Mielestäni tarinasta ei ole edes pakko löytää konnaa loppujen lopuksi. Tarina voi saada, jos ei onnellista loppua, niin ainakin kohtuullisen lopun.
Mitä jos tämä kaikki ei olekaan elokuvaa, jossa on hyvä ja paha, ja paha saa palkkansa lopussa. Vaan tämä onkin oikeaa elämää, ja kaikki vain luontuu ja jotenkin tasaantuu uomiina lopussa?
Onko äklöä, ettei ollutkaan ihan oikea thrilleri edes oikeastaan?
Mitä jos tätä ei saada osoitetuksi edes mustavalkoisesti sairaan käytöksen ja mielen aikaansaamaksi kauhukokemukseksi, vaan se olisikin vain osa elämää, ja päätyisi muistojen koriin, tosin kipakoiden käänteiden kautta, melkein tavlliseksi ennenaikojaan laimentuneeksi romanssiksi?
Mitä, jos tästä voisi kirjoittaa romaanin ainoastaan, jos on muutenkin kirjailija-ainesta, joka pystyisi vääntämään romaanin melkein mistä tahansa?
Haluan vain tuoda näkökulmaa, kun mielestäni kaikkien tapauksiin ei välttämättä sovi se, että lähdetään raskaisiin elämääkin rajoittaviin ja aikaa vieviin terapioihin. Ei ne kaikille edes sovi.
Olen sitä mieltä, että kaikille voi joskus käydä huono tuuri. Heikko hetki elämässä, tai vain oikean suhteen sijaan saakin narsistin. Silloin kun vedetään tikkua, joku saa sen lyhimmän.
Mitä jos tämä kaikki ei olekaan elokuvaa, jossa on hyvä ja paha, ja paha saa palkkansa lopussa. Vaan tämä onkin oikeaa elämää, ja kaikki vain luontuu ja jotenkin tasaantuu uomiina lopussa?
Onko äklöä, ettei ollutkaan ihan oikea thrilleri edes oikeastaan?
Mitä jos tätä ei saada osoitetuksi edes mustavalkoisesti sairaan käytöksen ja mielen aikaansaamaksi kauhukokemukseksi, vaan se olisikin vain osa elämää, ja päätyisi muistojen koriin, tosin kipakoiden käänteiden kautta, melkein tavlliseksi ennenaikojaan laimentuneeksi romanssiksi?
Mitä, jos tästä voisi kirjoittaa romaanin ainoastaan, jos on muutenkin kirjailija-ainesta, joka pystyisi vääntämään romaanin melkein mistä tahansa?
Haluan vain tuoda näkökulmaa, kun mielestäni kaikkien tapauksiin ei välttämättä sovi se, että lähdetään raskaisiin elämääkin rajoittaviin ja aikaa vieviin terapioihin. Ei ne kaikille edes sovi.
Olen sitä mieltä, että kaikille voi joskus käydä huono tuuri. Heikko hetki elämässä, tai vain oikean suhteen sijaan saakin narsistin. Silloin kun vedetään tikkua, joku saa sen lyhimmän.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hyvä näkökulma!
Ihmisen halu löytää syntipukki, halu osoittaa jotakuta sormella, on suuri. Kun järkevämpää olisi keskittyä vahingon korjaamiseen ja ennaltaehkäisyyn. Pitkä tikku tai juoksukilpailun voitto lankeaa aina vain yhdelle, ja se ei tee muista yhtään sen huonompia. Huonompionnisempia kenties.
Mä oon kans sitä mieltä, että tehtyjä ratkaisuja ei voi katua. Ne on tehty siinä tilanteessa, mikä on ollut ja jälkiviisastelu ja syyllisen hakeminen ei niitä muuksi muuta. Täytyy vaan tehdä uusia ratkaisuja. Vaikka mielessä pyörii monenlaista tässä irtaantumismietinnässä, niin yritän suhtautua tapahtuneeseen niin ,että se antaa mulle (toivottavasti) loppueläämän eväitä ja selviän voittajana. En ainakaan enää koskaan anna kohdella itseäni näin, enkä alistu kenenkään takia. Normaaliin parisuhteeseen kuuluu kompromissit ja vastaan tulemiset, mutta mun yli ei enää kävellä.
Mutta henkisen irtaantumisen vaiheessa on kuitenkin käytävä se prosessi läpi, että ymmärtää kuitenkin sen vian olevan narsistissa ja että vaikka itse olisi ollut miten päin tahansa, mikään ei olisi ollut hyvä. Elämä on, aina ei voi voittaa. Mutta virheistä olisi syytä oppia, ainakin narsistin jälkeen.
Onhan se noin, mutta kannattaa parantaa omaakin realiteettitajuaan, ettei ole yhtäkkiä taas seuraavan narsistin kanssa suhteessa.
"kannattaa parantaa omaakin realiteettitajuaan"
Se kokemus pelkästään, että joukossamme on empatiattomia ihmisiä, jotka saattavat näyttää ulospäin ja pitkään tuntuakin ihan toisenlaisilta kuin todellisuudessa ovat, on mielestäni riittävä opetus siitä leikistä.
