Olo on todella outo. Ollut jo pari viikkoa. En siis tajua mistään mitään ja en voi keskitty tai tehdä oikeastaan mitään. Ajatukset sellaista sumuista mössöä ja tulee ahdistavia, epäloogisia ajatuksia koko ajan.
En ole ihan varma onko kyseessä ahdistuksesta johtuva oireilu koska jännitän ihan sairaasti koulun alkua jo nyt. Tiedän etten kykene opiskelemaan yleiskuntoni vuoksi ja uniongelmien takia. Mulla on tosin myös muutama erittäin traumaattinen epäonnistumisen kokemus opiskelu yrityksistä. En nyt ymmärrä johtuuko tämä paniikista tai onko tää jokin mielen puolustumiskeino etten ajattele pelottavaa asiaa. Minua painostetaan ihan hirveästi monelta suunnalta ja jos pääsen kouluun enkä kykene sinne menemään tulee todella kovat riidat jota en pääse pakoon koska asun vanhempien luona ja he tekevät kaikkensa että saavat oloni mahdollisimman pahaksi.
Toisaalta en ole nukkunut pitkään aikaan kauhean hyvin ja en ole syönyt paljoa. Olen ollut varmaan 40 tuntia viikossa koneella jo kuukauden pari ja istunut sivuttain aina joten ehkä veri ei kierrä tai jotain. Niskat ovat kipeät ja huimaa koko ajan. Vasta aamu yöllä kun kaikki nukkuu käyn suihkussa ja luen kirjaa, on se ainoa hetki vuorokaudessa jolloin koen ajatukseni ja oloni normaaliksi. Tosin silloin pystyn jopa pelkäämään asioita joten mietinkin sitten niitä enkä siis voi nukkua.
Todella vaikea olo siis, varsinkin kun en tiedä miten pääsen tästä eroon ja kykenisin ehkä tekemään asioita joista pidän (siis silloin kun en ole paniikissa). Muistaakseni mulla oli viime kesänä sama ongelma joka meni itsestään ohi.
En ole ihan varma onko kyseessä ahdistuksesta johtuva oireilu koska jännitän ihan sairaasti koulun alkua jo nyt. Tiedän etten kykene opiskelemaan yleiskuntoni vuoksi ja uniongelmien takia. Mulla on tosin myös muutama erittäin traumaattinen epäonnistumisen kokemus opiskelu yrityksistä. En nyt ymmärrä johtuuko tämä paniikista tai onko tää jokin mielen puolustumiskeino etten ajattele pelottavaa asiaa. Minua painostetaan ihan hirveästi monelta suunnalta ja jos pääsen kouluun enkä kykene sinne menemään tulee todella kovat riidat jota en pääse pakoon koska asun vanhempien luona ja he tekevät kaikkensa että saavat oloni mahdollisimman pahaksi.
Toisaalta en ole nukkunut pitkään aikaan kauhean hyvin ja en ole syönyt paljoa. Olen ollut varmaan 40 tuntia viikossa koneella jo kuukauden pari ja istunut sivuttain aina joten ehkä veri ei kierrä tai jotain. Niskat ovat kipeät ja huimaa koko ajan. Vasta aamu yöllä kun kaikki nukkuu käyn suihkussa ja luen kirjaa, on se ainoa hetki vuorokaudessa jolloin koen ajatukseni ja oloni normaaliksi. Tosin silloin pystyn jopa pelkäämään asioita joten mietinkin sitten niitä enkä siis voi nukkua.
Todella vaikea olo siis, varsinkin kun en tiedä miten pääsen tästä eroon ja kykenisin ehkä tekemään asioita joista pidän (siis silloin kun en ole paniikissa). Muistaakseni mulla oli viime kesänä sama ongelma joka meni itsestään ohi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itsellä on ollut epätodellinen olo useita vuosia. En osaa varmaksi sanoa mistä se alkoi. Todennäköisin syy on pakko-oireitten ja muun suorittamisen yms aiheuttama kauhea stressi ja jännitys, joka sitten olisi laukaissut tuon tilan. Jonkinlaisena mielen suojelumekanismina menisi vähän "pihalle" ettei se paha olo tuntuisi niin pahalta. Lääkärikin tuota kantaa piti hyvinkin mahdollisena.
Joskus myös kun mietin "liian syvällisiä" asioita, niin pilasin elämäniloani ja hetkessäelämisen taitoani. Mietin silloin elämän merkitys tyylisiä juttuja yms. ja jotenkin tein sellaisia päätelmiä elämästä, että ne latistavat elämääni edelleen vuosienkin jälkeen, vaikka olen yrittänyt käsitellä ja muuttaa niitä. Joskus miettinyt olisiko tuo sen epätodellisen olon takana, mutta todennäköisesti tuo ylempänä mainittu on se syy kuitenkin. Tuo on vaan lisälatistus siihen.
