Anoreksiani täytti tänävuonna 15 vuotta. Te jotka haluatte olla nätisti luukasoja, niin voin kertoa miten nautinnollista se on tässä vaiheessa, saa kadehtia:
-ihmiset tuijottavat, mutta eivät ihaillen, eivät kauhistellen, vaan huvittuneina. ne nauravat minulle koska olen yli-ikäinen teinimuotitaudin omaava ja ilmiselvästi kovin lapsellinen. ja tietenkin myös hullu.
-kukaan ei ole minusta huolissaan. tällä ei saa huomiota läheisiltä. kavereita minulla ei ole, eivät ole jaksaneet tällaista katsella vaan menneet elämässään eteenpäin. perheeni on kyllästynyt olemaan huolissaan, he tietävät minun kuolevan pian, ovat hyväksyneet asian ja jatkavat elämäänsä. minkäs he tälle voisivat, kaikkensa yrittivät eikä riittänyt. he ovat luovuttaneet minun suhteeni. KUOLEMANI OLISI HELPOTUS PERHEELLENI. Odotus muuttuisi toteamukseksi että olihan tää tulossa, nyt se on tapahtunut, ei tarvitse enää miettiä mitä voisi vielä tehdä sen hyväksi, ei tarvitse syyllistyä, ei tarvitse olla perillä siitä missä sairaalassa se milloinkin on. Huh helpotusta.
-kukaan ei ymmärrä minua. edes minä itse.
-joudun usein käymään päivystyksessä milloin mistäkin syystä, sairaalloinen kun olen vuosia sairastettuani. istun odotushuoneissa paljon. saatan joutua viikonloppuyönä istumaan kolmesta viiteen tuntia päivystyspolin odotushuoneessa, katsellen humalaisia ja narkkareita ja vartijoita jotka vievät ne jonnekin. myös poliisit käyvät siellä usein.
-virka-aikana istun paljon terveysaseman odotushuoneessa, lääkäreillä kun ajat tuppaavat olemaan usein myöhässä
-puolet elämästäni on mennyt osastoilla ja odotushuoneissa
Tässä ei ole mitään jännittävää. Tämä on lähinnä kyllästyttävää, ja kuolema tulee varmaankin olemaan minulle helpotus. Tai ainakin tervetullutta vaihtelua tähän paskaan.
Hyvät pro anat, vihaan teitä, vaikka tiedän kyllä että olette vain niin tyhmiä ettette tiedä mitä se on mitä toivotte saavanne.
-ihmiset tuijottavat, mutta eivät ihaillen, eivät kauhistellen, vaan huvittuneina. ne nauravat minulle koska olen yli-ikäinen teinimuotitaudin omaava ja ilmiselvästi kovin lapsellinen. ja tietenkin myös hullu.
-kukaan ei ole minusta huolissaan. tällä ei saa huomiota läheisiltä. kavereita minulla ei ole, eivät ole jaksaneet tällaista katsella vaan menneet elämässään eteenpäin. perheeni on kyllästynyt olemaan huolissaan, he tietävät minun kuolevan pian, ovat hyväksyneet asian ja jatkavat elämäänsä. minkäs he tälle voisivat, kaikkensa yrittivät eikä riittänyt. he ovat luovuttaneet minun suhteeni. KUOLEMANI OLISI HELPOTUS PERHEELLENI. Odotus muuttuisi toteamukseksi että olihan tää tulossa, nyt se on tapahtunut, ei tarvitse enää miettiä mitä voisi vielä tehdä sen hyväksi, ei tarvitse syyllistyä, ei tarvitse olla perillä siitä missä sairaalassa se milloinkin on. Huh helpotusta.
-kukaan ei ymmärrä minua. edes minä itse.
-joudun usein käymään päivystyksessä milloin mistäkin syystä, sairaalloinen kun olen vuosia sairastettuani. istun odotushuoneissa paljon. saatan joutua viikonloppuyönä istumaan kolmesta viiteen tuntia päivystyspolin odotushuoneessa, katsellen humalaisia ja narkkareita ja vartijoita jotka vievät ne jonnekin. myös poliisit käyvät siellä usein.
