Olen keski-ikäinen nainen ja kärsinyt vaihtelevista masennusoireista nuoruudesta lähtien. Kotitausta päällepäin ihan ok, mutta koin kyllä vanhemmat aika etäisiksi ja henkisesti välinpitämättömiksi, eikä ketään muutakaan ikinä kiinnostanut miltä minusta asiat tuntuvat, miten voin, mitä toivoisin. 4 vuotta nuorempi, söötti ja rauhallinen veli oli vanhempien silmissä korkeammassa kurssissa, vaikka he eivät sitä olisi ikinä myöntäneetkään. Minä olin aika suloton, isonenäinen ja -hampainen, kömpelö ja huonokuuloinen. Koulussa kiusattiin, itsetunto huononi varmaan rutkasti siitäkin. Tunsin itseni poikkeavaksi, oudoksi vaikka olin varmaan vain yksinäinen ja sosiaalisesti arka, kun en ikinä oppinut luontevaa olemista vertaisryhmässä, johonkin kuulumisen tunne oli aina aika ohutta.
Äitini, johon olin kuitenkin hyvin kiintynyt, kuoli yllättäen kun olin 18. Suru oli murskaavaa, pahinta mitä olin ikinä kokenut. Isäni kääntyi entistä enemmän sisäänpäin, peitti työnarkomanialla pahan olon, ennen niin rakas veli 'tuli uskoon' ja suorastaan kääntyi minua vastaan, pilkkasi ja vaihtoi kadun puolta kun tulin vastaan yms. Olin ilmeisesti kovasti syntinen kun koetin arasti vähän viritellä nuoren ihmisen elämää, kaljalla käymistä ja seksisuhteita.
Opiskeluaika oli enimmäkseen aika kärsimystä, opinnot olivat silkkaa pakkopullaa, sielutonta puurtamista vaikka arvosanat hyviä olivatkin. Seurustelin silti muutaman vuoden, kyseessä oli ennen muuta jonkinlainen turvallisuuden etsiminen, en ollut oikeasti eroottisesti ihastunut poikaystävääni. Tein itse aloitteen suhteen lopettamisesta. Sen jälkeen olin pitkään yksinäisempi kuin ikinä ja täysin uusavuton sen suhteen, miten ikinä voisin löytää uuden, aidon parisuhteen.
Eipä sitä ole sitten löytynytkään, sen sijaan vuosien kertyminen on tuonut suhteellisuudentajua, kohtuullisen hyviä ihmissuhteita. Yksinäisyyden, itseinhon ja tyhjyyden tunteet eivät ole enää läheskään ainoa mielenmaisema. Kohtuu hyväntuulinen, jokseenkin tyhjänpäiväinen ja eskapistisen viihteen täyttämää on arkeni.
Olen ollut elämäni aikana kahdessa pitkähkössä terapiasuhteessa. Päällimmäinen tuntuma näistä oli turhautuminen, mihinkään johtamaton jauhaminen siitä huolimatta että pidin kovasti varsinkin jälkimmäisestä terapeutistani ihmisenä. Hän oli ulkomailta Suomeen muuttanut nainen, joka ei ilmeisesti osannut lopulta kovin hyvin suomea - hän puhui itse niin vähän ja harvoja lauseita, että en vieläkään oikein tiedä miten asia oli. Alussa olin toiveikas ja suurella innollakin esittelin kipupisteitäni, filosofeerasin ja kääntelin asioita. Nyt sellainen ei enää jaksaisi kiinnostaa.
Jälkimmäinen terapia päättyi kun olin noin 38. Vaikka olin aika kyllästynyt psykoanalyyttiseen vaikenemisterapiaan, se päättyi vain Kelan korvauksen loppumiseen noin keväällä 2000. Puolen vuoden päästä syksyllä alkoi pahin jakso äidin kuoleman jälkeen, ahdistus.
Ahdistus humahti niskaan yllättäen kuin rankkasade. Olin todella hätääntynyt ja varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta (yksi käynti taisi maksaa 600 mk, hirmuinen raha mutta oli pakko heti saada apua). Lääkäri vähän kuunteli ja määräsi minulle jotain pillereitä. Ne varmaan vaikuttivat jotenkin, ahdistuksen kärki taittui. - Olen myöhemmin saanut uusia reseptejä, en oikein tiedä mikä minua vaivaa mutta nyt ainakin olen syönyt Sertralinia 200 mg päivässä, ja keskiverrosti voin ihan ok päällepäin ainakin.
