Yksinäisyyden painava taakka

Joo tavallaan. Itse olen ajautunut tähän tilanteeseen siten että kaverit meni naimisiin ja sai lapsia sillä aikaa kun itse tein töitä. No ei siinä mitään mutta nyt vaan huomaa että saa viettää todella paljon aikaa yksin. Koska kavereilla on perheet ja itse vähän niin kun jäi ulkopuolelle.

En ole myöskään epäsosiaalinen tai pelokas mutta nyt kun on kesäloma niin huomaa että mihis h*lvettiin ne kaikki kaverit katos, tyttöystävistä puhumattakaan.
Kannattaa ainakin aloittaa urheilemaan, jos ei muuta niin ainakin kondis paranee ja saattaa löytyä kavereita.

On joo. Asunut samassa kunnassa koko elämänsä tämä jätkä. Itellä ollu suht normaali elämä kunnes yläasteen alussa kiusattiin puolisen vuotta. Ei mikään maailman pahin tapaus varmaankaan, mutta jätti jälkensä minuun. Ahdistavaa uhkailua ja pelon tunteita ujolle ja rauhalliselle mutta tunnolliselle pojalle.

Kaverisuhteet hiipuivat vuodesta 2005 vuoteen 2013 täysin. Olen vaan ollut niin mitäänsanomaton. Kaverittomana suuren osan ajasta. Vielä itse vuosi sitten ajattelin, että ei tule kiinnostamaan aidosti ikinä minkäänlaiset ihmissuhteet/niiden rakentaminen ja olen ollut masentunut / täydessä horroksessa nämä vuodet. Olen sulkenut viimeisetkin ovet takanani parantumisen suhteen kun ei mikään ole tuntunyt onnistuvan.

Kävin peruskoulun ja amiksen tunnollisesti. Näin dokaamisen pahana asiana koko lapsuuden enkä mihinkään normaaliin ole osallistunut missään vaiheessa. Harrastan edelleen samaa juttua mitä 10 vuotta olen harrastanut. Kehenkään en ole ottanut kunnon kontaktia eli päässyt mukaan juttuihin kunnolla. Kun on ujo niin on ja jos ei halua tehdä kaikkea paskaa mitä muut tekee..

Nyt aivan kuukauden sisällä olen kuitenkin herännyt ja tajunnut että ihmissuhteet on tärkeintä tässä maailmassa. Olemalla marttyyri, ei mitään tule tulemaan tarjottimella valmiina edes säälistä myöhemminkään. Eli olen ollut todella sulkeutunut viimeisimmät vuodet. Typerää elämänsä tuhlaamista, mutta yksinäinen masentunut ei ole kovinkaan todennäköinen parantumaan. Minä taisin nyt muutta asenteeni pysyvästi paremmaksi kuitenkin. Onneksi tajusin elämäni virheen ajoissa. Tosin suht pienestä kaikki voi mennä taas pirstaleiksi. Olen nimittäin aivan omasta aloitteesta yksin psyykannut itseni liikkeelle ja toistaiseksi vielä yksinäinen olenkin.

Mies tarvitsee kuitenkaan ystäviä ja naisseuraa elämässään. Siitä ei näköjään päässyt mihinkään itsekään.. Olemalla marttyyri, petät vain itsesi ja pilaat elämäsi. Tämän olisin voinut tajuta jo aikaisemmin.

Eli vaikken ikinä olisi uskonut, on normaali elämä alkanut aidosti kiinnostaa ja voisin lähteä vaikka juomaan jos olisi seuraa. Tuo on sitä pinnallisuutta, mutta se tulee aina kuulumaan sosiaalisen kanssakäymisen luonteeseen. En tiedä onko paljon minunlaisia. Olen todella tyytyväinen että olen alkanut ajamaan itseäni eteenpäin. Ja jo oli aikakin. