Kun tajuaa ja tunnustaa. Oman kaksisuuntaisen mielensä. Ensimmäistä kertaa rehellisesti myös kertoo siitä toiselle ihmiselle.
Kun tätä vuoristorataa on jatkunut viimeiset 15 vuotta. Ja loikkinut elämäntilanteista toisiin.
Jälleen kerran ryssin raha-asiani. Kerrankin kun olisi ollut hyvä sauma tasata kaikki velat pois, ja laittaa rahaa säästöönkin. Ei. Laskuja maksamatta, koska niitä ei vain ole jaksanut TAASKAAN maksaa. Joten perintälaskuja kertynyt taas ihan liikaa. Ja pian ovat rahasummakin mennyt, mikä piti säästää. Koska on reissanut, ostellut, ja antanut kavereillekin. Ja elämä on tuntunut hyvältä.
Työpaikankin jätin vapaaehtoisesti (jätin määräaikaisen työsopparin uusimatta), koska se tuntui ahdistavalta. Haluan elää vapaana ahdistavista kahleista.
On mennyt kevät liihotellen, viime syksyn pahan vaikean/keskivaikean masennuksen jälkeen. Toki toisinaan tullut elämäntilanteeseen ahdistuksia ja masennuksia, mutta nekin korjaantuneet sillä voimakkaalla tunteella... Minä elän, minä haluan elää, minä haluan toteuttaa! Minä haluan mennä ja nähdä ja kokea, en halua elää normien mukaan.... Ja kaikki tuntuu niin vitun hyvältä.
Sitten tulee näitä romahduksia alas, kun tämän taas tajuaa. Kun tajuaa kuinka on taas mennyt asiat päin p... Tai että kaikki tärkeät asiat ovat jääneet hoitamatta. Byrokratiahommat, laskut, kaikki... Kaikki sellainen normaali-ihmisen arkeen kuuluva. Sillä niitä ei vaan jaksa hoitaa.
Psykologilla olen syksyn masennuskuopan jälkeen käynyt parin viikon välein. Hän ei ole tietoinen tästä vuoristoradastani. Masennuksen katoamisen hän on laittanut sen piikkiin, että olen vihdoin saanut elämääni järjestykseen niiltä osin, mitkä ovat ahdistaneet. Eli työ. Hän kuvittelee, että työ oli se pahin uuvuttaja. Niinkuin se varmasti olikin. Mutta kyllä tämä hypomaninen liihotteluni alkoi jo ennen töiden loppumista. Ja tätä vuoristorataa on jatkunut viimeiset 15 vuotta.
Minulla on enää yksi psykologikäynti jäljellä. Ei kuulemma ole enää hoidontarvetta, koska en ole masentunut. Ja lapsuuteen liittyviä asioita ym juttuja ei kuulma kannata alkaa kaivelemaan, koska en ole enää vaikeasti masentunut.
Lääkkeitä en syö. Työterveydessä minulle tyrkytettiin syksyllä masennuslääkkeitä ja unilääkkeitä. En halunnut ottaa niitä "laastareita", koska tiesin, etteivät ne korjaa mitään.
Jatkossakaan en haluaisi mitään lääkitystä. Olen neurologisen sairauden takia joutunut aikanaan syömään erilaisia valporaatteja, ja nytkin on käytössä lamictal. Käsittääkseni näitäkin käytetään bipon hoidossa. Paljon olen lukenut asioista viime aikoina.
Mitä tapahtuu, jos alan selittämään tätä vuoristoratapäätäni psykologille? Voiko ihmisen pakottaa syömään lääkkeitä, jos diagnosoidaan esim tyypin 2 häiriö? Ei kai ketään voi pakottaa? Manioita minulla ei ole ollut, ainoastaan masennuskausia ja hypomanista toimintaa ja liihotteluelämää jne.
Se on vaan jännä, miten koen tämän mielisairaan pääni kuuluvan osaksi minun persoonallisuuttani. En haluaisi siitä luopua. Pidän itsestäni kun koen olevani liekeissä. Nyt vaan on taas sellainen selkeä jakso, ja tajuan, että olen mennyt vähän liian kovaa viime aikoina. Ja väsynyt siihen. Kesällä tuskin tulee masennus-romahdusta. Se liittynee sitten syksyyn ja pimeyteen, ja varmasti syksyllä alkaviin rahaongelmiinkin.
