eli olen raskaana vk 32 ja mieheni on vasta hiljattain aloittanut reissutyöt. emme ole kovin usein ollut erossa toisistamme ja nytkun miehelläni ei ole muita vaihtoehtoja kuin mennä sinne töihin mihin pyydetään nii olen viikot yksin ja ikävöin häntä.
tuntuu että itku ei lopu millään ja en pysty ajatteleen muuta kuin miestäni. kävelen koiran kanssa pitkiä lenkkejä jotta saisin ajatukset muualle mutta kesken lenkin voi olla että pillahdan itkuun:/
kavereiden kanssa en jaksa tehdä juuri mitään koska helteet ottaa voimille ja kamala ikävä vetävät melkein aina sängynpohjalle.
stressi on välillä niin kova että kaikki mitä syön tulee ulos ja voimat on ihan loppu.
onko kellään samanlaista tilannetta? pystyttekö elämään normaalisti vaikka mies on pois? antakaa vinkkejä miten selviän viikoista ilman että itken ja makaan sängyssä :)
kiitos jo etukäteen :)
tuntuu että itku ei lopu millään ja en pysty ajatteleen muuta kuin miestäni. kävelen koiran kanssa pitkiä lenkkejä jotta saisin ajatukset muualle mutta kesken lenkin voi olla että pillahdan itkuun:/
kavereiden kanssa en jaksa tehdä juuri mitään koska helteet ottaa voimille ja kamala ikävä vetävät melkein aina sängynpohjalle.
stressi on välillä niin kova että kaikki mitä syön tulee ulos ja voimat on ihan loppu.
onko kellään samanlaista tilannetta? pystyttekö elämään normaalisti vaikka mies on pois? antakaa vinkkejä miten selviän viikoista ilman että itken ja makaan sängyssä :)
kiitos jo etukäteen :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla mies alotti reissuhommat vajaa kolme kuukautta sitten, eli on vain viikonloput kotona.. Nyt sunnuntaina syntyi vauva ja kun mies taas tiistaina lähti reissuun oli kyllä kieltämättä aika kova paikka :/ mutta mielestäni ihmisestä pitää sen verran löytyä itsenäisyyttä että pärjää ns. omillaankin. Eli ei muuta kuin harrastamaan ja ei missään nimessä kannata niitä kavereita sulkea pois! Ajan kanssa helpottaa ainakin jonkun verran :)
Täällä kohtalotoveri! :/ Olen viikolla 29 ja mieheni on kesä-heinäkuun kokonaan poissa töiden takia. Tilannetta hieman helpottaa Skype ja se, että ollaan oltu erossa monesti aiemminkin pitkiä aikoja, mutta varsinkin nyt tuntuu raskaalta toisinaan: Sisua mitataan. Onneksi on töitä ja ystävät, että on jotain ajatuksia poisvievää aktiviteettia joka päivä. Helpottaa, kun pitää itsensä kiireisenä!!! Väkertää vaikka loppoaika omatekoista vauvakirjaa, lukea kirjoja, surffailla netissä, ottaa aurinkoa, tavata kavereita tai edes soitella, miettiä vaikka ostoslistaa vauvaa varten ja jotain muita positiivisia juttuja! Tsemppiä sinne! :)
Mulla mies ollu koko suhteen ajan reissutyössä, 2 viikkoa kuusta pois kotoa. Odotamme toista lasta ja tukiverkostoa ei ole lähellä. Ei mikään ihannetilanne perheelle, sanoisin, mutta eipä sitä auta kun sisuuntua ja pärjätä yksin.
Hatunnosto teille, jotka pystytte elämään normaalia tasapainoista elämää, kun miehenne tekevät reissutyötä. Itsestäni ei siihen nimittäin ollut. 5 vuoden avoliiton jälkeen tuli raja vastaan, enkä kestänyt enää yksinäisiä iltoja. Mieheni oli välillä vain viikonloput kotona ja välillä laivat veivät häntä viikoiksi pois. Edes samanmittaiset vapaat eivät pelastaneet suhdettamme; päinvastoin. Pitkään erossa olemisen jälkeen toisen saaminen kotiin oli helpottavaa, mutta myös tuskallista. Onni kotiinpaluusta katosi nopeasti, kun alkoi pelkäämään sitä, milloin mies taas lähtee ja jättää viikkokausiksi yksin. Halusimme perustaa perheen ja ostaa talon, mutta jarruttelin asiaa, koska en ollut varma, haluaisinko lasta, joka tulisi vieraantumaan jossain vaiheessa omasta isästään. Siispä keskityin omaan uraani täysin, jotta en ehtinyt ajattelemaan yksinoloa. Työpäivät venyivät ja lopulta sairastuin vakavaan työuupumukseen ja masennukseen. Mieheni kyllä tuki minua parhaansa mukaan, mutta ei luopunut omista unelmistaan ja reissutöistä. Kuukausien sairasloman aikana mieheni jatkoi reissustyötä ja masennukseni paheni, koska en kestänyt niitä hetkiä, kun mieheni jälleen lähti. Syvä rakkaus ja luottamussuhde oli muuttunut vihaksi, pettymykseksi ja peloiksi yksinjäämisestä. Ymmärsin, etten voinut enää elää sillä tavalla. Terapian avulla sain jälleen elämästä kiinni ja erosimme mieheni kanssa. Kumpikaan ei eroa olisi halunnut, mutta mieheni rakasti minua onneksi niin paljon, että päästi minut menemään. Hän halusi parastani ja ymmärsi, että hänen poissaolonsa aiheuttamat pelot ja suru eivät katoaisi ennenkuin eroaisimme. Nyt vuosien jälkeen olen jälleen suhteessa ja mieheni tekee toimistotöitä ja pitkät työreissut ovat harvassa. Tunnen olevani vahvempi ja onnellisempi kuin koskaan ja uskallan ajatella jälleen perheen perustamista, koska tiedän, että mieheni tulee olemaan läsnä minun ja tulevien lasten elämässä; että lapsilla on isä, joka on paikalla kun lapset häntä tarvitsevat. Kannattaa pitää mielessä, että vaikka kuinka rakastaisi toista, joskus on järkevämpää ajatella omaa hyvinvointia ja päästää irti. Raskasta se oli, mutta se vain täytyi tehdä.
No et ole ainoa, kerää ittes. Muutkin selviävät.