lueskelin pivitettyä versiota ja totesin edelleen, että oireet bipossa ovat niin ympäripyöreitä, että kuka tahansa täyttäisi nuo kriteerit jos aikuisten elämää taaksepäin katsellaan...
Onko kukaan esim 45 vuoteen ikävuoteen mennessä ollut ilman seurustelusuhteita, päihteitä, kiinnostunut seksitä, ostanut itselleen jotain hetken mielijohteesta, tehnyt töitä (etenkin ylitöitä) tuntenut itsensä onnettomaksi ja taas päinvastoin tuntenut, että elämä on kivaa.
Todellakin paskamoinen diagnoosi, koska sen voi iskeä kenelle vaan. Lääkefirmat ovat iskeneet kultasuoneen.
No pointtini on seuraava.. nimittäin tuo pakkohoito asia. Mitä pitää tehdä, sanoa, ajatella, olla tekemättä, olla sanomatta, olla tekemättä että pakkohoito heilahtaa? Kuka sinne voi lähettää? Voiko työnantajani lähettää minut pakkohoitoon jos olen asiakkaiden kanssa tavallista puheliaami? Tai pukeudun jatkuvasti uusiin vaatteisiin? Tai värjään hiukseni joka toinen kuukausi uuden väriseksi (siis normaalit vaalea/ruskea värit kampaajalla)
Mitä te ollette tehneet saadessanne pakkohoitolähetteen?
Minut on diagnosoitu bipoksi ja toimeen tulen ilman lääkkeitä, lääkkeet sotkivat pääni niin pahoin, etten kyennyt huolehtimaan itsestäni enkä voinut kuvitella töihinlähtöä. Lääkkeettömänä kykenen ajattelemaan ja tekemään vaativaa asiantuntija työtäni, lääktittynä en muistanut edes lasteni sotujen loppuosia. Voinko joutua pakkohoitoon jos lääkäri ilmoittaa työnantajalle minun elävän ilman lääkkeitä?
Elämästä katosi kaikki värit syötyäni neuroleptejä 3 kuukautta, en ole saanut takaisin sitä tunnetta, että elämä kantaa. Jäljellä on vain häpeä ja nöyrytys mielisairaan leimasta.
Työnantajalle en ole biposta maininnut, enkä työterveydessä ole asiasta puhunut. Olen hoitoalalla ja siksi tuo diagnoosi pelottaa minua tai sen paljastuminen.
Minä en tarvitse mitään lääkkeitä, en edes nukahtamiseen. Uni tulee illalla klo 22 ja aamulla herään klo 6 työaamuina ja vapaapäivinä herään klo 9 maissa.
Psykiatrini kielsi minulta tosiaan meikkaamisen ja kuntosalilla käynnin; entisenä pyörälijänä sain luvan pyöräillä 15min päivässä. Töiden jälkeen en saa siivota vaan siivous on tehtävä vkonloppuisin. Pihatyöt psykiatri käski jättämään mieheni ja lasteni tehtäväksi. Siis suomeksi sanottuna psykiatri käski minun olemaan laiska. =D.
Jo tuo, että sain lähteä työelämään oli kova kädenvääntö. Koska olen taipuvainen tekemään ylitöitä ja lisätöitä katsoi psykiatri sen olevan varma merkki biposta. Lähdin töihin ilman psykiatrin lupaa, mutta jos olisin jäänyt kotiin olisin tullut hulluksi seuraavien 30 vuoden aikana... kotona tekemättä mitään.
Niin mistä minä tiedän mikä on normaalia ja mikä ei? Mitä tuo suureellisuuskuvitelma meinaa? Että kuvittelen olevani paras ja kaunein? Vai kuvittelen olevani jotain erikoista..?
No, ei pelkoa tuosta, olen ruma ja lihava en ole siis koskaan kuvitellut olevani edes haluttava tai millään tavalla seksuaalisesti tai muutoinkaan kiinnostava. En ole paras, en alani huippu.. en edes keskiverto =((.
Sekoan kohta tähän tunteeseen, kun en tiedä enää mitä saan tehdä ja mikä on normaalia. Tarkkailen itseäni jatkuvasti, en uskalla kävellä edes reippaasti etten näytä kiireiseltä ja siltä että olisin jotenkin rauhaton. Töissäkin pidän suuni kiinni kahvipöytä keskusteluissa, etten puhuisi liikaa.
Toisaalta tässä elämässä ei enää ole mieltä, koska kaikki tuntuu olevan bipolaarista ja voin joutua suljetulle M1 lähetteellä. Koska tämä elämä on näin vaikeaa ja hankalaa, en halua elää. en ole koskaan tehnyt pahaa kenellekään..