On tämä vain piru vie, kun puolet elämästään on viettänyt tällaista vuoristorataa. Ja hyppinyt "tyhjän päälle" ja elämänmuutoksista toiseen. Kasvaako sitä koskaan aikuiseksi? Pystyykö sitä koskaan elämään tasapainossa itsensä kanssa, ettei olisi aivan joko-tai? Elän siinä kuvitelmassa, että jos löytäisin sellaisen työn, tai merkityksen elämälleni, etten kokisi kaipaavani "jotain muuta", olisi parempi olla. Samoin kuin se, että saisin rakennettua sellaisen parisuhteen, jossa en kaipaisi kokoajan jotain "suurempaa"....... Phuh, mutta tuleeko sellaista ikinä olemaan?
Tällaisina hetkinä sitä tajuaa, kuinka väsyttävää tuo liihottelu on. Ja kaikkea kaikkea...
Oli vaan pakko avautua tänne foorumille, jospa joku tunnistaisi jotain mitä minä aavistelen itsestäni?
Kun tätä vuoristorataa on jatkunut viimeiset 15 vuotta. Ja loikkinut elämäntilanteista toisiin.
Jälleen kerran ryssin raha-asiani. Kerrankin kun olisi ollut hyvä sauma tasata kaikki velat pois, ja laittaa rahaa säästöönkin. Ei. Laskuja maksamatta, koska niitä ei vain ole jaksanut TAASKAAN maksaa. Joten perintälaskuja kertynyt taas ihan liikaa. Ja pian ovat rahasummakin mennyt, mikä piti säästää. Koska on reissanut, ostellut, ja antanut kavereillekin. Ja elämä on tuntunut hyvältä.
Työpaikankin jätin vapaaehtoisesti (jätin määräaikaisen työsopparin uusimatta), koska se tuntui ahdistavalta. Haluan elää vapaana ahdistavista kahleista.
On mennyt kevät liihotellen, viime syksyn pahan vaikean/keskivaikean masennuksen jälkeen. Toki toisinaan tullut elämäntilanteeseen ahdistuksia ja masennuksia, mutta nekin korjaantuneet sillä voimakkaalla tunteella... Minä elän, minä haluan elää, minä haluan toteuttaa! Minä haluan mennä ja nähdä ja kokea, en halua elää normien mukaan.... Ja kaikki tuntuu niin vitun hyvältä.
Sitten tulee näitä romahduksia alas, kun tämän taas tajuaa. Kun tajuaa kuinka on taas mennyt asiat päin p... Tai että kaikki tärkeät asiat ovat jääneet hoitamatta. Byrokratiahommat, laskut, kaikki... Kaikki sellainen normaali-ihmisen arkeen kuuluva. Sillä niitä ei vaan jaksa hoitaa.
Psykologilla olen syksyn masennuskuopan jälkeen käynyt parin viikon välein. Hän ei ole tietoinen tästä vuoristoradastani. Masennuksen katoamisen hän on laittanut sen piikkiin, että olen vihdoin saanut elämääni järjestykseen niiltä osin, mitkä ovat ahdistaneet. Eli työ. Hän kuvittelee, että työ oli se pahin uuvuttaja. Niinkuin se varmasti olikin. Mutta kyllä tämä hypomaninen liihotteluni alkoi jo ennen töiden loppumista. Ja tätä vuoristorataa on jatkunut viimeiset 15 vuotta.
Minulla on enää yksi psykologikäynti jäljellä. Ei kuulemma ole enää hoidontarvetta, koska en ole masentunut. Ja lapsuuteen liittyviä asioita ym juttuja ei kuulma kannata alkaa kaivelemaan, koska en ole enää vaikeasti masentunut.
Lääkkeitä en syö. Työterveydessä minulle tyrkytettiin syksyllä masennuslääkkeitä ja unilääkkeitä. En halunnut ottaa niitä "laastareita", koska tiesin, etteivät ne korjaa mitään.
Jatkossakaan en haluaisi mitään lääkitystä. Olen neurologisen sairauden takia joutunut aikanaan syömään erilaisia valporaatteja, ja nytkin on käytössä lamictal. Käsittääkseni näitäkin käytetään bipon hoidossa. Paljon olen lukenut asioista viime aikoina.
