Tätä on varmaan ennenkin tällä keskustelupalstalla puitu, mutta haluampa nyt kertoa omista tunteistani hieman...
Olen siis 20vuotias nuori nainen joka kärsii jokapäiväisestä epävarmuuden tunteesta sekä pitkäaikaismasennuksesta ja ahdistuksesta, joka syntyy juuri epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta. Alkuperä näille on tarkalleen ottaen peruskoulussa tapahtuneista kiusaamisesta, jotka loppupeleissä meni myös fyysiseksi, sekä huonot, epäonnistuneet parisuhteet. Kun kaikki lasketaan yhteen, olen näiden juttujen takia lähes joka päivä miettinyt vain enemmän sitä, "mitäköhän tuokin musta ajattelee" ja sanalla sanoen älyttömästi pelännyt epäonnistumista ja hylätyksi tulemista. Saatan ns. sivusilmältä näyttää ihan tavalliselta, ystävien kanssa hengailevalta, reteältä nuorelta neitokaiselta, mutta totuus on täysin eri. Olen monilta kuullut, että minussa piilee suuri epävarmuus, joka näkyy ja kuuluu, kun tutustuu lähemmin. En esimerkiksi osaa myöntää itselleni olevani hyvä jossain. Voisin kuvailla tunteitani jopa ahdistuneeksi, mikäli joku sanoo, että olen kaunis, tai muuten kehuu. Vertailen itseäni muihin lähes kokoajan, "miksi minä en ole...", "miksi minulla ei ole...", sekä jossittelen asioita. Tiedän ongelmani, mutten tiedä ratkaisua sille. En itse huomaa esimerkiksi puheistani epävarmuutta niin näkyvästi, mitä lopulta muut huomaavat ja sitten sanovat minulle. Huono menneisyyteni paistaa minusta läpi, enkä pääse siitä eroon. Omaan täysin selvän "ihanneminän", mutta ahdistun kun mietin, etten koskaan välttämättä voi olla sellainen, joka haluaisin. Pelkään suunnattomasti jätetyksi/hylätyksi tulemista, koska olen niin moneen otteeseen sen jo kokenut. En osaa luottaa enää mihinkään, ja tämän takia myös moni ns. alkavassa oleva parisuhteenikin on kaatunut jo tosiaan niillä alkumetreillä; "Miksi se mun kanssa haluaisi olla? Mikä mussa muka on niin ihmeellistä, mitä muissa ei ole?, "Miksi kelpaisin omana itsenäni, tiedätkö edes kuka oikeasti olen". Välillä tuntuu, että tulen hulluksi. Joskus kuitenkin tuntuu, että menee hyvin, mutten osaa siihenkään luottaa, tai muuten ajatella positiivisesti oikein mitään. Millä pääsisin eroon tästä epävarmuuden tunteesta ja älyttömän huonosta itsetunnosta ja ahdistuksesta? Liikunta on ainoa keino, jolla tämmöiset tunteet saa enemmän hiljaiseksi, mutta silti ne kokoajan alitajunnassa piinailee... Onko täällä muita, jotka on kokenut/kokee parhaillaan samaa? Kiitos asiallisista vastauksista jo etukäteen.
Olen siis 20vuotias nuori nainen joka kärsii jokapäiväisestä epävarmuuden tunteesta sekä pitkäaikaismasennuksesta ja ahdistuksesta, joka syntyy juuri epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta. Alkuperä näille on tarkalleen ottaen peruskoulussa tapahtuneista kiusaamisesta, jotka loppupeleissä meni myös fyysiseksi, sekä huonot, epäonnistuneet parisuhteet. Kun kaikki lasketaan yhteen, olen näiden juttujen takia lähes joka päivä miettinyt vain enemmän sitä, "mitäköhän tuokin musta ajattelee" ja sanalla sanoen älyttömästi pelännyt epäonnistumista ja hylätyksi tulemista. Saatan ns. sivusilmältä näyttää ihan tavalliselta, ystävien kanssa hengailevalta, reteältä nuorelta neitokaiselta, mutta totuus on täysin eri. Olen monilta kuullut, että minussa piilee suuri epävarmuus, joka näkyy ja kuuluu, kun tutustuu lähemmin. En esimerkiksi osaa myöntää itselleni olevani hyvä jossain. Voisin kuvailla tunteitani jopa ahdistuneeksi, mikäli joku sanoo, että olen kaunis, tai muuten kehuu. Vertailen itseäni muihin lähes kokoajan, "miksi minä en ole...", "miksi minulla ei ole...", sekä jossittelen asioita. Tiedän ongelmani, mutten tiedä ratkaisua sille. En itse huomaa esimerkiksi puheistani epävarmuutta niin näkyvästi, mitä lopulta muut huomaavat ja sitten sanovat minulle. Huono menneisyyteni paistaa minusta läpi, enkä pääse siitä