En tiedä yhtään mistä aloittaisi. Vaikea kirjoittaa siitä mitä ei itsekään tunne kunnolla. Noh.. kerronpa mitä elämäni on ja miltä minusta tuntuu kaikki nykyään. Oloni on päivät pitkät tyhjä. En tunne mitään mistään. En jaksa yleensä edes tulla vihaiseksi mistään. Kavereita minulla ei enää oikeastaan ole. Joskus tulee oltua (ex)-kavereiden kanssa mutta en ole varmasti heistäkään mitään hyvää seuraa. Käyttäydyn heidän seurassa yleensä apaattisesti tai yli-iloisesti(yritän innostaa itseäni). Eivät he enää paljoa soittelekaan.
Isästäni olen etääntynyt viimeisen kahden vuoden aikana täydellisesti. Hän ei ole töissä paikkakunnalla joten näen häntä vain viikonloppuisin ja silloinkin keskustelut koskevat vain auton lainaamista. Äitin luona asun mutta hänelle huudan vain ahdistustani nykyään.
Onhan minulla tyttöystäväkin mutta meilläkään ei mene enää kovin hienosti. Riitelyä on noin joka kolmas päivä. Joskus en edes tiedä mistä riitelemme sillä hän saattaa vain olla hiljaa. Osasyynä näihin riitelyihin on varmasti juuri tilani mutta en voi puhua siitä hänen kanssaan. Hänellä on liikaa omiakin ongelmia.
En ole nauranut kunnolla kahteen vuoteen. Yksi tuttava(saman ikäinen) huomasi tämän ja yritti siitä puhua mutta minä en voi muuttua. Olen niin ujo, että en uskalla hakea apua, puhua kenellekään tai edes yrittää. Saattaisin joutua häpeään. Olenkin alkanut saamaan joitain outoja "kohtauksia" patoutumieni vuoksi. Alan hengittämään nopeaa enkä voi lopettaa sitä. Lihakseni jännittyvät ja saatan nakella tavaroita sinne tänne. Joskus yöllä herään kylmään hikeen. Päivittäin tunnen oloni tyhjäksi ja kuinka tämä tila vain ruokkii itseään. Tulee sisältäpäin.
En vain jaksa enää mitään. En jaksa riidellä, en jaksa suoriutua koulussa. Unelmani ovat jo menneet. En jaksanut yrittää tarpeeksi enää lukiossa. Peruskoulussa olin ysin oppilas. Nyt tulee C ja A:tä. Valonpilkahduksena englanti, E. Olen vain niin väsynyt. Maksaan vain. En jaksa enää yrittää. Olisi mukavaa kun kaikki ymmärtäisivät sanomatta tämän. Antaisivat minulle aikaa. Eivät vaatisi enää mitään. En uskalla sanoa sitä heille. En halua joutua häpeään tai saattaa heitä häpeään. Tyhmältähän tämä kuulostaa mutta olen aina ollut tälläinen.
Lapsena minua kiusattiin aika paljon. Jouduin aina tähteille ja sain huonoimman mailan. En sitten tiedä miksi niinkin tapahtui...
Haluaisin vain herätä aamulla ja lopettaa yrittämisen. Ilman vaatimuksia ja valittamista. Yrittää rauhassa nousta pohjalta. Mutta nyky-yhteiskunnassa se taitaa olla mahdotonta. Elämme hektisia aikoja.
Isästäni olen etääntynyt viimeisen kahden vuoden aikana täydellisesti. Hän ei ole töissä paikkakunnalla joten näen häntä vain viikonloppuisin ja silloinkin keskustelut koskevat vain auton lainaamista. Äitin luona asun mutta hänelle huudan vain ahdistustani nykyään.
Onhan minulla tyttöystäväkin mutta meilläkään ei mene enää kovin hienosti. Riitelyä on noin joka kolmas päivä. Joskus en edes tiedä mistä riitelemme sillä hän saattaa vain olla hiljaa. Osasyynä näihin riitelyihin on varmasti juuri tilani mutta en voi puhua siitä hänen kanssaan. Hänellä on liikaa omiakin ongelmia.
En ole nauranut kunnolla kahteen vuoteen. Yksi tuttava(saman ikäinen) huomasi tämän ja yritti siitä puhua mutta minä en voi muuttua. Olen niin ujo, että en uskalla hakea apua, puhua kenellekään tai edes yrittää. Saattaisin joutua häpeään. Olenkin alkanut saamaan joitain outoja "kohtauksia" patoutumieni vuoksi. Alan hengittämään nopeaa enkä voi lopettaa sitä. Lihakseni jännittyvät ja saatan nakella tavaroita sinne tänne. Joskus yöllä herään kylmään hikeen. Päivittäin tunnen oloni tyhjäksi ja kuinka tämä tila vain ruokkii itseään. Tulee sisältäpäin.
En vain jaksa enää mitään. En jaksa riidellä, en jaksa suoriutua koulussa. Unelmani ovat jo menneet. En jaksanut yrittää tarpeeksi enää lukiossa. Peruskoulussa olin ysin oppilas. Nyt tulee C ja A:tä. Valonpilkahduksena englanti, E. Olen vain niin väsynyt. Maksaan vain. En jaksa enää yrittää. Olisi mukavaa kun kaikki ymmärtäisivät sanomatta tämän. Antaisivat minulle aikaa. Eivät vaatisi enää mitään. En uskalla sanoa sitä heille. En halua joutua häpeään tai saattaa heitä häpeään. Tyhmältähän tämä kuulostaa mutta olen aina ollut tälläinen.
Lapsena minua kiusattiin aika paljon. Jouduin aina tähteille ja sain huonoimman mailan. En sitten tiedä miksi niinkin tapahtui...
Haluaisin vain herätä aamulla ja lopettaa yrittämisen. Ilman vaatimuksia ja valittamista. Yrittää rauhassa nousta pohjalta. Mutta nyky-yhteiskunnassa se taitaa olla mahdotonta. Elämme hektisia aikoja.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja hae apua se EI ole häpeä!!!!
istu tytöystäväsi kanssa juttelemaan rauhassa,olo voi kummasti helpottaa!!!! jo se että uskalsit kirjoittaa tänne on askel eteenpäin!
tsemppiä!