Mitä tapahtuu, jos alan selittämään tätä vuoristoratapäätäni psykologille? Voiko ihmisen pakottaa syömään lääkkeitä, jos diagnosoidaan esim tyypin 2 häiriö? Ei kai ketään voi pakottaa? Manioita minulla ei ole ollut, ainoastaan masennuskausia ja hypomanista toimintaa ja liihotteluelämää jne.
Se on vaan jännä, miten koen tämän mielisairaan pääni kuuluvan osaksi minun persoonallisuuttani. En haluaisi siitä luopua. Pidän itsestäni kun koen olevani liekeissä. Nyt vaan on taas sellainen selkeä jakso, ja tajuan, että olen mennyt vähän liian kovaa viime aikoina. Ja väsynyt siihen. Kesällä tuskin tulee masennus-romahdusta. Se liittynee sitten syksyyn ja pimeyteen, ja varmasti syksyllä alkaviin rahaongelmiinkin.
On tämä vain piru vie, kun puolet elämästään on viettänyt tällaista vuoristorataa. Ja hyppinyt "tyhjän päälle" ja elämänmuutoksista toiseen. Kasvaako sitä koskaan aikuiseksi? Pystyykö sitä koskaan elämään tasapainossa itsensä kanssa, ettei olisi aivan joko-tai? Elän siinä kuvitelmassa, että jos löytäisin sellaisen työn, tai merkityksen elämälleni, etten kokisi kaipaavani "jotain muuta", olisi parempi olla. Samoin kuin se, että saisin rakennettua sellaisen parisuhteen, jossa en kaipaisi kokoajan jotain "suurempaa"....... Phuh, mutta tuleeko sellaista ikinä olemaan?
Tällaisina hetkinä sitä tajuaa, kuinka väsyttävää tuo liihottelu on. Ja kaikkea kaikkea...
Oli vaan pakko avautua tänne foorumille, jospa joku tunnistaisi jotain mitä minä aavistelen itsestäni?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei kukaan sua voi pakottaa lääkkeitä syömään. En syö niitä itsekään. Myrkkyä mitä myrkkyä.
"Elän siinä kuvitelmassa, että jos löytäisin sellaisen työn, tai merkityksen elämälleni, etten kokisi kaipaavani "jotain muuta", olisi parempi olla. Samoin kuin se, että saisin rakennettua sellaisen parisuhteen, jossa en kaipaisi kokoajan jotain "suurempaa"....... Phuh, mutta tuleeko sellaista ikinä olemaan?"
Niin olen minäkin elänyt koko elämäni. Aina on tylsää. Tuohon ei ole löytynyt "hoitoa".
Mulla on bipo, mutta lääkkeitä otan ainoastaan silloin kun sairausjakso on päällä ja sitten jonkin aikaa estolääkityksenä. Lääkkeet auttaa sairauden oireisiin kuten masennus, vihaisuus, harhat ja hypomania. Mä saatan olla terve useamman vuoden kunnes sairastun uudelleen.
Toi sillontällö sairastelu on kyllä ääri harvinaista. Kyllä 2 suuntanenmielialahäiriö, maanisdepressivisyys, bipolaarihäiriö on lähes kaikilla aina ja läpi elämän. Oikeet lääkkeet niin tasapaino voi löytyä ilman mitään zombiutta tms.
t: normielämää kaikkine häröilyinee ja luomisinee elelevä lääkitty bipo ( täl hetkel ookoo 8v jo ja ainoostaa lääkkeen ansiota)
Eiks toi sillointällöin sairastelu ole se klassinen muoto. Jos on sairas useammin kuin neljä kertaa vuodessa niin on nopeasyklinen muoto. Mulla nuo sairastelut saattaa kestää kauan lääkityksestä huolimatta mutta välissä on sitten useampia terveitä vuosia ilman lääkkeitä. Lääkkeet lähinnä leikkaa vahvimman terän pois ja parannun itsestään.