Mutta juu, en tiedä onko sinun olosi epätodellista oloa, mutta yritän kuvata vähän millaisena itselläni sen koen. Pystyn toimimaan ja käyttäytymään "normaalisti", mutta en tunne itse kuitenkaan oikein eläväni. Toimin vähän kuin robottina. Esim. jos katson jotain maisemaa ulkona, niin se tuntuu vähän samalta kun joskus kun katsoi valokuvaa maisemasta. Olen huomannut, että ahdistus ja jännitys voimistavat tuota epätodellista oloani, joten sekin viittaisi vähän siihen, että ne olisivat laukaisseetkin sen olon.
Myös tunteeni ovat latistuneet. Tämäkin oli todennäköisesti yksi puolustusmekanismi silloisia järkyttäviä pelkoja vastaan.
Itse näkisin aika todennäköisenä tuon olosi johtuvan juuri ahdistuksesta, paineista, uniongelmista sun muusta. Kannattaa mahdollisimman ajoissa alkaa puuttumaan noihin asioihin. Paras lääke mielestäni olisi keskusteluapu, ammattiauttaja tai sitten joku luotettava ystävä tms jolle pystyt rehellisesti avautumaan ja jonka kanssa pystyt käsittelemään vaikeuksiasi. Jos pystyt niin kannattaa vanhemillekkin kertoa rehellisesti tilanteestasi ja miten koet vanhempien painostuksen. Ei se varmasti kyllä helppoa ole.
Lisäksi suosittelen vähentämään koneella oloa, ja lisäämään ulkoilua ja syömään paremmin. Ei nuokaan mitään taikakeinoja ole, mutta varmaan tukevat kyllä paranemista, jos niihin vain pystyy. Itseä ärsyttää välillä ihmiset, jotka suosittelevat pahaan oloon vain liikuntaa ja terveellistä ruokavaliota. Toki ei ne koskaan pahaa varmaan tee, mutta ei ne todellakaan kaikkia psyykenongelmia ratkaise. Ja usein se paha olo tekee liian vaikeaksi sen liikunnan harjoittamisen ja muun terveellisen elämän. Kyllä se yleensä niin päin menee, että ensin masennutaan ja sitten ei jaksa liikkua, eikä niin, että ei liikuta ja se aiheuttaa masennuksen.
Mutta niin, pitkä raapustus tuli. Ja tosiaan itse suosittelisin ennenkaikkea keskusteluapua. Sekin on jo hyvä, että kirjoitit tänne. Parasta olisi varmaan käydä jonkun ammattiauttajan juttusilla, mutta olisi erittäin hyvä jos voisit jollekkin toisellekkin jakaa vaikeuksiasi, koska ammattiauttajat ovat varmaan aika kiireisiä, eikä heille saa niitä keskusteluaikoja kovin usein. Lääkkeetkin voivat auttaa pääsemään pahimman vaiheen ylitse ja helpottaa oloa sen verran, että jaksat käsitellä ongelmiasi paremmin, mutta ei ne lääkkeet niitä ongelmien syitä todennäköisesti tässä korjaa, kun kyse on tuskin puhtaasti aivokemiasta, vaan esim. ulkoisista paineista.
No, ei tästä mun jutusta meinaa tulla loppua....mut juu, yritä avautua mahdollisimman rehellisesti jollekkin vaikeuksistasi.
Olen käynyt 7 vuotta terapiassa ja lopetin sen koska koin sen turhaksi. Ärsyttää se kun unohtelen koko ajan mitä tein. Väsyttää ja huippaa eikä pysty oikein ajattelemaan. Mulla ei ole ketään kenen kanssa jutella. Vanhemmat ei ymmärrä mua ja ne on puoliksi syypäitä mun ongelmiin. Niillä on ollut aikaa vuosia yrittää ymmärtää minua ja joka kerta kun olen yrittänyt selittää niin on tullut vain riitoja. Ne ei ymmärrä masennuksesta johtuvaa väsymystä eikä mitään muutakaan henkiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Nykyään en enää vaivaudu selittelemään mitään vaan jos väsyttää niin lähden tilaanteesta pois. Minun kohdalta puhumiset on puhuttu ja ainut mitä jaksan enää on ainoastaan ja vain vertaistuki terapia joko netissä tai tapaamisissa.
Aa...okei. Jotenkin virheellisesti oletin, että et olisi jutellut asioistasi, mutta juu, ei pitäs olettaa kun ei tiedä. Pahoitteluni.
Onko mitään fyysistä puolta koskaan tutkittu sinulla? Mutta vaikka se mahdollista olisikin, niin edelleen kyllä uskoisin tuon olosi johtuvan juuri ahdistuksesta ja jännityksestä. Ja uniongelmat lisäävät usein kaikkia psyykenongelmia.
Toi on kyllä hankala tilanne ettei sulla ole ketään jolle jutella. Ja vielä, että vanhemmatkaan eivät ymmärrä ja aiheuttavat vaan lisää tota pahaa oloa. Olisiko mahdollista muuttaa omillesi johonkin, niin pääsisit pois sieltä paineen alta edes jollain tasolla?