-virka-aikana istun paljon terveysaseman odotushuoneessa, lääkäreillä kun ajat tuppaavat olemaan usein myöhässä
-puolet elämästäni on mennyt osastoilla ja odotushuoneissa
Tässä ei ole mitään jännittävää. Tämä on lähinnä kyllästyttävää, ja kuolema tulee varmaankin olemaan minulle helpotus. Tai ainakin tervetullutta vaihtelua tähän paskaan.
Hyvät pro anat, vihaan teitä, vaikka tiedän kyllä että olette vain niin tyhmiä ettette tiedä mitä se on mitä toivotte saavanne.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mun sekamuotoinen syömishäiriöni juhlii kohta jo kolmekymppisiään,ja multa tulee varmasti jäämään omat 50v.-juhlat väliin,jos eivät hautajaispäivälle sitten osu. Yritin kysyä tällä sivulla otsikolla "mikä teitä vaivaa???" juurikin sitä,mutta vastauksia saanut tasan 0. Saman mitä vesilasillisessa kaloreita. Hah. Säälittää,blogeja,pro ana-kavereita,laihdutusbuddyja ja muuta aivan järjetöntä. Voi lapset lapset,älkää hukatko tätä yhtä ja ainoota elämäänne niin turhaan kun hidas itsemurha. Mitä tähän muuta sanoa???
Eivät ne varmaan tällaisia viestejä edes lue. Ajattelevat että joku tantta taas luulee tietävänsä jostain jotain ja mitä enemmän kieltävä ja varoitteleva sormi heiluu, sitä enemmän uhma nousee ja tekee mieli tehdä päinvastoin. No, ainakin me ollaan varoitettu.
Helpompaa on jättää hakemalla hakematta sairautta kuin parantua siitä. Mutta eihän sitä usko jos MUUT sanoo koska ne on ihan eri asia kuin MINÄ ITE. Minä olen POIKKEUS. Jokaisen on kai tehtävä omat virheensä.
Ihmettelen muuten miten suomi24 sallii tällaisen käytännössä sisällöltään pelkkää lasten (ja muutaman lapsellisen nuoren/nuoren aikuisen) itsetuhoa sisältävän keskutelupalstan.
Onko se laihuudentavoittelu halua olla jotenkin poikkeuksellinen? Se ei enää onnistu, koska on ihan tosi tavallista olla liian laiha. Onko se halua olla samanlainen kuin kaikki muutkin? Eikö se ole vähän säälittävää, missä Yksilöllisyys? Vaikea ymmärtää, olen sairastunut ennen pro anan syntymistä.
No, en nyt sitten tiedä haluaako nää nuoret oikeasti anoreksian.Se on vaan niin helppoa nykypäivänä saada nää oireet kun on kaikki vinkitkin valmiina netissä. Itellä vaan pahenee sh kun noita pro-ana sivuja selailee mut toisaalta saapa siitä jonku tavoitteen elämälleen.
Ei vanhojen tätien paasausta täällä lueta... Eikä estetä epidemiaakaan,sen koommin. Syömishäiriöt tuntuvat olevan jo niin yleistä,että raja on veteen piirretty ja sille tulee jo sokeaksi. Varottavia esimerkkejä on,mutta kaikki niin kaukana,että eivät tunnu yhtään mahdolliselta,omalle kohdalle. Oon välillä käynyt lukemassa täällä,ketjuja otsikon alta ja jotain blogejakin. Surullinen siitä kuinka moni tarvis apua,eikä sitä proana-pornoa. Ja kuinka moni kuitenkin huutaa hätäänsä,mutta väärin keinoin väärässä paikassa. Itsellä kova halu auttaa,suunnittelen sekä kirjoittavani kirjan,että lähteväni pitämään puheita esim.kouluille,mutta toipilas vielä itsekin. Esimerkki kuitenkin siitä että hulluks tulee ennemmin tai myöhemmin,ja tappaahan tää tauti,tai nämä taudit,koko sh-paletin oon käynyt läpi,vaurioilta säästymättä.
