutuksi ja loukkaantuu siitä kovasti), on yhteyden katkaisu kuitenkin parempi kuin jatkaa ystävyyttä, jossa toinen osapuoli kantaa kaunaa tai vihottelee, eihän silloin hän edes ole ystävä.

Aina halu olla paras ystävä ei kohtaa, mutta onko se välttämättä syy olla vihainen ja katkera, eikö se kuulu elämään? Jokaiselle käy välillä elämässä niin. En ainakaan itse tahtoisi toista loukata, haluaisin olla enemmänkin hyvä ja mukava tuttava, ei paras ystävä, koska niitä ei voi olla elämässä kovin monta.

Minulla lapsuudesta asti kestänyt ystävyys katkesi kun ystäväni elämään tuli pikkuhiljaa niin paljon uusia kivoja tyyppejä, että en vaan mahtunut enää kuvioihin.

Olihan siinä varmasti muutakin, mutta tuo taisi olla päällimmäinen syy. Ja tuntui että hän oikein kilpailutti kaikkia että kuka "tarjoaa" eniten. On aika ikävää huomata ettei olekaan enää niin tärkeä toiselle... Myös ulkoiset vaatimukset ovat minusta välillä aika kohtuuttomia. Eikö riitä että tuntee toisensa ns. sielunsiskoksi. Elämän edetessähän kaikki muutumme.
Jos toinen seurustelee ja tekee "pariskuntajuttuja" ja suunnittelee lapsia ym. niin mitä se muuttaa jos toinen on sinkku. Miksi ystävän kanssa jaettu elämä pitäisi olla identtistä että keskustelusta voi nauttia. Ystäväni valitsi uusiksi kavereikseen sellaisia jotka ovat täysin samassa elämäntilanteessa, eli juuri perustamassa perhettä ja opiskelut lähes takanapäin. Ja myös ulkoisesti samanlaisia, ns. mammalookin omaavia naisia. En siis halua haukkua ketään mutta ihmetyttävää vaan..

Toki ymmärrän että iso osa ystävyyttä on että pystyy samaistumaan toiseen mutta eihän mikään kestä ikuisesti, esim avioliitto voi kariutua, loppuuko silloin ystävyyskin kun älämtilanne muuttuu niin paljon.

Tuntuu että ystävyys voi katketa ihan pienistäkin "vioista". Ja myös luovutetaan ilman että asioista keskustellaan. Ehkä se on suomalainen luonnekin vetäytyä takavasemmalle.

Mun kohalla ystävyys päättyi siihen että en jaksanut kamuni Drama Queen esityksiä,valtavia hysteerisiä tunnekuohuja (joiden oli tarkoitus vain manipuloida minua.)
Hän teki asiasta kuin asiasta,ns.tikustakin valtavan draamanäytöksen,itkua,parkua,hysteeriaa.Joissakin tilanteissa pekäsin häntä.
kaikkein kauheinta oli lopulta havaita hänessä narsistisia piirteitä,
Suuuri manipuloinnin mestari ja pikkunarsisti kuoriutui ajan kanssa tästä ihmisestä.

Muistelen toki joskus hyviä hetkiämme,sillä niitäkin oli ja mietin mitä hänelle mahtaa kuulua...mutta sitten kun muistan hänen pimeän puolensa niin näen parhaaksi olla ottamatta yhteyttä häneen.
En halua moiseen sirkukseen enää mukaan,jossa olin jokin pelinappula hänen sairaassa maailmassaaan.
Näinkin voi käydä.

Kaikki loppuu aikanaa, myös ystävyys. Ei muuta kuin kävelee eri suuntaan.

Itselläni näyttää myös 17 vuotta kestänyt ystävyys toiseen päättyvän! Vuosi sitten oli jo merkkejä ilmassa kun hän ei vastannut viesteihin mutta kuukausien tauon jälkeen hän otti yhteyttä ja kertoi syyn miksi ei tuolloin vastaillut! Hän kertoi ymmärtäneensä jos olisin halunut tuolloin katkaista ystävyytemme mutta hän on ollut niin korvaamaton minulle kaikki nämä vuodet ettten halunut niin tehdä !! Nyt on aivan sama tilanne: Kerroin talvella kuulumisitani ja myöhemmin onnittelin häntä pyöreistä vuosista! Ei kumpaakaan vastausta eikä minkäänlaista yhteydenottoa!! Jos hän ei milläänlailla enään lähesty minua tämän vuoden aikana, ystävyytemme on varmuudella ohi, ehkä myös muussakin tapauksessa!! olen äärettömän pettynyt tähän kaikkeen! Onneksi minulla on kuitenkin muutama muu ystävä joiden kanssa voin halutessaan jakaa niin ilot kuin surutkin!!!

Minun ystävyyssuhde loppui, kun kaveri sai tietää minun panneen 35 vuotta sitten hänen silloista kihlattuaan. Nainen on nykyisin hänen vaimonsa.
Vähän aikaa mies oli suunnitellut minun listimistä, mutta luopunut ajatuksesta.
Mies menetti täysin mallttinsa, eikä järkipuhe enää häneen tehonnut. Yritin sanoa, että 35 vuotta ja silleen.
Lopuksi totesin miehelle, että vaimollasi on hyvä tavara.

Ystäväni oli minulle tärkeä,ihan paras.Luulin,että olen myös hänelle.Toisin kävi.

Olimme pitkän välimatkan vuoksi yhteydessä toisiimme noin kerran, pari kuukaudessa.Jaettiin kaikki asiat,tuimme toisiamme.
Toissa keväänä yritin tavoittaa häntä pari kertaa kuukauden sisällä,ei vastannut eikä palannut asiaan.Ajattelin,että hän tapojensa mukaan on laittanut puhelimensa äänettömälle jos on joku homma kesken.Odotin soittoa jota ei kuulunut.
Sairastuin todella vakavasti yht äkkiä heti niihin aikoihin ja jouduin sairaalaan.Makasin siellä kolme kuukautta,joista puolitoista taju kankaalla.Lopun ajan olin tokkurassa.
Kertaakaan hän ei yrittänyt soittaa.Ei koko kesänä.Itse en olisi pystynyt puhumaankaan,mutta meillä oli jo vuosikausia ollut sopimus,että jos hän ei saa minua kiinni,niin hän soittaa puolisoni puhelimeen.Näin oli monesti tehnytkin.Mutta sinä kesänä hän ei kertaakaan yrittänyt saada minua kiinni.Se oli kammottavaa.
Lopulta kun pääsin huonossa kunnossa sairaalasta kotihoitoon,ilmoitin somessa kavereilleni,että olen ollut sairas jos joku ihmettelee missä olen ollut.Monilta oli tullutkin sairaalassaoloaikana viestejä ja kysymyksiä,että olenko ok kun minusta ei kuulu mitään.Mutta tältä ihmiseltä ei ollut tullut edes sinne ainuttakaan ihmettelevää kysymystä.Tämä läheisin ystävä tyytyi vain ihmettelemään miksei hänelle ole kerrottu mitään.Niin,miksi?Olisiko kenties ollut syytä kantaa huolta ystävästä josta ei kuule aikoihin mitään ja ihmetellä edes sen verran,että tarttuu puhelimeen?
Ilman selityksiä,panin välit poikki häneen.Se tuntui todella pahalta,mutta en tee mitää sellaisella "ystävällä" jolle merkitsen noin vähän.Jos tilanne olisi ollut toisin päin, olisin itse ollut huolesta suunniltani ja etsinyt hänet käsiini tavalla tai toisella,pian.
Surullista menettää ystävä,vaikka mitäpä sillä illuusiolla edes teinkään?