eroon. Omaan täysin selvän "ihanneminän", mutta ahdistun kun mietin, etten koskaan välttämättä voi olla sellainen, joka haluaisin. Pelkään suunnattomasti jätetyksi/hylätyksi tulemista, koska olen niin moneen otteeseen sen jo kokenut. En osaa luottaa enää mihinkään, ja tämän takia myös moni ns. alkavassa oleva parisuhteenikin on kaatunut jo tosiaan niillä alkumetreillä; "Miksi se mun kanssa haluaisi olla? Mikä mussa muka on niin ihmeellistä, mitä muissa ei ole?, "Miksi kelpaisin omana itsenäni, tiedätkö edes kuka oikeasti olen". Välillä tuntuu, että tulen hulluksi. Joskus kuitenkin tuntuu, että menee hyvin, mutten osaa siihenkään luottaa, tai muuten ajatella positiivisesti oikein mitään. Millä pääsisin eroon tästä epävarmuuden tunteesta ja älyttömän huonosta itsetunnosta ja ahdistuksesta? Liikunta on ainoa keino, jolla tämmöiset tunteet saa enemmän hiljaiseksi, mutta silti ne kokoajan alitajunnassa piinailee... Onko täällä muita, jotka on kokenut/kokee parhaillaan samaa? Kiitos asiallisista vastauksista jo etukäteen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Samaa täällä, itselläkin tuo liikunta helpottaa hetkeksi.. Voi kun osaisin auttaa. Koita tehdä sellaisia asioita joista itse pidät ja muista ettei aina tarvitse olla paras eikä edes hyvä. (: Kannattaa puhua asiasta jollekkin läheiselle ihmiselle jos sellainen on. Auttaa varmasti saamaan eri näkökulmia tilanteeseen. Koitahan jaksaa! (:
Muistahan aloittaja, että kaikki epäonnistuu. Pahimmin tässä ne sun kiusaajat, kun eivät oo kunnioittaneet sun arvoa ihmisenä, elävänä hengittävänä tuntevana olentona.
Hyvä että olet löytänyt helpotusta liikunnasta se auttaa muakin. Kävelylenkit luonnossa, toisaalta pidän myös urbaanista maisemasta. Tehdasalueista ja elementtitalolähiöistä. Lähiöninja. Nyt on vähän jäänyt kävelyt kun hajotin hiukan jalkaa tuossa ihan alkukesästä, mutta paranemaan päin on.
Ala harrastamaan juttuja, joissa olet ihan hyvä ja saat tekemisen iloa. Kun alat saada onnistumisen ja mileihyvänkokemista niin itseluottamus ja minuus vahvistuu. Ala vain asennoitua että olet ihan hyvä ja kelpaava. Se mitä olet toisten typeryyden vuoksi saanut kokea ei ole todellista vaan täyttä harhaa: sinulla on lahjoja ja kykyjä, joita et ole rohjennut tai osannut vielä ottaa käyttöön. Ota ihan haasteeksi löytää nuo kätkössä olevat aarteesi.
Tiedän miltä tuntuu. Tein itsekin tänne juuri viestiketjun, tässä http://keskustelu.suomi24.fi/node/11531459
Meillä tuntuu olevan aika samanlaisia kokemuksia taustalla, kiusaamista ja huonoja ihmissuhteita. Pystyn samaistuun oikeestaan kaikkeen mitä sanot. Ja toi "piilevä huono itsetunto" on mussakin. Saatan alussa olla tosi puheliaskin ja tavallaan avoin, mutta sitten yhtäkkiä lukkiutua. Tai niin et oon välillä jonkun ihmisen kanssa tosi avoin ja hauska, mutta seuraavana päivänä en saa sanaa suusta. Jos haluat, voidaan puhua enemmänkin tästä kun samassa veneessä ollaan :)
Kiitos kaikille vastanneille todella paljon !!! En olisi osannut kuvitella, että joku tähän edes vastaisi sen kummemmin kuin että "mee hoitoon" :D
Samaistun vastaukseesi ja eritoten tuohon viestiketjuusi, varsinkin siihen, että olen ensin todella puhelias, avoin, mukava ja hauska esimerkiksi miesten kanssa, mikäli on iso porukka messissä. Tilanne on joka kerta täysin eri jos olen jonkun puolitutun kanssa, tai sellaisen ihmisen josta olen kiinnostunut. Olen kuin eri ihminen. Kovasti yritän olla lähes samalainen miltä olen edellisenä iltana vaikuttanut , mutta kaikki kaatuu aina siihen, etten olekaan sitä, mitä ollaan oletettu. Tämä jos joku heikentää luottamusta omaan itseeni lisää. Olen tottunut siihen, etten ole tarpeeksi koskaan. Olen myös tavallani jo aikoja sitten tottunut siihen ajatukseen, etten todellakaan ole normaali. Sitten alan miettimään sitä, mikä on normaalia. En edes tiedä millaiset ovat normaalit ajatukset.