Mulla on nopeasyklinen sekamuotoinen bipo ja pärjään Lamictalilla ihan "hyvin", eli pysyn pois suljetulta osastolta. Se on mun mielestä aika hyvin. Yli kymmentä lääkettä kokeiltu, mut nykyinen ainoa jonka ansiosta ei enää ole alkanut psykoottinen masennus tai ääliömania. En ole ymmärtänytkään, jotta ykköstyypin bipoa sairastavat on välillä terveitä. Mulle piti sit tässäkin asiassa sattua ne kehnommat kortit.
Olen tässä lueskellut paljon noita muita ketjuja... Ja tietyt asiat ovat vain vahvistaneet omaa käsitystäni siitä, että kuulun itsekin tähän surkeaan joukkoon.
Monilla tuntuu olevan ihmissuhde-ongelmia. Tai siis ehkä ne ihmissuhdeongelmat kärjistyvät täällä niiden kumppaneiden kirjoittelusta? Noh... Itselläni on takana useampi pitkä parisuhde, enkä ole ikinä kertaakaan pettänyt kumppania. Ei ole ollut edes haluja pettämiseen. Suhteet ovat päättyneet useimmiten minun halustani, kun kumppani on tuntunut lopulta "väärältä". Ja silloinkin ne ovat olleet mielestäni painavia ja perusteltuja syitä lopettaa suhde. Otan ihmissuhteet vakavasti, ja olen sitoutuva ihminen. ONNEKSI tämä levottomuuteni ei ulotu rakkauselämään asti.
Tuo, mihin nimim. "sumppia" kommentoi... Aina on tylsää. Tavallaan aika surullista. Minulla on niin kirjava elämä takanani, etten jaksa edes alkaa selostamaan kaikkia vaiheita. Mutta aina joka elämänvaiheessa on lopulta tullut aina se kuristava tunne rintakehään... Tai sellainen tyhjyyden tunne, että elämästä puuttuu jotain. Vaikea selittää tarkemmin, mutta ne jotka tietävät - tajuavat.
Heikkohermoisuus ja raivaritkin ovat tuttuja.
Ahdistun helposti liiassa hälinässä ja väkijoukossa. Ostoskeskukset ym ovat välillä aivan kamalia paikkoja. Aivot käyvät välillä niin ylikierroksilla muutenkin, että sellaiset paikat saavat minut melkein huutamaan "OLKAA HILJAA, EN PYSTY AJATTELEMAAN SELKEÄSTI!" Usein tuleekin todella ulkopuolinen olo, kun liikkuu jossain kaupungilla. Katselen ikäänkuin televisiosta sitä meininkiä. Toisinaan taas nautin hyvinkin paljon siitä, että saan mennä kaupungilla ihmisten joukossa jne. Vaihtelee todella paljon.
Tämä on oikeasti todella hämmentävää, kun olen nyt lueskellut näitä juttuja, ja pakko kai sen takia ihan itselleni kirjoittaa nyt näitä tänne. Sillä yhä enemmän tunnistan itsessäni asioita, jotka ovat 15 vuotta olleet minussa. Ehkä tässä kolmekymppisennä pikkuhiljaa oppii tuntemaan itsensä, ja tunnistamaan asioita eri tavalla. Olen aina ollut todella kosketuksissa itseeni ja sisimpääni. En vain ole pystynyt hahmottamaan, että kaikki ongelmat ja omituisuudet johtuisivat kaikki jostain "viasta" päässäni. Näinkö se vain onkin?
Lääkityksestä... En halua. Masennukseni ovat todella syviä, mutta ikinä en ole ollut itsetuhoinen tai täysin toimintakyvytön. En ole myöskään tosiaan pahoja manioita kokenut. Enemmän olen ehkä vain lievästi häiriintynyt... XD
Ja yritän elää tämän asian kanssa. Aion psykologilleni vihdoin avautua näistä jutuista, koska se jotenkin ehkä helpottaa. Ja veikkaan, että minun on jatkossa helpompi käsitellä omia oikkujani, jos tiedostan mistä tietyt asiat johtuvat. Ehkä. Masennuksestakin taistelin ihan omin avuin pois, joka johti tietty hypomaniseen toimintaan pitkin alkuvuotta ja kevättä. Jospa tämä tästä. Toivottavasti.
Pahoitteluni pitkästä ja sekavasta tekstistä. Ehkä ihan itseni vuoksi lähinnä tästä kirjoittelen.