Mutta on vain minun mielipiteeni tietysti. Onko sinulla "mikä meni pieleen" jotakin tärkeää mielessäsi, mitä voisimme oppia kokemuksesta lisää, voisit kertoa sen täällä. : ).
mieleltään terveellä ja vahvalla ihmisellä se menee juurikin näin. "Elämää rajoittavat ja raskaat terapiat" ovat tarpeen silloin, kun ihmisellä on vakavia mielenterveydellisiä ongelmia, oli niiden aiheuttaja sitten mikä tahansa. Ei niihin kukaan ala ihan huvin vuoksi. Sen sijaan lyhytterapia ja ratkaisukeskeinen terapia voisi olla erittäinkin hyödyllistä monille.
" lyhytterapia ja ratkaisukeskeinen terapia "
Ok. On sun mielipide. Yleensä tuontyyppiseen mielipiteeseen ei vaan saa mitään perustelua enempää. Jos kerran tiedät, että on hyötyä, niin kerro vähän lisää, mitä siellä oppii sellaista, mikä liittyy narsistin kanssa seurustelun seurauksiin jotenkin tms.
Käytit sanaa ratkaisukeskeinen, mitä ratkaistaan?
kvg ;D
http://juhakemppinen.fi/index.php?id=0t2yczosc39zpf
Siinä mainosta. Toivottavasti asiakkaita riittää, että edes joillakin on töitä. Minä vain en ole ollut innostunut pieniä tulojani kantamaan terapeuteille. En lyhyillekään.
Sitä vain, kun nuo ovat asioita, joista voi keskustella myös omaisten ja läheisten ystävien kanssa. Työkaveriporukalla on järjestetty monen monta kertaa toistemme asioita... (lue: kuunneltu paljon toistemme murheita, ja niin on sitten voitu toimia, niinkuin itse parhaaksi näemme.)
Tämä narsistinen persoonallisuushäiriö lähipiirissä vain on siitä hankala, että ne eivät noilla terapeuteilla käy... Joten niillä on kokemusta ja näkemystä useimmiten ainoastaan kumppaneiden ja perheenjäsenten kertomusten perusteella.
Itse tykkään tästä kirjoittelusta ja lukemisesta täällä palstalla. Harvoin täällä pääsee niin pitkälle keskusteluissa, että voisi ihan ilmaiseksi miettiä ratkaisuja ja tsempata itseään ja toisia myös miettimään mitä oikeasti voisi tehdä...
Itseoppineet psykiatrit häiriköivät mielestäni keskusteluja... Ja klinikoiden mainostajat. On minun mielipide siis.
"Vaan tämä onkin oikeaa elämää, ja kaikki vain luontuu ja jotenkin tasaantuu uomiina lopussa?"
niin kliseinen lause...aika parantaa haavat pitää kyllä paikkansa...jos elämälle antaa mahdollisuuden...eikä jää elämään pelkästään menneisyyttä märehtien...
En tiedä...uskon kyllä, että lapsuudessa koetut asiat vaikuttavat aikuisuudessakin, jos niitä ei ole tavalla tai toisella hyväksynyt/käynyt läpi...
Mutta en tiedä...voiko enää aikuisena toinen ihminen enää vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti toiseen ihmiseen...
ettei esim. narsisti suhteen jälkeen voi enää koskaan ikinä olla onnellinen, nauttia elämästä...
Ymmärrän kyllä, että menetetyä surraan, kuten koettua pahaakin...ja "kaiken" läpikäyminen vie oman aikansa...
Mutta en ymmärrä jos ikävän kokemuksen annetaan pilata koko loppuelämä...täältä on jäänyt mieleen sellainenkin ajatus...ettei OIKEAN narsistin uhri kykene/ei voi/eikä saa nauttia koskaan enää edes auringonpaisteesta...että auringonpaistekin on muita muttei narsitin uhreja varten...
Ihan aina ei ymmärrä...jos toisaalta kuvaillaan miten kauhea se narsisti on, mitä kauheaa teki/sanoi...mutta kuitenkin ikäänkuin kynsin hampain yritetään pitää kiinni sen narsistin rippeistäkin tyyliin...
sen narsistin on pakko vastata puheluihin, sen narsistin on pakko tavata/selvittää asiat, ...että jos sattuu suhdetta vois vielä jatkaakin...tai ainakin, että minä aion vielä voittaa sen narsistin, hän joutuu kokemaan ettei minua niin vain/ilman rangaistusta jätetä...
Että hyvinkin kummallisilta nämä täällä kuvatut narsistisuhdekuviot joskus tuntuvat...
Niinhän se on että samalla kun uhri riutuu niin "narsisti" saattaa elää jo toisaalla onnellista elämää, iloisena että pääsi pois pahan olon suhteesta.
Irtipäästämisen tuska ja luopumisen taito.
Ehkä tietyille uhreille narsisti edustaakin sisäistä Arkkityyppiä, josta ei voi luopua. Narsistin kautta uhri on tullut joksikin, henkinen tyhjiö on lopultakin täyttynyt, ja uhri kokee elävänsä. Joskus tuskakin voi olla parempi kuin tyhjyys.