Moni nuoruuden kaveri on jäänyt kun se yhteyden pito oli niin yksi puolista että minä menisin aina sinne pikkukylään josta aikoinaan lähdin pois liian pienien ympyröiden taki. Isänä kävi autokaupoilla siinä liikkeessä missä uyksi nuoruuden kaveri on töissä ja jutteli ettei minua ole näkynyt ´niin sanoin isälleni että kyllä hekin saisivat minun ositteeni selville ja tulusisvat käymään että en minä aina ole se joka ottaa yhteyttä. Stadissa asuneena tapasin samalla alueella yhden nuoruuden tuttun ja viahdettiin numerot ja parikertaa soittelin ja kysyin lähtiskö baariin tai messuille ja toisen kerrna jaälkeen puhelun loputtua sanoin naiselleni että ei tartte enää soitella kun ei koskaan lähde mihinkään.

mun 30vuotta jatkunut *"ystävyys" bestikseen päättyi klassisesti siihen et ystäväni tapasi naisen joka on paluumuuttaja ruotsista jolla on lapsiä nniin tapaamiset menee siihen et kerran vuodessa nähdään kasvotusten että se siitä ystävyydestä aina seurustelun aloittaminen tuhoaa ystävyyssuhteet poikeuksia tietenkin löytyy!
ennen nähtiin joka päivä !
on vähän pihalla olo fiilis ..no parempi elää yksin tai etsiä 1 uusi ystävä tilalle mieluiten sinkkumies kelle ei meriitit raha ja valta oo päässä ..

mut ei oo hellppoo nelikymppisenä löytäää aitoo ystävää

mulla ei ole yhtään välejä tän ystävän naiseen se on riidellyt mun kanssa puhelimessa ja vielä ihan lapsellisesta asiasta en rupee tässä selvittämään sitä ,,,en ole nyt nähnyt häntä kolmeen vuoteen vilaukseltakaan oikee inhoon sitä ..mut en oo katkera
uusia löytyy kyllä siis ystäviä

Minulle ihmissuhteet ovat olleet aina haastavia. Tavallaan tavatessani jo tiedän, että mihin tämä ihmissuhde tulee päättymään. Monesti olenkin ollut ihmisten kanssa tekemisissä sen takia, että olisin alkanut ymmärtämään ihmisten toimintaa. Olen aika monesti tullut jätetyksi suhteessa. Niin pari- kuin ystävyyssuhteessa. Suurin syy tähän on, että en osaa oikein arvostaa ystävyyttä, koska koen monet ihmiset vain rasitteena. Tavallaan välitän ihmisistä, mutta tuntuu, että en vain pysty olemaan oma itseni heidän seurassaan. Yksin olo on nautinto.

Nykyinen poikaystäväni on samanlainen. Ei tarvitse esittää koko ajan onnellista ja positiivista. Ei tarvitse koko ajan täytellä muiden vaatimuksia tyyliin, että voitko tehdä sitä ja tätä. Saa olla ihan vaan minä. Voin sitten työelämään jättää tämän tunnollisen ja ahkeran ihmisen roolin.

Olimme ystäviä noin 30 vuotta. Yhtäkkiä ilman mitään selityksiä ystäväni ei enää halunnut pitää yhteyttä. Yksi tekstari on vaihdettu sen jälkeen. Mitään erityistä ei tiettävästi tapahtunut. Ehkä välillemme oli kerääntynyt huonoja juttuja, koska olemme hyvin erilaisia ja arvomaailmammekin on hyvin erilainen. Siitä huolimatta olimme paljon tekemisissä. Ehkä kuitenkin olin itsekin huojentunut, kun yhteydenpitomme päättyi. Ajauduin elämässäni erääseen huonoon ratkaisuun varmaan tämän ystäväni esimerkin takia. En silti mitenkään ajattele että hän olisi vastuussa valinnastani, mutta näin jäljestäpäin ajatellen hänellä oli vaikutusta kuten aina niillä ihmisillä, joiden kanssa olemme tekemisissä.

Olimme ystäviä 40 vuotta. Asuimme eri paikkakunnilla, mutta tapasimme vähintään kesäisin. Olimme jakaneet paljon asioita elämän varrella. Kun viimeksi soitin ystävälleni, niin kysyin leikilläni, että oletko unohtanut minut, kun ei ole enää mitään kuulunut. Vastaus oli kuin jääsuihku: "En minä kokonaan ole sinua unohtanut". Ei mitään selitystä eikä yhteydenottoa tämän jälkeen.

Muutaman kerran aiemminkin on käynyt niin, että ystävä on vain lakannut pitämästä yhteyttä, vaikka mitään riitaa tai erimielisyyksiä ei ole ollut. Mielestäni se on todella raukkamaista, ettei voi kertoa syytä käytökseensä. Jos elämäntilanne on muuttunut jotenkin eikä jaksa tai halua enää pitää yhteyttä, se pitäisi rehellisesti sanoa. Muuten toiselle jää todella ikävä olo, kun jää tavallaan roikkumaan ilmaan ihmettelemään mitä tapahtui...

Olen ollut ystävyyden päättymisessä molemmilla puolilla eli jätettynä ja jättäjänä.

Yksipuolisuus tai hyväksikäyttö on on ollut kuitenkin yhteistä näissä. Muutama ystävyyssuhteeni päättyi, kun koin avoeroni hyvin raskaasti ja lähes vainosin ystäviäni kuulemaan surkeuttani. Jälkikäteen on hävettänyt, että joillekin puhuin pahaa oloani lähes yötä päivää. Kukapa sellaista jaksaisi, vaikka oikeasti olisikin hyvä ystävä? Todellisuudessahan hyväksikäytin noita ihmisiä ja käytin heitä jätesankonani.