Hyvää työtä teet, tsemppiä! Nykyään arvostellaan ihmistä ulkonäön(laihuuden) perusteella. Ongelma on paljon suurempi kuin annetaan olettaa...Tarvittaisiin ennen kaikkea sinunlaisia järkeä puhuvia ihmisiä!
fgjhsgfj,kiitos kommentista! :) Yritän jaksaa puskea projektini loppuun ja kansiin asti. Raskasta avata syvintään,mutta revin ja potkin. Käsittelen elämääni ja sairauksiani groteskeilla esimerkeillä ja pikimustalla huumorilla,itseironisestikin. Ja tarinoissani on mukana epätoivoa,itsesääliäkin,mutta varsin voimakasta kuolemanpelkoa, -haluakin. Lähellä ollut monta kertaa... Ehkä samat jo kertonut tässä(kin) ketjussa,mutta olkoonpa arkipäivän esimerkki siitä miten aliravitsemus vie muistia ja keskittymiskykyä...
Syömishäiriöstä on tullut normaali tapa hakea huomiota ja kertoa että on paha olla. Miksei voi sanoa ääneen? Eikö kukaan kuuntele? Miksi pitää hankkia syömishäiriö sanomaan äänettömästi se mitä ei uskalla sanoa, tai mille ei ole sanoja. Syömishäiriökin on sanaton. Se ei kerro kenellekään miksi on paha olla. Se saattaa näkyä ulospäin, mutta se näyttää vain syömishäiriöltä.
Se ei kerro kenellekään että muut kiusaavat. Se ei kerro että pedofiili ahdistelee. Se ei kerro että isä ja äiti eivät ole koskaan kotona. Se ei kerro että on yksinäinen. Se ei kerro että pelottaa ja on epävarma. Se ei kerro että ahdistaa.
Sitä luullaan pinnalliseksi haluksi olla nätti. Muotioikuksi joka on vaan mennyt vähän liian pitkälle, ja joka paranee ruualla. Ja se mitä halusitte laihuudella alleviivata, ei käy lopulta kuitenkaan ilmi. Mutta elämänmittaisen kärsimyksen sillä kyllä saa aikaiseksi. Kärsimyksen jolle muut kohauttavat vain olkaa. Ei sitä apua saa nälkäkuoleman partaalla sen enempää kuin ennenkään, ehkä jotain pakkosyöttöhoitoa kyllä, mutta ei sellaista apua mitä oikeasti oli vailla alunperin.
Sairaalassa sanotaan ettei itseään kannata rasittaa puhumalla. Että aliravittuna ajatus ei kuitenkaan kulje. Että ole hiljaa ja syö. Sun vajakkijorinoitas sun vajaista nälkäaivoistasi jaksa kukaan kuunnella. Turpa kiinni ja syö. Olet anorektikko, ei sua mikään muu vaivaa kun se ettet syö. Kun syöt, elämä on taas mallillaan. Joopajoo, ja olet taas siinä missä lähtötilanteessakin, ennen anoreksiaa.
Siinä ettei kukaan huomaa, kuule, näe, kuuntele, ymmärrä.
Ite oon kanssa aikalailla samaa mieltä, että monet tavottelee syömishäirötä (pro anat esim. ei tosin kaikki välttämättä..?) jotta ihmiset huomais et hei kaikki ei oo nyt hyvin.
Ainakin minä luulen että vaikka tahdon itse laihtua lähinnä siksi että peilistä mua tuijottaa hyllyvä kasa läskiä, niin sitä äärimmäistä, luurankomaista laihuutta tavottelen vaan sen takia, että ihmiset huomais mut ja välittäis.
Tiedän ettei siinä oo mitään järkee, joten toivon tosiaan että osaan jättää tän laihdutuksen siihen että oon vaan nätin hoikka.
Nytkin jotkut jo väittää että mulla on anoreksia. Ne on väärässä. Mä tiedän ite että mulla ei ole, enkä todellakaan tavoittele sitä. Musta on ärsyttävää kun ihmiset väittää sellasta.
Samaan aikaan haen huomiota, samaan aikaan inhoon sitä kun ne valehtelee mulle päin naamaa.