Se ei kyllä ole helppoa löytää ihmisiä joiden kanssa voi olla oma itsensä ja jotka ymmärtävät. Itse joskus kauan etsiskelin etenkin netin kautta ihmisiä, joiden kanssa ystävystyä, muttei se kovin hyvää tulosta tuottanut. No lopulta alkoi kuitenkin tapahtua, varsinkin tyyliin, että kaverustuin jonkun kanssa ja tutustuin hänen kavereihin ja niistä joistain tuli minunkin kavereita jne. Ja yhden parhaimmista ystävistäni tapasin keskellä katua saman harrastuksen parista, kun jostain kumman syystä menin juttelemaan hänelle. Pikkuhiljaa nuo suhteet syventyivät ja piirikin laajeni ja täytyy sanoa että en olisi kyllä joitain vuosia sitten ikinä voinut kuvitella, että minulla on tänään todellisia ystäviä, joiden kanssa voi sekä heittää läppää että jutella vaikeista asioista. Kaiken lisäksi minulla on nykyään aivan ihana tyttöystävä, joka ymmärtää ja tukee. Olen noilta osin erittäin onnellisessa asemassa nykyään ja vaikka psyykkeen kanssa onkin tekemistä edelleen, niin kyllähän nuo hyvät ihmissuhteet tekevät elämästä ihan toisenlaista. No, kaikilla ei käy noin onnellisesti kyllä. Halusin kertoa oman tarinani tuolta osin, että ystävienkin löytäminen mahdollista on. Mutta ei se todellakaan helppoa ole, eikä kovakaan työ takaa tulosta välttämättä.
Haluan vielä sanoa, että sairastumisestani on ollut myös paljon positiivista. Vaikeudet on opettanut minulle itsestäni, muista ja ylipäänsä elämästä paljon enemmän kuin mikään muu. Ja kun mietin vanhoja kaverisuhteitani, niin ne olivat lähinnä vain harrastamista ja pinnallista läpän heittoa. Niitäkin toki tarvitaan, mutta kyllä hyvään ihmissuhteeseen kuuluu, että voidaan myös vaikeita asioita käsitellä yhdessä.
Tänään meni vessa tukkoon ja jouduin pitkällä kepillä tökkimään papereita pöntössä että menisivät putkesta läpi. Nyt en enää muista miten tarkalleen toimin ja siisteys OCD:ni lähti täydellä teholla käyntiin. Siivosin vessan vahvoilla puhdistus aineilla mutta koska en muista täsmälleen mitä tein niin kaikki tuntuu nyt saastaiselta, jopa oma ruumiini. Tapetit, matot, ihan kaikki tuntuu että niissä olisi paskaa ja virtsaa ja muuta saastaa.
Kyllä pitäisi saada oma kämppä jostain. Olen lykännyt muuttoa jo pitkään koska se pelottaa mutta vanhempien luona asuminen estää paranemiseni. Ahdistaa myös se tieto että isäni on epähygieninen sika joka ei pese käsiään ulostamisen jälkeen.
Luulen, että muutto omilleen yhdistettynä keskusteluapuun voisi auttaa. Et kerro ikääsi, mutta mikäli olet jo täysi-ikäinen, on sinun aikasi alkaa kantaa vastuuta itsestäsi ja päättämään omista asioistasi; hygieniasta, opiskelusta jne.
Pesäero vanhempiisi voisi tehdä hyvää, kun he eivät näemmä ole sinua tarpeeksi tukeneet. Miksi et muuten sanoisi sitä heille suoraan? Itse olen huomannut, että rehellisyys se on mikä kannattaa. Ennen kaikkea rehellisyys itseäsi kohtaan.
Ei meillä ikinä ole pystytty asioista keskustelemaan normaalisti. Pelkkää rittelyä ja väärin ymmärrystä se aina on ollu ja aina tulee olemaan. Siskoni kärsi myös masennuksesta ja yritti 3 kertaa itsemurhaa mutta sekään ei avannut vanhempien silmiä.
Olen 24v Mies, ei ajokortti, ei itsenäiseiseen elämään tarvittavia taitoja, ei työkykyä, paha koulukammo, pakkoajatuksia hygieniaan liittyvistä asioista, uniongelmia, pelkotiloja, ei ajokorttia, jännitysvatsa joka menee stressistä joko ummelle tai ripulille. Eli ongelmien lista on aika iso enkä tiedä miten edes enää parantuisin tästä kaikesta koska ne ongelmat on ollut mulla niin pitkään.
Sen tosin tiedän että vanhempien luona asuminen ei ole kannattavaa koska heidän seura on myrkkyä. Tiuskimista ja halveksimista suurimman ajan. Koko ajan saa pelätä molempien mielialan vaihteluita. Pitäisi kyllä muuttaa omaan kämppään vaikka se pelottaa aika paljon. Jonnekin pakoon lähden heti kesän loputtua koska en kestä enää täällä.