Kun olen itse katkaissut ystävyyssuhteen, on se liittynyt siihen, että minuun otettin yhteyttä silloin kun vain tarvittiin. Kelpasin majoittamaan, kestitsemään, talkooavuksi, murheita kuulemaan, muuttoavuksi, juhlissa ruokaa laittamaan tai lapsia hoitamaan. Sen sijaan jos itse ehdotin tapaamista, ei se sopinut. Eräälle ei sopinut tulla edes juhlistamaan syntymäpäivääni, kun täytin pyöreitä, vaikka itse saattoi soittaa ja pyytää omakotitalon tontilleen rakennusavuksi perjantai-iltana...

Olen ollut ihmissuhdetaidoton. Tällä hetkellä minulla on kaksi ihmistä, joiden tunnen toimivan reilusti ja kohtelevan minua ystävänä. Kun itsekin tiedostan " murheita vuodattavan" -piirteeni, yritän pitää heidän kanssaan sen puoleni sisälläni.

Itse olen lopettanut muutaman ystävyyssuhteeni sen takia, että tajusin olevani niissä suhteissa aika lailla hyväksikäytetty. Samaahan muutama muukin on tuonut esiin tässä vastausketjussa. Kyllästyin yksipuolisuuteen enkä enää ottanut yhteyttä enkä vastannut yhteydenottoihin.

On minut itsenikin yksi hyvä ystävä jättänyt. Hän syytti minua siitä, etten ollut tukenut häntä tarpeeksi, kun hän suri parin lähiomaisensa poismenoa. Sen puolen vuoden suremisen aikana olin kyllä soittanut hänelle muutamaan otteeseen (mm. heti, kun kuulin tapahtuneesta) ja kutsunut kylään ja lähettänyt postikorttia ja tekstiviestiä ja sähköpostia, joihin kuitenkin sain korkeintaan niukan vastauksen enkä aina sitäkään, joten pidin välillä viikkojen taukoja. Olin siis yrittänyt kunnioittaa hänen suruaan mutta tarjosin tukeani ja yritin yhteydenotoissani ottaa esiin muitakin aiheita. No, en siis kuitenkaan osannut menetellä hänen toivomallaan tavalla. Tuon ystävyyssuhteen katkeaminen on ollut surullinen asia elämässäni, mutten vieläkään ymmärrä, miten olisin voinut menetellä toisin. En minäkään ole muunlaista tukea saanut, kun olen itse läheisiä menettänyt. Toivottavasti hän sitten sai kaipaamaansa lohdutusta muilta, paremmilta ystäviltään.

Yksi tärkeimmistä ystävyyssuhteistani päättyi kun hän sanoi minulle, ettei saa enään pitää yhteyttä minuun. Hän ei edes kertonut syytä miksi ei saa pitää yhteyttä minuun, no ehkä meidän väliin oli sitten kertynyt jotain huonoja asioita jotka sitten katkaisi suhteemme. Ikävä kumminkin on kova, ja toivon edelleen selitystä tähän katkenneeseen ystävyyssuhteeseen...

Itse pohdin ystävyyssuhteen lopettamista. Tapasimme samassa työpaikassa ollessamme, ja kaverustuimme heti. Elin silloin huonossa parisuhteessa, josta keskustelimme paljon myös ystäväni kanssa. Hän itse oli samassa tilanteessa. Monta kertaa erosimme miehistämme, mutta palasimme aina kuitenkin takaisin. Vihdoin minulle tuli mitta täyteen ja erosin. Pitkän aikaa olin se yksinäinen, ja toinen näyttikin edessäni yhtäkkiä "täydellistä parisuhdetta." Se loukkasi. Oltiinhan oltu ns. samassa veneessä aikaisemmin. Päätin kuitenkin, että enää koskaan en palaa entiseen suhteeseeni.

Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. Olin todella onnellinen. Toinen ei tuntunut olevan. Joka kerta kertoessani tulin vaivaantuneeksi, aivan kuin toinen ei halunnut kuulla. Ostaessamme uuden auton, ystäväni sanoi, etten sovi tämän uuden auton rattiin. Hänen mielestään en myöskään enää viettänyt tarpeeksi aikaa hänen kanssaan. Todellisuudessa erkaannuin sen vuoksi kun huomasin toisen reaktion omasta onnellisuudestani. Olisin itse onnellinen, jos asia olisi toisinpäin! Yhteistä iltaa viettäessämme ystäväni oli jälleen juuri eronnut miehestään, niimpä hän ei myöskään halunnut, että olen oman mieheni kanssa ko. iltana onnellisen oloisena. Tästähän ei tullut muuta kuin eripuraa mieheni ja minun välillä.

Muuttaessani mieheni kanssa yhteen toiselle puolelle kaupunkia, erkaannuimme ystäväni kanssa kunnolla. Hän ei enää vastannut soittoihini, mutta soitteli itse n. kolmen viikon välein kysyäkseen asioitani. Onko se sitten todellista kiinnostusta vai ainoastaan uteliasuutta? Ystäväni itse on kolmen lapsen äiti, niimpä oman raskauteni kohdalla olisin ollut kiinnostunut keskustelemaan raskaudestani. Siinä vaiheessa kuitenkin loukkaannuin, kun hän ei koskaan vastannut puheluihini eikä koskaan soittanut minulle takaisin.

Kaikki jatkui entisellään lapseni syntymän jälkeeni. Se oli niitti, tajusin lopettaa ystävyyssuhteen. Tämä ystävyys ei aiheuttanut minulle lähinnä kuin mielipahaa. Pitkän ystävyyden lopettaminen harmittaa aina, mutta joskus se vain on järkevin ratkaisu.

Terve,
Mun tosi läheinen ystävä, mun ainoa ja oltiin aina niinku peppu ja paita, aina. Mutta sitten se juuri löysi parempaa seuraa kuin minä näköjään ja jätti sitten.
Olin monta, todella monta kuukautta itkuinen ja masentunut. Itkin joka ikinen päivä, aivan pikku jutuista. Otin sen todella raskaasti. Tämän jälkeen musta on tullut aivan turta ihminen. En ole surullinen, mutta enää en ole iloinen, en osaa nauraa, en puhua,en ole hauska, tylsä ja elän vaa joka päivä aivan samalla lailla.
Kauheaa. Haluaisin saada itseni takaisin, mutta onkohan se kenties mahdotonta?
Mua myös ahdistaa kaikki asiat nykyään. Tässä oli mun kokemuksia tästä :)

Ihmisen täytyy mielestäni osata olla myös "ylpeä." Annatko ystäväsi käyttäytyä sinua kohtaan tuolla tavoin?! Onko se reilua mielestäsi? Vaikka jatkaisittekin ystävyyttä, eikö ystävyyttänne kaihertaisi tämä asia siitä huolimatta? Minä en ainakaan pysty unohtamaan ja nielemään aivan kaikkea...