Tässä sitten enään tiedä itekkään et mitä oikeesti haluan. En ainakaan sairautta.
mulle anoreksia antoi oikeuden voida pahoin. aina kun itkin, suutuin, oli muuten vaan huono päivä, läheiset käski syömään, syytti syömättömyyttä. se lietsoi sairautta, joka oli vielä alussaan enkä usko, että olisi edes pahaksi mennyt, ellei siihen olisi kiinnitetty ulkopuolelta huomiota. en halunnut huomiota, vaan laihduttaa sen kaiken surun ja vihan ja pahuuden itsestäni. kostaa niille, jotka huomasivat vasta silloin, että mulla oli paha olla. normaalipainossa olin vain hullu tai laiska, jonka olisi pitänyt ryhdistäytyä, anorektikko-minältä ne odottivat vain, että opettelisin syömään taas.
kyllästyin sairauden pakkomielteisyyteen, herätä aamulla ahdistuneena siitä, että piti lähteä salille, mitä jos en jaksaisikaan, olisi koko päivä pilalla. ja ne kaikki muut sairauden aiheuttamat pakkorutiinit. niistä sairaimmat ovat säilyneet, liikunta jäänyt. kun paisuin normaalipainoon, siskoni joka oli kieltäytynyt kutsumasta mua siskokseen jos painaisin alle *kg:n, sanoi, että nythän sä olet terve. iskäni kyselee joskus miten syöminen, äitini tietää mun olevan äärettömän riippuvainen sokerista ja tyrkyttää sitä eteeni kaikissa muodoissa, ja nyt siskoni neuvoo kuinka kieltäytyä ruoasta. hahaha, osaan kieltäytyä kohteliaasti, epäkohteliaasti ja mulla on monia tekosyitä olla koskematta, en tosiaan tarvi neuvoja ruokahäröilyyn. musta tuli taas näkymätön, sain olla rauhassa katseilta, inholta (paitsi itseinholta), kateudelta, kommenteilta. edes kateutta sairastava pikkusiskoni ei pitänyt mua minään uhkana ja näytti taas todellisen nahkansa. vahingonilo on paras ilo. kun huomasin kaiken tän, olin taas siinä pisteessä mistä kaikki alkoi: mulla on paha olla ja mua vituttaa, kun multa vaaditaan asioita mistä en itse saa pienintäkään iloa, ja naispuoleisille läheisille on helpompaa, kun vierellä lyllertää joku paksumpi. heippa kilot, tervetuloa ahdistus, vatsahaava, unettomat yöt, pyörryttävä olo, jalat jotka ei kanna. kauppareissut kun haluaisi niin kovasti jotain oikeaa ruokaa, mutta ostaa helposti oksennettavaa.
siis kun ihminen on normaalipainoinen, sen on myös kyettävä toimimaan kuin normaalin ihmisen kuuluu tässä yhteiskunnassa. eikä se ole mitenkään mahdollista, että me kaikki halutaan samaa, koulutus, seurustelu, työ, oma talo, perhe. ei meitä kaikkia ole tarkoitettu uraputkeen, eikä meidän kaikkien kohdalle osu rakkautta. on helpompi olla ali-ihminen, jottei tarvitsisi kohdata sitä pettymystä ja ahdistusta, mikä tulee kun ei täytä yhteiskunnan vaatimuksia.
tää ei ole puolustus anoreksialle, bulimialle tai sekalaiselle ahmimishäiriölle. "ihana anoreksia" toivon sulle parempaa. ettet joutuisi istumaan odotushuoneissa, ja jos et enää usko parantuvasi, saisit jotain muuta mielenkiintoa elämääsi. pieniä hyviä asioita, jotka auttaisivat sinua unohtamaan sairauden edes hetkeksi. ei ole noin monen vuoden kokemusta, joten kuulostaa lapselliselta. kirjoituksesi oli hyvä ja toivottavasti joku anoreksian tielle astuva penska lukee sen ja ottaa opikseen.
Minä todellakin luen "vanhojen tätien juttuja". Yritän epätoivisesti kalastaa kaikki vinkit parantumiseen.
Voisiko joku laatia mulle ruokavalion, jolla en liho varmasti? Oisko joku niin kiltti? En osaa ite ja siitä vois olla apua...
Auttakaa jooko, en kestä tätä enää. Oon 15v. ja elämä on jo nyt täyttä h******iä...
Kiitos, jos vaivaudutte auttamaan!