Tuosta ajasta lähtien kuitenkin seuralaiseni tähän asti on ollut aika kammottava ja outo ahdistus, joka aina lurkkii jossain kulman takana ja jonka pääkohde tai -teema on - usko tai älä :( - ulkomaalaisten lisääntyminen kotimaassani, seka-avioliitot, miesten thaivaimot tms ...
Tämä onneton aihe on minälleni varsin vieras, olin aina tottunut ajattelemaan itseäni suvaitsevana, kansainvälisenä, ihmisystävällisenä jne. liberaalina ja maailmanparantajani. Ahdistukseni ei selvästikään kohdistu sinänsä erinäköisiin ihmisiin, vaan juuri siihen että ihmiset eivät malta pysyä kotikonnuillaan vaan sekoittuvat ja ennen kaikkea sotkevat identiteettiäni suomalaisena :( Nyt toivon vilpittömästi että en saa mitään rasisti-haukkumisia niskaani - en missään nimessä _haluaisi_ tuntea näin!
AIhehan on arka, en ole tavannut samasta kärsiviä enkä oikein kehtaa peräänkuuluttaakaan väärinymmärryksen pelossa. Nyt kuitenkin sain kimmokkeen jostain tähän, kun satuin näille sivuille. Joka otsikko oli jossain muodossa "ahdistus" mutta harvoin kukaan tuntuu mainitsevan että mikä nimenomaan ahdistaa. Tai jos ahdistaa niin joku ymmärrettävä asia, kuolema tms. Mutta ulkomaalaiset? Onhan heitä ollut aiemminkin, enkä ole tunnetasolla juuri korvaa lotkauttanut.
Mahtaako täältä löytyä ymmärrystä asialle, tai mahdollisesti kohtalontoveriakin? Mikähän on kohtaloni, syödä noita tabuja hautaan asti ja koettaa vain katsoa muualle kun onnettomat ahdistukseni aiheet tulevat vastaan.. .; (
Äitini, johon olin kuitenkin hyvin kiintynyt, kuoli yllättäen kun olin 18. Suru oli murskaavaa, pahinta mitä olin ikinä kokenut. Isäni kääntyi entistä enemmän sisäänpäin, peitti työnarkomanialla pahan olon, ennen niin rakas veli 'tuli uskoon' ja suorastaan kääntyi minua vastaan, pilkkasi ja vaihtoi kadun puolta kun tulin vastaan yms. Olin ilmeisesti kovasti syntinen kun koetin arasti vähän viritellä nuoren ihmisen elämää, kaljalla käymistä ja seksisuhteita.
Opiskeluaika oli enimmäkseen aika kärsimystä, opinnot olivat silkkaa pakkopullaa, sielutonta puurtamista vaikka arvosanat hyviä olivatkin. Seurustelin silti muutaman vuoden, kyseessä oli ennen muuta jonkinlainen turvallisuuden etsiminen, en ollut oikeasti eroottisesti ihastunut poikaystävääni. Tein itse aloitteen suhteen lopettamisesta. Sen jälkeen olin pitkään yksinäisempi kuin ikinä ja täysin uusavuton sen suhteen, miten ikinä voisin löytää uuden, aidon parisuhteen.
Eipä sitä ole sitten löytynytkään, sen sijaan vuosien kertyminen on tuonut suhteellisuudentajua, kohtuullisen hyviä ihmissuhteita. Yksinäisyyden, itseinhon ja tyhjyyden tunteet eivät ole enää läheskään ainoa mielenmaisema. Kohtuu hyväntuulinen, jokseenkin tyhjänpäiväinen ja eskapistisen viihteen täyttämää on arkeni.
Olen ollut elämäni aikana kahdessa pitkähkössä terapiasuhteessa. Päällimmäinen tuntuma näistä oli turhautuminen, mihinkään johtamaton jauhaminen siitä huolimatta että pidin kovasti varsinkin jälkimmäisestä terapeutistani ihmisenä. Hän oli ulkomailta Suomeen muuttanut nainen, joka ei ilmeisesti osannut lopulta kovin hyvin suomea - hän puhui itse niin vähän ja harvoja lauseita, että en vieläkään oikein tiedä miten asia oli. Alussa olin toiveikas ja suurella innollakin esittelin kipupisteitäni, filosofeerasin ja kääntelin asioita. Nyt sellainen ei enää jaksaisi kiinnostaa.