Meillä oli riitaa erään todella hyvän ystäväni kanssa muutama vuosi sitten. Kumpikin sanottiin asioita, joita ei olisi pitänyt. Meni pitkään ettei puhuttu toisillemme lainkaan. Lopulta tuli viestiä ettei hänen mielestään tällaista ystävyyssuhdetta ollut järkeä pitää yllä. Siihen se sitten loppuikin. Meni n. 1,5v. ja tuli postissa pieni paketti häneltä. Paketti sisälsi pienen lahjan vastasyntyneelle tyttärrelleni ja onnentoivotuksen. No pistin sitten kiitosviestiä takaisin ja alettiin keskustella vähän niitä näitä. Muutaman päivän kuluttua tuli uudestaan taas viestiä ja seuraavalla viikollakin. Pikkuhiljaa alettiin vaan keskustella enemmän ja sovittiin, että yritettäisiin elvytellä ystävyyssuhdetta uudestaan. Nyt on riidasta mennyt jo 5v. ja nykyisin käydään kahvilla useamman kerran viikossa. Nykyään pystytään jo nauramaan tapahtuneelle ja sille kuinka lapsia silloin oltiinkaan. Hyvä ystäväsuhde meillä nykyään on ellei jopa parempikin.

Ystävyys alkoi olla sellaista loppuvaiheessa, että jouduin selittelemään, miksi teen asioita niin kuin teen. Huomasin, että takaraivoon oli jäänyt kaikki tämä kritiikki ja arvostelu tekemisistäni jopa niin, että kun edelleen jatkoin näitä tekemisiäni omaan malliini, taustalta "kuulin" tämän kritiikin joka tilanteessa. Itse en sortunut koskaan kyseenalaistamaan toisen tekemisiä, vaikka joskus teki mieli, mutta se ei vain ole oikein. Aloin pelätä jokaista puhelua, koska sisältö oli tätä itseni väheksymistä ja arvostelua.
Ystävyyden lopettaminen on vaikeaa, ja aina siihen liittyy myös loukkaamista, valitettavasti.

jatkan vielä, että seuraus tuosta kritiikistä oli se myös, että aloin epäillä itseäni olenko ihan ok ihminen, vai jotenkin viallinen. tämmönenhän masentaa, kun joutuu katsomaan sellaisen ihmisen peilistä itseään, joka heijastaa takaisin kuvaa minusta jonakin ei ok -ihmisenä

Olimme yli 10 vuotta hyviä ystäviä. Sitten ystäväni muuttui ilkeäksi ja haukkui koko ajan sellaisista asioista, jotka ovat minulle "arkoja kohtia". Kerroin, miten koen tilanteen, mutta se ei auttanut. Ehdotin, että pidettäisiin pientä taukoa yhteydenpidossa em. syystä. Tämä sai ystäväni panemaan välit poikki. En usko, että kuulen hänestä enää koskaan mitään. Oli se aika outo juttu, mutta en ajattele että minulla olisi jotain anteeksi annettavaa. Itse en ole sen tyyppinen ihminen, että hylkäisin ystäviä.

Luulen että yksi elämäni tärkein ystävyyssuhde vetelee viimeisiään. Ei olla tunnettu kun muutama vuos, mutta aika tuntuu tosi paljon pidemmältä, niin hyvässä kun pahassa. Aika samanlaista juttua kun jollain oli tuolla aikaisemmin, kaveri on drama queen/narsisti/jotenkin muuten ihan helvetin sekaisin ja riitoja syntyy tyhjästä.

En jaksa enää tätä oloa minkä se mulle tekee, en jaksa sitä että alan epäillä itteäni, mitä jos oonkin vaan jotenkin paha ihminen kun tulee näitä sotkuja. Yritän sit muistutella itelleni ettei kenenkään muun kanssa ole tällaista. Olisin halunnu lopettaa ystävyyssuhteen ns. häivyttämällä sen ihmisen vaan elämästäni, ei oo kiva ajatus erota "riidoissa". Mutta minkäs teet, pitäis varmaan kasvattaa selkäranka ja opetella arvostaa itseään. Ei kenenkään tarvi jaksaa kaikkea paskaa loputtomiin.

Minulta on kaikonnut pari erittäin läheistä ystävää. Toinen laittoi välit poikki suuren draamakohtauksen sävyttämänä, syy oli se, että meillä oli niin erilaiset elämäntilanteet. Totta sinänsä, olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta enkä päässyt opiskelemaan sekä eräs lähiomaiseni on todella sairas. Olin muutenkin murtunut ja tarvitsin enemmän ystävien tukea kuin koskaan, mutta mitenkäs kävi. En sopinutkaan tämän ihmisen kiiltokuvaimagoon ja elämäntyyliin. Toinen ystävistäni kuuluu samaan porukkaan ja hänkin on vältellyt minua. Ensinnäkin vaikea varmaan palloilla kahden riitautuneen ihmisen välissä ja toiseksi hänkin on vain löytänyt uusia kavereita opiskelun ja mahtavan työn myötä. Tälle ystävälle on vaikeampi olla katkera, sillä hänellä on mennyt niin huonosti ja silloin olenkin ollut paljon hänen tukenaan. Se on kumma kun elämä alkaa hynyillä niin voi heivata vanhat luuserikaverit kun ei enää sovi omaan elämään. Lisäksi menetin exäni myötä myös pari muuta kaveria (exän puolelta). Tuntuu että menetän kaikki elämässäni.
Pahinta kaikessa on, että juuri nyt mulla menee oikesati huonosti ja tarvisin ystäviä, yhteyksiä ja virikkeitä elämääni. Joku karma varmaan rankaisee, kun olen ollut niin pitkään tasapainoisessa elämäntilanteessa ja tukenut vilpittömästi parhaani mukaan kaikkia tärkeitä ystäviäni. Nyt olen kuitenkin yksin ja uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa eikä luuserilta vaikuttava elämäni ainakaan nosta itseluottamusta tai rohkaise esittäytymään muille. Toivon vain, että ahkera työni opiskelupaikan ja kaiken suhteen palkitaan ja karma näyttää toisen puolensa. Olen ahdistunut ja itken lähes joka ilta yksin. En pysty sanomaan tästä kenellekään, sillä en halua säikäyttää niitä loppuja harvojakaan läheisiäni. Olen alkanut sulkeutumaan enkä halua paljastaa mitättömän elämäni sisältöä kenellekään. Olin joskus suosittu hyvännäköinen tyttö, jolla kaikki asiat oli päällisin puolin hyvin ja olin onnellinen. Sitten joku vain meni pieleen ja kaikki alkoi murentua. Syytän ja häpeän itseäni, vaikka en ole varma onko ainakaan kaikki vika minussa.