Onko kukaan esim 45 vuoteen ikävuoteen mennessä ollut ilman seurustelusuhteita, päihteitä, kiinnostunut seksitä, ostanut itselleen jotain hetken mielijohteesta, tehnyt töitä (etenkin ylitöitä) tuntenut itsensä onnettomaksi ja taas päinvastoin tuntenut, että elämä on kivaa.
Todellakin paskamoinen diagnoosi, koska sen voi iskeä kenelle vaan. Lääkefirmat ovat iskeneet kultasuoneen.
No pointtini on seuraava.. nimittäin tuo pakkohoito asia. Mitä pitää tehdä, sanoa, ajatella, olla tekemättä, olla sanomatta, olla tekemättä että pakkohoito heilahtaa? Kuka sinne voi lähettää? Voiko työnantajani lähettää minut pakkohoitoon jos olen asiakkaiden kanssa tavallista puheliaami? Tai pukeudun jatkuvasti uusiin vaatteisiin? Tai värjään hiukseni joka toinen kuukausi uuden väriseksi (siis normaalit vaalea/ruskea värit kampaajalla)
Mitä te ollette tehneet saadessanne pakkohoitolähetteen?
Minut on diagnosoitu bipoksi ja toimeen tulen ilman lääkkeitä, lääkkeet sotkivat pääni niin pahoin, etten kyennyt huolehtimaan itsestäni enkä voinut kuvitella töihinlähtöä. Lääkkeettömänä kykenen ajattelemaan ja tekemään vaativaa asiantuntija työtäni, lääktittynä en muistanut edes lasteni sotujen loppuosia. Voinko joutua pakkohoitoon jos lääkäri ilmoittaa työnantajalle minun elävän ilman lääkkeitä?
Elämästä katosi kaikki värit syötyäni neuroleptejä 3 kuukautta, en ole saanut takaisin sitä tunnetta, että elämä kantaa. Jäljellä on vain häpeä ja nöyrytys mielisairaan leimasta.
Työnantajalle en ole biposta maininnut, enkä työterveydessä ole asiasta puhunut. Olen hoitoalalla ja siksi tuo diagnoosi pelottaa minua tai sen paljastuminen.
Minä en tarvitse mitään lääkkeitä, en edes nukahtamiseen. Uni tulee illalla klo 22 ja aamulla herään klo 6 työaamuina ja vapaapäivinä herään klo 9 maissa.
Psykiatrini kielsi minulta tosiaan meikkaamisen ja kuntosalilla käynnin; entisenä pyörälijänä sain luvan pyöräillä 15min päivässä. Töiden jälkeen en saa siivota vaan siivous on tehtävä vkonloppuisin. Pihatyöt psykiatri käski jättämään mieheni ja lasteni tehtäväksi. Siis suomeksi sanottuna psykiatri käski minun olemaan laiska. =D.
Jo tuo, että sain lähteä työelämään oli kova kädenvääntö. Koska olen taipuvainen tekemään ylitöitä ja lisätöitä katsoi psykiatri sen olevan varma merkki biposta. Lähdin töihin ilman psykiatrin lupaa, mutta jos olisin jäänyt kotiin olisin tullut hulluksi seuraavien 30 vuoden aikana... kotona tekemättä mitään.
Niin mistä minä tiedän mikä on normaalia ja mikä ei? Mitä tuo suureellisuuskuvitelma meinaa? Että kuvittelen olevani paras ja kaunein? Vai kuvittelen olevani jotain erikoista..?
No, ei pelkoa tuosta, olen ruma ja lihava en ole siis koskaan kuvitellut olevani edes haluttava tai millään tavalla seksuaalisesti tai muutoinkaan kiinnostava. En ole paras, en alani huippu.. en edes keskiverto =((.
Sekoan kohta tähän tunteeseen, kun en tiedä enää mitä saan tehdä ja mikä on normaalia. Tarkkailen itseäni jatkuvasti, en uskalla kävellä edes reippaasti etten näytä kiireiseltä ja siltä että olisin jotenkin rauhaton. Töissäkin pidän suuni kiinni kahvipöytä keskusteluissa, etten puhuisi liikaa.