Kerroit, että "Mielialat vaihtelevat aika paljon: välillä olen toiveikas ja tuntuu että menee hyvin, mutta välillä taas tuntuu siltä etten oikeasti vain tiedä mitä voin tehdä." , and I agree. Paitsi että nykyään en enää edes itke. Olen tottunut siihen että kaikki kaatuu jossain vaiheessa. Välitän, mutten näytä sitä. Tai sitten se ei vaan tunnu enää missään. Jonain päivänä saattaa kuitenkin iskeä ihankuin joku morkkis jostain ns. olemattomasta asiasta, "miksi senkin piti niin mennä? Ainiin mutta kyseessä olin minä, ei mulle ole hyvää suotu". Voisin kirjoittaa tähän lainauksen päiväkirjastani tämän viime vuoden joulukuulta... "Mä olen miettinyt jokaista kaveriani katsoessa, että mitähän ne duunaisivat, jos mua ei olisi. Mitä he mahtaisivat miettiä? Jostain syystä en tee itselleni mitään, koska luottamukseni tulevaisuuden suhteen on tallella; luulen että se on se ihanneminä. Viime päivinä olen kuitenkin ajatellut , että kilometrimäärällä ei ole väliä (muutin siis 200km päähän kotipaikkakunnastani niiden ihmissuhdesotkujen yms takia...), koska joka paikassa ihmiset pitävät mua omituisena idioottina. Mitä nää ajatukset on, joita mun päässäni pyörii? Mulla on kokoajan halu, jokin tarve näyttää ihmisille , että olen ok. Vaikka todellisuudessa taistelen kokoajan mieleni kanssa. Mä en ole mihinkään tyytyväinen, ja haluaisin tietää, miksi en. Kaikki mitä teen, on alitajuista, koska henkevyyttä ei voi järkeistää." ....
Lainatakseni vielä; "Minulla ei ole yhtäkään aitoa läheistä ystävää, jolle voisin puhua. Kaikki ihmiset ovat vain kavereita, joille olen sellainen ihan ok tyyppi jota on kiva joskus nähdä muttei enempää. Tahtoisin elää ihan kuten muutkin ja tällä hetkellä olen hirveän ahdistunut kaikesta. Tämä ei näy ulospäin, sillä olen aika iloinen ja toisinaan tosi puheliaskin. Musta ei siis ulkoapäin oikeastaan huomaa, mitä sisällä tapahtuu. "
Ei mullakaan. Ei yhtäkään. Tai no siis joo, kyllähän noita kavereita on. Ne vaan ei koskaan soittele ja olettaa, että ainahan mä tässä olen. Niin ja, olen aina ollut sosiaalinen ,puhelias ym, joka näkyy oikeastaan vain "tiettyinä" päivinä. -
En osaa olla ihmisten kanssa. En tiedä miten toisaalta tulisi käyttäytyä tulevansa ns. halutuksi. En tiedä miten pärjään työelämässäkään lähes koko elämääni, jos tämä aina tulee olemaan tällaista.
Tutulta kuulostaa. Olen tarkemmin kertonut omasta ahdistuksesta tässä ketjussa: http://keskustelu.suomi24.fi/node/11476830
Tällä hetkellä minun on mahdotonta olla täysin oma itseni ihmisten kanssa. Pärjään kyllä lyhyissä tilanteissa mainiosti, mutta en osaa päästää ketään lähelleni. Parisuhteistakaan ei ole tullut mitään.
Itse toivon, että olisin hakenut apua jo lapsena. Lapsen maailmassa yksin jääminen ja kiusaaminen on ollut painajaismaista. Minulla oli lapsen valtava tunnemaailma ja olin yksin pelkojeni kanssa. En uskonut olevani ihminen ollenkaan. Nykyään kaikki on "hyvin", mutta ahdistus estää elämästä.
minusta on hienoa, että kirjoittelette kokemuksistanne. Toivon, että joidenkin tuska helpottuu jo sillä tiedolla, etteivöt he ole yksin ongelmansa kanssa...
Helpottavaa kuulla että on muitakin tän kokeneita, vaikkei tällaista tietysti toivo kenellekään. Kun luin esim. Sun viestin, pystyn allekirjoittamaan kaiken. Itellä on tällä hetkellä sellanen olo että on pakko saada apua. Vaikken itsemurhaa ole koskaan ajatellut en oikeasti pysty antautumaan tähän kaikkeen enää. Aivan PAKKO saada joku jolle puhua. Ennen ajattelin että kyllä mä löydän kavereita ajan mittaan mutta mulla on liikaa "esteitä" enkä ole vielä läheskään päässyt tämän yli. Olisi hienoa että edes täällä voitaisiin jutella ja auttaa toisiamme.