Ystävyys loppuu, kun sisko oli taas kerran arkistoinut kaiken tekemiseni, myös ajatukseni ja sitten syyttää ja tuomitsee minut niistä alimpaan helvettiin tekstiviestein, koska ei osaa keskustella vaikka on jo 50v. Tällä kertaa tuli ryöppy taas aivan puuntakaa, olin kuulemma nöyryyttänyt häntä serkkulikan läsnä ollessa ja olin hänen henkisen edistyksen jarruna ym. ym. joten hän ei voi enää jatkaa. Mieheni oli juuri hiljan kuollut ja tuntui, että nyt siskoni ”uskalsi” ilman pelkoa iskeä ja alistaa minut kaikella voimallaan. Hän yritti nostaa minua vastaan minun lapset, parhaan ystäväni ja tämän kyseisen serkkulikan. Olin näyttänyt heille hänen viestejään, joten he eivät uskoneet hänen kaunisteltuja tarinoitaan. Jouduin lääkäriin ja hän sanoi siskojeni viestit nähtyään, että hae lähestymiskieltoa, ettei kenelläkään ole oikeutta käyttäytyä noin. Nyt siskoni ihmettelee kun tuntuu ihan siltä kuin serkkulikka halveksisi häntä. Näin varmaan on ja niin halveksii ystäväni ja lapseni myös.

Toinen sisko yli 50v. on negatiivisin ihminen jonka tunnen. Hän uskoi siskoni manipuloinnin, koska sai häneltä niin hienon ”kirjoituksen henkimaailmasta”. Hän yhtyi myös haukkumiseeni kuulematta minua lainkaan ja sen taidon hän kyllä osaa niin hyvin, että jopa hänen omat lapsensa karttavat häntä. Siskoni ovat niin ylpeitä teinitaidoistaan eli siitä, kun uskaltavat ilman keskusteluja ja vastuuta sanoa ja arvostella kaikille päin naamaa mitä HE ajattelevat ja miten vain heidän näkemykset ovat oikeita.

Tästä kaikesta on nyt kasi vuotta. Myötätunnon kautta olen tajunnut sen, että silloin, kun siskoni ymmärtävät mitä ovat tehneet on se heille rangaistus, sekä tuska ja häpeä mikä siitä seuraa. Tämän kun sisäistin minun oli tosi helppo antaa heille anteeksi. Toivottavasti osaavat ja pystyvät antamaan joskus myös itselleen anteeksi. Anteeksiantaminen ei tarkoita, että hyväksyisin heidän teot. En usko, vaikka haluaisin, että voin enää koskaan arvostaa heitä tai luottaa heihin. Nyt kun olen päässyt jotenkuten jaloilleni, en uskalla päästää heitä enää lähelleni, sillä olisinhan hullu, jos jatkaisin elämääni peläten kaiken taas alkavan uudelleen, minkä todennäköisyys on 110%, kun kyseessä on kuitenkin jo yli 50 v. naiset.

Oma pitkäaikainen ystävyyteni päättyi siihen että minulle sanottiin että pidetään "taukoa" tästä. Ystävyydestä? Olimme kokeneet paljon, olin tukenut häntä masennuksessa ( en sitten tiedä kuinka hyvin), olimme erilaisia mutta silti jutut kävivät hyvin yhteen. Asumme eri paikkakunnilla ja kun sain mieheni kanssa lapsen, olimme siinä vaiheessa jo vähän eriytyneet ystäväni kanssa. Emme raskausaikana olleet juurikaan tekemisissä. Noh, olen aina ollut tapporealistiluonne. Vastoinkäymiset ovat sen opettaneet. Ystäväni on erilainen, väsyttävyyteen saakka. Kun sitten sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen enkä jaksanutkaan sparrata ja kannustaa ja hyppiä ilosta hänen kaikille asioilleen, huomasin että minua ei enää tarvittu. Ja niiden hänen ystäviensä ylistys ja ihailu ja korostaminen sosiaalisessa mediassa kasvoi jotka olivat sellaisia kuten hän halusi. Itse vetäydyin kuoreeni koska no, minusta ei ollut heidän kaltaisekseen. Kun sitten tajusin että keskustelumme päättyvät usein siihen että minua vain ärsytti aivan suunnattomasti. Koetin silti vielä ylläpitää ajatusta matkasta jonka olimme sopineet aikaisemmin mutta kun otin asian esille, tekosyitä riitti miksi matka minun kanssani ei onnistuisikaan vaikka muiden kavereiden kanssa hän kyllä oli sopinut vaikka mitä. Hermostuin ja sanoin asiasta suoraan jolloin hän tyypilliseen tapaansa ei suostunut näkemään itsessään minkäänlaista vikaa ja kuulemma että ystävyytemme oli jo vuosien ajan ollut liian erilaista ollakseen tarpeeksi hyvää hänelle. Ei koskaan mitään ollut sanonut eikä sanonut nytkään mitään syitä. Marttyyri hän on aina osannut olla ja nauttinut siitä kun hänelle on sanonut milloin kenenkin kanssa riidellessään, että et sinä ole syyllinen vaan sinua kohdellaan huonosti. Ja sen elämänasenteen hän omaksui aina. Mutta hyvää jatkoa toivottaen ystävyytemme päättyi siihen. Semmoista se on joskus.

Olen nyt toista kertaa siinä tilanteessa, että ystävyys on päättynyt riidoissa. Ensimmäinen, ja näistä kahdesta se läheisempi ystävyys, alkoi heti melko tiiviinä, kun tutuistuimme yhteisten kavereiden kautta. Jotenkin meillä vain klikkasi, ja päädyimme viettämään aikaa yhdessä viikottain, välillä päivittäin. Jälkeenpäin ajateltuna aloitteentekijä olin yleensä minä, tosin hänelle tuntui kyllä aina sopivan ehdottamani jutut. Ja jos eivät sopineet, niin minä joustin. Myös hän ehdotti tapaamisia ja yhteisiä reissuja, mutta minua harvemmin. Joskus ystäväni unohti ilmoittaa minulle, jos jokin juttu ei käynytkään, eli saatoin esim. turhaan odottaa häntä koko illan kahville. Olin kuitenkin niin täysin hullaantunut hänestä, ettei asia aluksi haitannut. Hyvät jutut korvasivat ikävämmät jutut.

Ystävyytemme rakoili kuitenkin, kun aloin ymmärtämään tätä epäsuhtaa ja eräiden ohareiden kohdalla suutuin asiasta hänelle. Silloin saimme asian vielä sovittua, mutta sama yliolkainen ja ailahtelevainen käytös jatkui. Olin järjestänyt meille yhteisen reissun, jonka ohjelmasta tuli erimielisyyttä. Minusta tuntui, ettei ystäväni ottanut minua huomioon sanellessaan ykspuoleisesti mitä reissullamme tehdään, ja lopulta sanoinkin siitä hänelle. Sen seurauksena hän syytti minua siitä, että arvostelen häntä perusteetta ja olen aina negatiivinen. Aikuinen ihminen kun on hänen mielestään vapaa tekemään mitä haluaa, eikä matkaseuralaisen mielipidettä tarvitse edes kysyä. Ystäväni lopulta perui yhteisen matkamme (koska ei kuulemma halunnut vatvoa riitaamme reissussa) ja jätti myös syntymäpäiväni väliin. Omasta mielestäni pidin vain kiinni omista rajoistani, kun en halunnut että hän pitää minua itsestäänselvyytenä.