Jälkimmäinen terapia päättyi kun olin noin 38. Vaikka olin aika kyllästynyt psykoanalyyttiseen vaikenemisterapiaan, se päättyi vain Kelan korvauksen loppumiseen noin keväällä 2000. Puolen vuoden päästä syksyllä alkoi pahin jakso äidin kuoleman jälkeen, ahdistus.
Ahdistus humahti niskaan yllättäen kuin rankkasade. Olin todella hätääntynyt ja varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta (yksi käynti taisi maksaa 600 mk, hirmuinen raha mutta oli pakko heti saada apua). Lääkäri vähän kuunteli ja määräsi minulle jotain pillereitä. Ne varmaan vaikuttivat jotenkin, ahdistuksen kärki taittui. - Olen myöhemmin saanut uusia reseptejä, en oikein tiedä mikä minua vaivaa mutta nyt ainakin olen syönyt Sertralinia 200 mg päivässä, ja keskiverrosti voin ihan ok päällepäin ainakin.
Tuosta ajasta lähtien kuitenkin seuralaiseni tähän asti on ollut aika kammottava ja outo ahdistus, joka aina lurkkii jossain kulman takana ja jonka pääkohde tai -teema on - usko tai älä :( - ulkomaalaisten lisääntyminen kotimaassani, seka-avioliitot, miesten thaivaimot tms ...
Tämä onneton aihe on minälleni varsin vieras, olin aina tottunut ajattelemaan itseäni suvaitsevana, kansainvälisenä, ihmisystävällisenä jne. liberaalina ja maailmanparantajani. Ahdistukseni ei selvästikään kohdistu sinänsä erinäköisiin ihmisiin, vaan juuri siihen että ihmiset eivät malta pysyä kotikonnuillaan vaan sekoittuvat ja ennen kaikkea sotkevat identiteettiäni suomalaisena :( Nyt toivon vilpittömästi että en saa mitään rasisti-haukkumisia niskaani - en missään nimessä _haluaisi_ tuntea näin!
AIhehan on arka, en ole tavannut samasta kärsiviä enkä oikein kehtaa peräänkuuluttaakaan väärinymmärryksen pelossa. Nyt kuitenkin sain kimmokkeen jostain tähän, kun satuin näille sivuille. Joka otsikko oli jossain muodossa "ahdistus" mutta harvoin kukaan tuntuu mainitsevan että mikä nimenomaan ahdistaa. Tai jos ahdistaa niin joku ymmärrettävä asia, kuolema tms. Mutta ulkomaalaiset? Onhan heitä ollut aiemminkin, enkä ole tunnetasolla juuri korvaa lotkauttanut.
Mahtaako täältä löytyä ymmärrystä asialle, tai mahdollisesti kohtalontoveriakin? Mikähän on kohtaloni, syödä noita tabuja hautaan asti ja koettaa vain katsoa muualle kun onnettomat ahdistukseni aiheet tulevat vastaan.. .; (
Vastaukset 8
Vanhimmat
Aika erikoinen ahdistuksen aihe. Neuroosi?
Kyllä minullekin on tuonkaltaiset ajatukset tuttuja. Minäkin olin mielestäni varsin suvaitsevainen aiemmin, mutta kun ahdistus iski päälle, kaikki vieras alkoi pelottaa. Minulle selvästi pahinta rajojen aukeamisessa on rikollisuuden lisääntyminen. Siitä syystä nuo aloittajan mainitsemat thai-vaimot eivät ole minulle ongelma. Minua ahdistaa se, että koska minut on kasvatettu hyvin luottavaiseksi ja avuliaaksi, olen helppo uhri rikollisille. Samalla rikollisuuden ja petollisuuden lisääntyminen luo sellaista ilmapiiriä, että apua tarvitsevaa ei mennä auttamaan, koska epäillään tämän tarkoitusperiä. Olen itse yhden kerran elämässäni tarvinnut kipeästi ulkopuolisen apua. Tarvitsin lainaksi puhelinta yhtä puhelua varten. Kukaan ei meinannut auttaa, avun saaminen oli työn ja tuskan takana.
Suomalaisperäinen lisääntynyt katurikollisuus on edelleenkin lähinnä narkkarien epätoivoisia kioskiryöstöjä, mutta muualta tulleet tuovat kuvioon sen sijaan erilaisia taskuvarkaus- ja harhautushuijauksia. Samoin pyöräkellarien ja kerrostalovarastojen systemaattiset tyhjentämisprojektit tuskin ovat suomalaisperäisten puuhia. Tuntuu, etten kerta kaikkiaan halua elää tällaisessa elinympäristössä, jossa kaikkea pitää vahtia ja kaikki pitää lukita moneen kertaan. Jos töitä ei joutuisi tekemään, muuttaisin maalle turvallisempaan ympäristöön. No, sielläkin nykyään ajelevat romanialaisporukat tyhjiä koteja etsimässä.
