Olen yli parikymppinen tyttö ja minua on viimeisen parin vuoden aikana alkanut ahdistamaan kamalasti varhaisteini -ja teini-iässä tekemäni typeryydet. Varsinkin yksi asia, mikä meinasi tapahtua, mutta onneksi ei tapahtunutkaan. Pääni vaan toitottaa minulle, että entäs jos se juttu olisikin tapahtunut ja jään jumiin kelailemaan tätä asiaa päivässä monta kertaa. En nyt tässä kehtaa kertoa asioista ihmeellisemmin. Tajuan kyllä, että olin silloin niin nuori ja teininä nyt touhutaan kaikennäköistä tyhmää, mutta silti asia ahdistaa minua kovin. En kehtaa kertoa asioista edes terapiassa, joten olen umpikujassa. Äidilleni olen kertonut tapahtuneesta itkien ja täristen ja hän lohduttikin minua sanoen, että tuon ikäiset nyt keksii vaikka mitä ja, että voin unohtaa koko asian. On muitakin nuoruuden hölnöyksiä mitä kadun ja nänä kaikki tapahtumat saavat yhdessä oääni ihan sekaisin. Pelkään sitäkin, että muut tuttavani saavat tietää jotenkin näistä jutuista, vaikka se onkin mahdotonta. Ahdistaa myös se, että minut hylättäisii näiden asioiden takia, vaikka tuskin kukaan niin tekisi. Neuvoja tahtoisin, että miten unohtaa tuollaiset vanhat asiat ja miten elää tässä hetkessä? Ahdistukseen syön jo lääkkeitä. Mitä tehdä?
Teini-iän hölmöilyt ahdistavat kamalasti
onnetontyttö
21679
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kannattaisi puhua terapeutille. Sano että sinulla on tuollaisia pelkoja menneisyyden suhteen ja ne on niin hekilökohtaisia että ei viitsi kertoa. Hän voi antaa sitten neuvoja mitä tehdä tai miksi ne ahdistaa, vaikka et ole edes tehnyt kaikkea. Jos et ole rehellinen niin sinua ei voi tarapia auttaa.
Menneet on menneitä ja sä oot kasvanut aikuisemmaksi jo. Helppohan se on täältä huudella joo. Mutta hyvä että tännekin sait laitettua noita tuntojasi. En mä tiedä millainen mörkö siellä menneisyyden kaapissa asuu mutta sä et voi jäädä sinne menneisyyteen tai sä menetät tämän hetken ja tulevaisuuden.
Samaistuin tuohon kohtaan kun kirjoitit ettet voi terapeutillekaan kaikkea puhua. Tosi tuttua. Äitiä mä vähän säästelen, vaikka se toki mun mielenterveysongelmista tietää koska ne oli joskus tosi akuutisti pahoja. Muutama ihminen on joille voin avautua mutta heillä ei ole omaa kosketuspintaa mielenterveyden häiriöihin joten sekin jää puolipinnalliseksi, tosin helpottavaa se on. Eläimille olen aika paljon puhunut, kavereiden kissoille jne :D niitä varmaa alkaa ottaa aivoon hiljalleen mun hölinät. Saa ne shebaa yms palkaks kyl.