Ajattelen yhä niin, että arvosteluni ja negatiivisuuteni kumpusi ystäväni käytöksestä minua kohtaan, joten hänelläkin oli osuutensa tilanteeseen, tosin olisin voinut hoitaa tilanteen itsekin tahdikkaammin. Ystäväni ei halunnut kuitenkaan tulla vastaan eikä nähnyt omassa käytöksessään parannettavaa. Hän ilmoitti, ettei tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä, jos kerran koen sen niin vaikeaksi. Itse en olisi voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa oisin hänet niin tylysti tyrmännyt. Saimme kuitenkin asian jälleen jotenkin paikattua, mutta ystäväni kylmä suhtautuminen jätti jälkensä. Lopulta tajusin loukkaantuneeni siitä kaikesta niin perinjuurin, että ilmoitin etten voi enää olla hänen ystävänsä. Koen kuitenkin niin, että varsinaisesti hän jätti minut vetäytymällä pois ystävyydestä.

Taitaa olla minunkin osaltani minun ja bestikseni "ystävyys" päättynyt. Ollaan 10-15 vuotta oltu ystäviä, tai niin ainakin olen luullut. Nyt tuntuu että yksi kerrallaan menetän ystäviä. En tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän, mutta nyt en halua mitään muuta kuin yksinäisyyttä. Tuntuu tavallaan kamalalta, tavallaan taas olo on ihan tyhjä eikä haluaisi ajatella mitään eikä ketään. Tuntuu että tämä ns "bestis" yrittää valehtelemallakin vältellä seuraani. Ja saamansa pitää.

Minä olen siinä tilanteessa, että pitkäaikainen, yli 20 vuotta kestänyt ystävyyssuhde on tainnut tulla päätökseensä. Ystäväni ei enää jostain syystä halua tavata. Muutaman viime vuoden ajan yhteydenpito on ollut sähköpostien ja postikorttien varassa jatkettua tekohengitystä; joskus ollaan soiteltu, mutta viimeisimmästäkin puhelinkeskustelusta on nyt jo yli puoli vuotta. Olen ehdottanut tapaamista useaankin otteeseen, mutta ystävälläni on niin kiire töissä ja kotona, ainakin niin hän sanoo ja kirjoittaa. Tuota kiirettä on nyt jatkunut jo yli kolme vuotta. Minullakin on kiire, mutta silti minä järjestän sen verran aikaa, että voin olla joskus ystävien ja sukulaisten kanssa. Harmittaa ja olo on raskas, mutta en minä jaksa tällaista ystävyyttä. Tuskittelen myös, olenko sanonut tai tehnyt jotain väärin.

Kaverit jättää yleensä silloin, kun eivät enää tarvitse minua. Minulle ei selitellä mitään, mutta selän takana kyllä puhutaan.

Minun viimeisin ystävyyssuhde tuli päätökseensä, kun en luottanut enää ystävään ja aloin vältellä häntä. Ystävä ei ole pitänyt minuun tarpeeksi yhteyttä ja en kestänyt yksipuolista yhteydenpitoa enää kauempaa.

Anteeksi, jos loukkasin sinua E. ja olen pahoillani, koska en ollutkaan sellainen kuin ilmeisesti kuvittelit. Olisin halunnut nähdä, mutta enää se ei ole mahdollista.

Minun ystävyyssuhteet vain hiipuu pois. En soita ja ei "ystäväkään" soita. En enää kirjoita viestejä, en kysele, muttei minultakaan kysellä. usea ns.ystävä on näin poistunut minun läheltä. Kyllä tulee mieleen että on kait minussa jokin vika? Vai onko avioliittoni se syy miksei enää seurani kelpaa. Onneksi mieheni onkin tätä nykyä paras ystäväni. ja ehkä olen muuttunut ajan myötä. Ehken enää juoruile tai pui jotain ongelmaa. olenko muuttunut liian tasaiseksi.:))

pari vuotta kestänyt ystävyyssuhde päättyi kun tämä "paras ystäväni" jätti minut yksin vaikeuksieni keskelle vaikka apua tarvitsin:) tosta noin vaan lopetti yhteydenpidon kuin seinään vaikka itse olin ollut uskollinen ystävä hänelle!! paskaltahan se tuntui mutta onneksi minulla on nyt kaikki paljon paremmin kuitenkin ilman häntä :) en voisi ikimaailmassa antaa anteeksi enkä halua nähdä häntä enää koskaan enkä tule näkemäänkään.

On niin monia syitä, joista en tiedä kuin muutaman:

Olin 7-vuotias, kun bestis muutti toiselle paikkakunnalle. Välimatkaa oli liikaa, joten ei ole nähty kuin kerran sen jälkeen.

Koulukiusattuna en ollut paras mahdollinen kaveri. Minulla oli ystäviä, mutta heidän kanssaan ei tullut pidettyä yhteyttä enää koulun loppumisen jälkeen.

Rippileirillä oli useita, joista pidin. Silti liian etäisiä.

Amiksessa tutustuin moniin. Muutamien kanssa olen pitänyt yhteyksiä.
Töissä olen solminut ystävyyssuhteita, mutta kun olen vaihtanut firmaa, niin ne tuttavuudet on jääneet.

Nyt aikuistuneena yritän säilyttää ne ystävät, jotka olen löytänyt elämääni. Se on haastavaa, koska pienikin väärä sana tai teko aiheuttaa sen, että ystävä katoaa elämästäni. Tämä siksi, koska en kaipaa elämääni henkilöitä, jotka aiheuttavat mielipahaa ja riitoja.

Monia ystävyyssuhteita on päättynyt, osa taas hiljentynyt vaikka edelleen tekemisissä joissain määrin ollaankin.

Suurin osa ystävyyssuhteiden päättymisistä on tapahtunut ilman mitään dramatiikkaa, ajankanssa hiljalleen hiipuen tai muuttojen tai elämäntilaiteiden muuttuessa. Lukion päättyminen ja toiselle paikkakunnalle muuttaminen päätti monta ystävyyssuhdetta, tosin se myös toi mukanaan monia uusia ystävyyssuhteita. Monella työpaikalla on myös ollut työkavereita joiden kanssa on tullut ystävystyttyä, mutta töiden loppuessa vain harvaan on tullut ystävyyttä ylläpidettyä kovinkaan pitkään. Sama koskee harrastuksissa tavattuja tuttuja. Toki aina on joitain poikkeuksiakin.