Toisaalta tässä elämässä ei enää ole mieltä, koska kaikki tuntuu olevan bipolaarista ja voin joutua suljetulle M1 lähetteellä. Koska tämä elämä on näin vaikeaa ja hankalaa, en halua elää. en ole koskaan tehnyt pahaa kenellekään..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei sinne pakkohoitoon kuule nykyisin pääse edes ne jotka ovat juuri yrittäneet itsemurhaa. Itselläni oli paha masennus psykoottisin oirein eikä kukaan edes ehdottanut osastoa. En tiedä mistä pelkosi kumpuaa, mut en mä ainakaan pelkää tai edes ajattele moista asiaa. Mikset menis jonnekin toiselle lääkärille kun asia vaivaa sua noin paljon? Vähintään sekoat jo tollasesta elämästä ku tarkkailet kaikkea koko aika. Mua koko aika vähätellään lääkärissä ja hoitoa ei tunnu saavan millään. Joillekin näköjään tulee vastaan vielä omituisempia psykiatreja kuin omani.
Suuruuskuvitelmat on juuri sitä manian tai hypomanian kuvitelmia. Luulee olevansa hauskin päällä maan. Muut on tylsiä ja sinä olet maailman hauskin, kaunein/komein, ihanin..... keksi itse lisää. Tuon luulon takia bipoista voi tulla siinä vaiheessa ylimielisiä. Jotkut voivat pahassa maniassa luulla olevansa jumalan oikea käsi. Se taitaa mennä jo psykoottiseksi maniaksi.
Ei mulle oo kukaan sanonu etten sais meikata tai mennä salille, mut mulla onki masispainotteinen sairaus. Päin vastoin yritetään tsempata tekemään asioita eikä makaamaan kotona.
Työnantaja ei tod voi lähettää sua pakkohoitoon. =D
Oletko varma, että edes olet oikeasti bibo?
Kuulosti enemmän lapsuuden aiheuttamalta persoonallisuushäiriöltä.
On täysin älyvapaata kuinka vähän psykiatrit ja psykologit tietää näistä kaikista variaatioista.
Onnekseni itse pääsin hyvälle psykiatrille (psykologi varoitti "joistain" ja opasti hyvän luokse ja täytyy kyllä myöntää, että ensimmäinen, itse löydetty oli jotain kauheata, mutta psykologin ohjauksen avulla löytynyt hyvä).
En ole syönyt yhtään lääkkeitä, mutta olen vuosia kestävässä terapiassa, joka oli oikea valinta minulle. Olen saanut elämän, olen täysin eri ihminen kuin ennen (bibomaiset oireet historiaa)...
Minun oireet johtui lapsuuden hyväksikäytöstä, alistamisesta ja pahoinpitelyistä.
Tähän liittyy kyllä suurimpana tekijänä uskoontulo ja sen avulla terapia on ollut hyvin onnistunutta.
Jospa alottajalla on adhd ja siks aina menossa ja saa kaikkea aikaiseksi? Psykiatrit sekottaa nekin keskenään joskus. Just yks tuttu kävi pitkän aikaa neurologilla ja adhd sieltä tuli. Bipo-diagnoosi läht samantien mäkeen. Ei hänkään tiennyt mitä on euforinen tunne tai muista bipon suuruuskuvitelmista ynnä muista. Suljetulle ei mahdu enää edes ne joilla ois tarvetta. Varmaan aika paikkakuntakohtaista.
Pääsekö edes suljetulle muut kuin murhaajat, jotka todetaan syyntakeettomiksi?
Ei tästä niin pitkä aika ole siitä, kun yksi henkilö Keravalla tappoi (muistaakseni) tytön, että hän lopulta pääsisi hoitoon.
Mitä noihin dg juttuihin tulee, niin itse kehtaisin väittää, että vähintään puolet bibo dg:stä on vääriä. Ilmeisesti sitten sitä tapahtuu toisinkin päin, että bibo saa muunlaisen dg:n
Pääsee jossain kaupungeissa psykoottisesta maniasta, psykoosista, maniasta, pahasta masennuksesta ja niin edelleen. Ei joka paikassa toki näin hyvin ole asiat. Paljon tunnen henkilöitä, jotka joutuvat kärsimään kotona psykoosista, maniasta ja kaikesta muusta helvetistä.
Jostain amerikkalaisesti julkaisusta luin et bipous on ylidiagnosoitu ja monille "bipoille" oikea diagnoosi ois sosiopatia tai joku muu persoonallisuushäiriö. Itseki tiiän joitaki bipoja joilla on taatusti väärä diagnoosi. On joko ollu pelkkää masista, epävakaa tai adhd sit myöhemmissä ja paremmissa tutkimuksissa. Vaikka toi epävakaa diagnoosikin tulee aika helpolla. Ei tarvii ku olla huono itsetunto niin jo leima napsahtaa.