Tämän palstan neuvoihin en paljon tukeutuis,ravitsemusterapeutti auttaa sua parhaiten. Yleensä sinne tarvii lääkärin lähetteen. Ammattietiikka vaatii laatimaan vähintään 1200 kcal/pv-suunnitelman,millä et liho,mutta toivottavasti pysyt kunnossa ja kaikki riskit minimissä. Kuidut,rasvat,vitamiinit ja hivenaineet tasapainossa. Ammattilaista tarvii kunnes jaloillaan taas. Voimia ja hyvää jatkoo sulle yheltä vanhalta tädiltä! :)
Ihana, ihana ja vielä kerran ihana ketju! Kiitän teitä sydämeni kyllyydestä että keskutelitte täällä. Sain ihan toosi ison jaksupotkun persiille ja alan pikkuhiljaa olemaan normaaliin päin. KIITOS !
Anasta voi myös nauttia. Minä olen 172 cm / 50 kg ja se oli hauskaa, laihduttaminen. Ja hyväksi minulle. Nyt olen kauniimpi. Minun kuuluu olla tämän painoinen, vaikka BMI onkin 16,9
Niin nautin minäkin,siihen asti kun aloin tehdä kuolemaa. 40 painoin,sentin tai 2 olen lyhyempi olen kuin dark butterfly,kiitos osteoporoosin joka ne sentit vei. Ajattelin että juuri näin vähän mun kuuluukin painaa,siinä samalla kun konttasin suihkuun enkä jaksanut enää edes maata sohvalla,olin niin lopussa. Toivottavasti vielä muutat ajattelumalliasi,tai sairaushan se on joka nikilläsi puhuu. Vielä voit selvitä ilman pysyviä vaurioita,itse en.
Siitä pahasta olosta alkoi myös mun kierteeni,ei ollut ketään kelle puhua. Vaikka olin luuta ja nahkaa,kukaan ei huomannut,välittänyt,kysynyt. Laihtuminen oli vain kiva bonus hitaan kaavan itsemurhaani. Olen paranemassa,mutta joka päivä mielessä miksi en antanut sairaudelle periksi vaan sain jostain sen elämänilon(???) takaisin. Olen alkanut lipsua,tekeekö sairaus comebackin? Kadehdin Isabelle Caroa,kolmesta syystä. Hän oli laiha,rohkea ja kuollut. Ristiriitaa kaikki,ehkä huomenna toisin... Taistelutahtoa,sisaret ja veljet!!!!!
Sen nimi on nälkäpsykoosi. Ei ole tervettä tavoitella sellaista painoa, jossa ei ole enää nainen. Menettää kuukautiset, saa osteoporoosia jne, mitkä kaikki jo tietävätkin. Itse olen ikionnellinen siitä - vaikkei elämäni ole muutenkaan ikinä helppoa ollut - että sain nuorena kuukautiset takaisin vuoden tauon jälkeen. Tämän jälkeen en ole kuukautisvaivoista viitsinyt valittaa. Vaikken järin naiselliselta näytä, niin hormonitoiminnasta iloitsen. Edes joku asia minussa ja elämässäni toimii.
Moni anoreetikko pelkää lihomista yli kaiken. Yllättäen (asian sanoi anoreksiaa ja lihavuutta tutkinut professori) harva anoreetikko edes lihoo oikeasti lihavaksi. Anoreettinen luonteenlaatu estää sen. Itse olen alle 160 cm ja reippaat 50 kg, ja mitat ovat pysyneet suunnilleen samoissa viimeiset parikymmentä vuotta. Turhaa tuli stressattua syömättömyydellä, kun normaalipainon ylläpitää myös kohtuullisesti nautiskellen. Yhtään laihdutuskuuria en ole tarvinnut. Se ensimmäinenkin oli turha, joka olisi voinut johtaa paljon pahempiin seurauksiin kuin johti. Normaali ruuminkuva saattaa jopa palautua, tai toimia ainakin osittain (itse koen itseni lihavaksi ja rumaksi silloin, kun on muutenkin kaikkein vaikeinta).
ootte ihan vitun sairaita. tiedän että ehk 3 näistä kommenteista on totta. en tajua miten kehtaatte kirjottaa tällädtä nettiiin. ihmiset joilla on oikeasti syömis häiriö saa niistä kommenteista hyvän avun. Jos itse ootte kulemaisillanne miksi haluutte attaa muit. ottakaa herranjestas apu vastaan ennen kun se on liian myöhäistä. Ktään ei halua sytyttää kynttilöitä omalle lapselle liian aikaisin jos kuolman olisi voinut estää.