Vain kerran on ystävyyssuhde päättynyt riitaan. Syytä en täysin vieläkään tiedä vaikka olen kyllä kuullut kolmannenkin osapuolen näkökulman asiaan. Ilmeisesti ystäväni oli suuttunut minulle siitä että olin arvostellut hänen tekemäänsä kouluun/työhön liittyvää valintaa kun sanoin että ei ole mitään järkeä mennä kesätöihin kaupungille istuttamaan kukkia kun voi päästä tilitoimistoon harjoittelijaksi (olimme tuolloin kauppiksessa toiseksi viimeistä vuotta). Ystäväni salasi loukkaantumisensa minulta enkä tiennyt hänen vahvaa haluaan mennä istuttamaan kukkia, joten olin vain naurahtanut tuolle ajatukselle ja sen takia ystäväni oli sitten päättänyt ettei ole minun kanssani enää missään tekemissä ikinä. Tämä johti sinä kesänä ja seuraavana viimeisenä lukuvuotena useisiin tilanteisiin joiden seurauksena ystävyytemme päättyi kun en tiennyt että hän oli minulle suuttunut ja siksi ei minnekään kanssani lähtenyt tai enää paljoa koululla minulle puhunut. Kun sain tietää todellisen tilanteen, niin ystävyyttämme ei voinut enää korjata.

Yksi naissuhde on myös päättynyt hyvin oudosti, mutta en laske sitä ystävyydeksi vaan enemmänkin parisuhteeksi. Toinen vain ilmoitti sairastuneensa masennukseen ja laittoi suhteemme "tauolle" sen verukkeella ja minä hölmö sen uskoin ja nielin. Totuus paljastui vasta reilu vuoden kuluttua tuosta, hän olikin halunnut päättää suhteen mutta ei vain saanut sitä ikinä minulle kerrottua. Hänellä kuitenkin oli mielenterveysongelmia eikä tapaukseen liittynyt mitään kolmansia osapuolia, mutta tuo tapaus jäi kyllä ikuiseksi ajaksi mieleeni sillä nainen oli minulle ns. "se ainoa oikea".

No mene sen naisen perään, SinkkuM79!
Jos se on sinulle Se ainoa Oikea, niin taistele! Ole mies!
Kaipa se nainen masennuksestaankin tokenisi nopeammin, kun saisi tukea rakkautta!

itselläni on ilmeisesti n. 17 vuotta kestänyt ystävyyssuhde menossa poikki. Kaveri ei vastaa enää viesteihin saatika puhelimeen. Hengissä se ainakin on kun on somessa aktiivinen. Minkäänlaista ennakkovaroitusta asiasta ei ole ollut ilmassa. Viimeksi kun nähtiin niin "kaveri" vielä jutteli että olen hänelle paras ja ainoa oikea ystävä johon voi aina luottaa. Samat tuntemukset oli minulla hänestäkin kun itselläni nyt ei edes ole muita kavereita. Joitain vanhoja tuttuja vain joihin saattaa satunnaisesti törmätä. On kyllä petetty ja hämmentynyt olo. Luulisi olevan sen verran rohkeutta että kertoisi edes syyn miksi haluaa lopettaa ystävyyssuhteen. Juuri tietämättömyys syystä on kaikkein ärsyttävintä.

Minä pistin erään ystävyyssuhteen poikki. Oltiin kuin paita ja peppu jokunen vuosi. Sitten kuvioihin tuli mustasukkaisuus ja turhat kiukut, jotka aluksi puhumalla selvitettiin. Lopulta sanoin, että nyt minun nolaaminen ja julkisesti muiden edessä tiuskiminen riittää. Katselin sitäkin aikani. Lukuisat sanomiset ja keskustelut eivät auttaneet. Välillä oli oikein kivaa, mutta huomasin että ystäväni halusi minusta enemmän kuin ystävän. Rakastuikin. Ystävyys ei kestänyt. En tunne häntä kohtaan kuin sääliä enää. Enkä hylännyt koska rakastui, en vaan alentunut ilkeään, alentavaan kohteluun muiden edessä. Kaksin sitten kehuttiin ja lahjottiin ym. Harmi, että näin kävi.

Taas vaihteeksi kävi tämmöinen, että pitkään aistin semmoista vihamielisyyden ja negatiivisen energian kasvua. Lopulta tuo kätketty viha paisui jo sellaisiin mittoihin, etten kertakaikkiaan enää kestänyt tuon henkilön seuraa. Halusin vielä kuitenkin yrittää selvittää, mikä on, koska en kuitenkaan halua kevyin perustein ja yrittämättä loppuun saakka ystävyyssuhteita katkaista.
Sitten kun kysyin, mikä nyt on, niin vastaus: "ei mikään. Kaikki on aivan kunnossa." Kyllä jokin nyt kyllä on, aistin sen ja haluaisin selvittää asioita, en antanut periksi. No johan sieltä tulikin purkaus, hampaankolosta aikamoista, halusi katkaista välit siihen paikkaan.

Joo, ei mikään taas ollut. No, itselläkin vaan helpottunut olo, tuli tilanne tälläkin tavalla päätökseensä. Saa tuollaiset kaksinaamat ja väärät ystävät siivotakin pois elämästä, hyvä vaan että pääsin eroon! Ei ole kertaakaan ollut ikävä! Vuosia jo se vihamielisyys ja kateus, jonka luuli niin hyvin minulta kätkevänsä ahdisti minua! Vuosia jo tiesin, että näin tässä tulee käymään, kun ei kateellinen kestä enää kateutensa kohdetta enää silmissään!
Mutta eipä ollut kyllä mikään kovin viehättävä persoonallisuus ja sinänsä suuri menetys, naama aina norsunvituilla, ei totisesti sitä persenaamaa tule ikävä! Katkera, itseensä tyytymätön vanhapiika, lähes nelikymppinen, eikä ole kertaakaan edes miestä ollut, siinä se katkeruuden syy... Tietää, että tuskin koskaan tulee saamaankaan, enkä ihmettele... Hän on kaikkea sitä, mitä miehet EIVÄT naisessa halua, ja ymmärtänee sen itsekin... Ja minä taas olen kaikkea sitä, mitä hän EI ole - siinä välirikon todellinen syy, niin uskon.

Kaikista pahinta on kun huomaa ystävyyssuhteiden kuihtuvan pois. Itse olen yleensä se joka pitää yhteytä ja ehdottaa tapaamista. Olen päälle parikymppinen ja huomannut, että parin viime vuoden sisällä on useita ystävyyssuhteita, joista en olisi halunnut luopua, mutta on ollut pakko.