Tällä en tarkoita, että jokainen ulkomaalainen on rikollinen, vaan viittaan siihen kiistattomaan tosiasiaan, että väestön vapaa liikkuminen on lisännyt rikollisuutta Suomessa.
Toisaalta minulla tämä on vain yksi ahdistuksen aihe muiden joukossa. Pelkään myös suunnattomasti vanhenemista, ihmisten itsekeskeisyyden lisääntymistä, teknologian kiihtyvää kehitystä, sodan mahdollisuutta ja luonnon tuhoutumista.
Kirjoituksesi on aito ja jäljittelemätön nimim. epioi... Vuosikausia vitamiineja- ja hivenaineita käyttäneenä kysyisin kahden kesken, saatko noita tarpeeksi?
Itsellä on myös ollut elämäni aikana syviä depressiotiloja ja niin vahvoja pelkotiloja, että ne suorastaan viiltävät sydänalassa.
Työaikana jotkut työkaverit painostivat minut menemään lääkäriin pakkomielteiden takia. A-klinikan lääkäri, psykiatri määräsikin Limbitrol nimistä lääkettä.
En enää muista, otinko lääkkeitä määräysten mukaisesti, mutta ne aiheuttivat mm. kiihtymistiloja. Saatoin pillereissäni käyttäytyä liikenteessä vaarallisesti.
Jätin lääkkeet kokonaan pois ennenaikaisen siirtymisen jälkeen työtapaturman takia. Iän myötä depressiot ja tressinsietokyky ovat hiukan lieventyneet.
Toivo Lång
inkeroinen
Hei capt. cöpenick,
kiitoksia että kommentoit viestiäni.
kyllä minä syön hyvin ja verenkuvakin on aina ollut ihan ok, joten en usko että siitä on juurikaan kyse. Mutta on hyvä että muistutat vitamiinien ym. saannista, sitä saattaa kärsiä puutostiloista kun ei tule mieleen esim. C-vitamiinin tärkeä merkitys yleiskunnolle.
Moi alkuperäiselle!
Hyvin sä analysoit sun tilannetta ja elämää, ja jotenkin tosi samaistuttavasti. Mä jäin miettimään, että oletko pystynyt siis kenellekään avautua tuosta neuroosista tai ehkä jopa fobiasta? Siis ehkä muulle kuin psykoanalyyttiselle, pelkälle kuuntelijalle. Voisi olla paikallaan.
Psyykelle taitaa olla aika normaalia se, että ahdistus kanavoidaan johonkin mikä onkin arjessa aika yllättävää. Voisi olla hyvä, että pääsisit keskustelemaan ihan itsenäsi jonkun kanssa tuosta, ettei asia vain paisu omassa mielessä.
Kiitos sinulle, Viiri, lämpimästä kommentistasi.
Hei
Minulla ei ole vastausta tähän ahdistukseesi, mutta haluaisin kysyä, mitä sisimmässäsi kaipaat. Mikä on syvin kaipauksesi ja toiveesi.
Olet elämäsi aikana kohdannut monet vaikeat asiat: etäiset ja henkisesti välinpitämättömät vanhemmat (ei ole ihan vähäinen puutos lapsen ja nuoren elämässä), koulukiusaamisen, äidin kuoleman, isän työnarkomanian ja vielä veljen tuomitsevan ja armottoman asenteen.
Minusta näyttää, että olet itse ollut reipas ja pärjäävä, sinnitellyt opiskelut läpi, etsinyt ja löytänytkin hyvää elämää. Lisäksi olet hakenut apua, mutta näyttää siltä, että molemmat terapiasuhteet ovat olleet jollain tavoin epäonnistuneita.
Älä vaivu epätoivoon. Toivon, että saat apua. Rukoilen siunausta elämääsi: Jumala on rakkaus ja haluaa yllättää sinut hyvyydellään.
Päivi-pappi Hämeestä
Lämmin kiitos sinulle myös, Päivi. Ehkäpä löydän jatkossa itselleni paremmin toimivan terapiamuodon.
En ole enää niin epätoivoinen kuin tuota kirjoittaessani. Ahdistuskin tuntuu ainakin vähän hellittäneen, on harvinaisempaa. Uskon Jumalan rakkauteen ja siihen että elämä kantaa.