Luin viestiketjusi, ja pystyn myös sanomaan että tutulta kuulostaa suhteellisen paljon. Olen itse syönyt myös noita Opamoxeja ahdistukseen sekä masennukseen Citaloprameja 17-vuotiaana. Lääkäri ei paljoa kysellyt menneisyydestä, paperi kouraan ja menox.... Jokatapauksessa mulla on sama, etten pysty olla oma itseni muiden seurassa. En edes tiedä kuka olen. Olen joka päivä jotenkin erilainen. Mietin todella usein pääni puhki sanomisiani ja tekemisiäni , että jotenkin kuuluisin hyväksytyksi johonkin. Vaikea selittää... "Tunne-elämä on latistunutta. Minulla on silti valtava halu kyetä joku päivä olemaan ja elämään. Ahdistus pakottaa tekemään asioille jotain." Tuo on täälläkin suunnassa.. Tiedän tasan tarkkaan millainen haluaisin olla, millainen ehkä jopa oikeasti sisältäni olen, mutten pysty tuomaan sitä esille, ja pelkään, että koko elämäni tulee olemaan tällaista, enkä koskaan saavuta sellaista realistista kuvaa itsestäni, jonka haluaisin sen olevan. "Parisuhteissani" on viimeisen kahden vuoden aikana joka ikinen kerta vedetty matto alta; on lopetettu puhumasta, sanottu, että en ole sitä mitä toivottiin, kierrelty totuutta ja valehdeltu, sekä viimeisin oli, kun valehdeltiin että seurustellaan, ja sitten sanottiinkin, ettei enää kiinnosta. En tiedä miksi nuo jutut rassaa niin paljon, ei ne oikeasti varmaan haittaisi kuin sen parisen vkoa jos sitäkään, mutta nyt kun takana on niin paljon muitakin pieleen menneitä ihmisssuhteita ja luottamuksen pettämisiä, että pienikin vastoinkäyminen ahdistaa niin, että hukuttaudun työhön ja hautaan kaikki tunteeni. En osaa luottaa enää yhtään mihinkään, tuntuu täysin mahdottomalta ajatus, että joku haluaisi mut. Tai ylipäätään käyttäytyisi mua kohtaan niinkuin normaalia ihmistä kuuluu ..
Tällainen ahdistus todellakin estää elämästä... Jotkut niin kovasti sanoo että sen kun elää vaan eikä murehdi .... kumpa siihen joku päivä pystyisikin.
En tiedä puhuinko taas liikaa omista ongelmistani mutta toivon, että teksti "auttoi" jotenkin ,
Minulla sama. Lukiossa masennus paheni ja lukion jälkeen syrjäydyin vuosiksi. Aloin parantua kun menin työharjoitteluun lasten pariin. Lapsilta sain rakkautta ja hyväksyntää, he pitivät minusta juuri sellaisena kuin olin. Tunsin tekeväni työkseni jotain arvokasta. Aloin päästä elämään kiinni, töihin ja opiskelemaan vähitellen.
Parikymppisenä oli pahinta. Voi olla että ikä helpottaa.
Nyt olenkin jo vanhempi, käyn töissä, en ihan 40 h viikossa mutta elätän kuitenkin itseäni. Pienin askelin parempaan päin. Terapian aloitin vasta.
Mulla itelläni alkava kilpirauhasen vajaatoiminta. odotan innolla saavani joskus lääkkeet. Koko persoonani on muuttunut vuodessa aivan valtavasti. ennen olin super innoissani tutustumassa uusin ihmisiin. järjestin tapahtumia, bileitä ja olin koko ajan menossa. itsetunto oli hyvä. olin kaunis omasta mielestäni ja elämä oli kivaa. oli uusi duuni. kaikki rullas mahtavasti.
ja nyt haluaisin vain viettää kaikki illat kotona itkemässä ja kuuntelemassa raskasta musikkia. väsyttää koko ajan. tunnen olevani ruma ja lihava ja kamala. sosiaaliset tilanteet ahdistaa. unohtelen asioita ja en ole oikeasti henkisesti läsnä monessakaan tilanteessa. itken ilman mitään syytä. hermot menee ihan super mitättömistä asioista. parisuhde tuntuu lähinnä vaan yhdeltä ongelmalta elämässä lisää. en tiedä tuleeko ero ennen kuin saan lääkkeet.
Hakekaa ihmiset oikeasti apua. pyytäkää kunnon tutkimukset. Kilpirauhasen ongelmat on alidiagnosoituja ja laskee elämänlaatua todella paljon!