Ystävystyn ja tutustun ihmisiin melko helposti erityisesti töiden kautta. Olen kuitenkin määräaikaisuuksien vuoksi joutunut vaihtamaan työpaikkaa kahdesti vähän ajan sisällä ja tuntuu, että joudun luopumaan myös rakkaista työkavereista samalla. Tulee melkein itku kun tietää, ettei toisen "pidetään yhteyttä" oikeasti tarkoita sitä.

Valmistumisen jälkeen en ole pitänyt yhteyttä koulukavereihin, eivätkä he juuri minuun. Johtuu ehkä siitä, että minä menin eteenpäin ja muutunkin hiukan uusien työpaikkojen myötä. Silloin harvoin kun näemme ei ole enää yhteisiä keskustelun aiheita. Elämä vaan kuljettaa eri suuntiin.

Nyt olen taas tilanteessa, jossa huomaan yhden minulle tärkeän ystävyyssuhteen alkavan hiipua...

Hei! Minun lapsuudesta asti ollut ystäväni päätti laittaa parisuhteen, ystävyytemme edelle. Olimme olleet 10v ystäviä. Hän oli tosi tärkeä ja rakas. Hänen poikaystävänsä on todella manipuloiva, itsekäs, pelottava ja väkivaltainen ihminen. Hän oli käynyt yhden tyttön käsiksi, joka oli myös ystäviäni joskus. Poika kävi käsiksi tyttöön koska ystäväni pyysi häntä puolustamaan häntä... ja se ei ollut ainoa päälle käyminen. Tämä poika on myös melkein aiheuttanut 4 ihmisen kuoleman sillä että ajoi kännissä pahki toiseen autoon ja yritti vielä karata poliiseilta. Pojalla on myös hyvin laaja rikosrekisteri jota ystäväni katsoi läpi sormien ja selitteli kaikille että "pojalla oli hankala lapsuus". Menetin ystäväni sen takia koska sanoin asiasta ja yritin kertoa mielipiteeni. Lopulta ystäväni rupesi käyttäytymään asiattomasti, kävi hakkumassa ystäviään heidän kotonaan todella rankasti, runsasta alkoholin käyttöä ja raskaus kyseiselle pojalle. Poika oli myös aikaisemmin pettänyt ystävääni ja hän antoi anteeksi heti. Epäilen että poika pettää yhä ystävääni, mutta ei hän kuunnellut eikä välittänyt huolenpidostani. Sitten ystäväni oli meinannut pettää poikaa. Poika sai kuulla asiasta ja uhkasi jättää ystäväni. Meillä oli tuohon aikaan todella tulehtuneet välit ja yritin auttaa, mutta en voinut hyväksyä ystäväni aikeita pettä koska en voi sietää sellaista. Yritin auttaa kaikin tavoin, mutta hän käänsi minulle selkänsä ja valitsi pojan. Ikävöin ystävääni joka päivä ja haluan hänelle vain parasta.

Mulla ei ole ollut yli vuoteen yhtään ystävää. Laitoin välit poikki kaikkiin. Ajattelin katsoa, miltä tuntuu olla aivan omillaan. Täytyy sanoa, että olen paljon onnellisempi, varmempi, energisempi ilman ihmisiä elämässäni. Muutama viestittely- ja kirjeystävä on. Heiltä saan miljoonasti enemmän kuin ex-liveystäviltäni. Ei määrä, vaan laatu. Mirluummin yksin kuin huonossa seurassa. Mun tarkkaan harkittu valintani, jota en kadu.

Yksipuolisuus. Se tappaa ystävyyden. Myös elämäntilanteiden muuttuminen. Joskus ainut yhdistävä tekijä voi olla samankaltainen elämäntilanne. Itse olin kuuntelija ja tukija ja seuraneiti aina tarvittaessa kun ystävällä oli kriisi, joka kesti muutaman vuoden. Nyt hän on saanut elämänsä raiteilleen ja yllätys viestiminen on vähentynyt radikaalisti eikä aikaa/mielenkiintoa esim. yhteiseen illanviettoon ole ollut koko kesänä. Nähdään kyllä mutta sekin vähenee jatkuvasti. Tuntuu pahalle, ja olenkin nyt vastaillut hänen viesteihinsä vain muutamalla sanalla takaisin. En jaksa /tarvi ystävää jos kaikki tapahtuu vain hänen ehdoillaan.

Itselläni yksi ystävä muuttui ensiksi kaveriksi. Tosin viime tapaamisemme jälkeen päätin, että nyt saa riittää myös kaveruus. Miettiessäni suhdettamme huomasin, että olen ollut tarpeellinen ainoastaan silloin kun hänellä itsellään on ongelmia. En sitä aikasemmin ollut tajunnut, mutta ajatellessani tapaamisiamme huomasin, että hän otti yhteyttä ainoastaan kun tarvitsi kuuntelijaa.
Me kaksi olemme samasta kaveriporukasta, joten vietimme aikaa aina porukalla. Huomasin n. kolme vuotta sitten, että ystäväni alkoi jättää minua pois tapaamisista. Sain sitten jälkeen päin kuulla missä kaikkialla he olivat yhdessä käyneet. Tämä oli se hetki, jolloin hän muuttui nopeasti ystävästä kaveriksi.
Viimeinen niitti on vuoden aikana muuttunut käytös. Hän on ottanut asenteeksi, että kaikkien pitäisi haluta seurustella ja ostaa omakotitalo. Minä tuosta hänen normistaan poikkean, koska olen sinkku omasta halustani. En myöskään halua omakotitaloa, koska haluan nähdä vielä maailmaa ennen kuin asetun kunnolla minnekään. Viimeisellä tapaamiskerralla hän teki selväksi, kuinka väärin ajattelen ja että minun tulisi ottaa kuka tahansa mies kunhan vain alkaisin seurustella. Tapaamisemme jälkeen mietin, että haluanko oikeasti olla tuollaisen ihmisen kanssa tekemisissä ja vastaus on EN. Me ehkä tulemme näkemään kaveriporukan kautta, mutta noihin tapaamisiin menen yhden minun kaverini vuoksi, enkä kenenkään muun.

Tällä hetkellä minua ärsyttää viimeinen tapaamisemme, mutta minusta tuntuu myös hyvin huojentavalta. Ihan kuin paino olisi nostettu pois hartioiltani.

Anteeksi voin antaa, jos sitä pyytää. Meistä ei silti tule enää kavereita, eikä varsinkaan ystäviä. Hän on nimittäin sen tyyppinen ihminen, että hän tulee tajuamaan tilanteen vasta silloin kun menee huonosti, esimerkiksi eron tullessa, jolloin hän tulisi hakemaan vain tukea. Tämän vuoksi anteeksipyyntökin tulee herättämään epäilystä, koska en voi luottaa siihen onko se vilpitön.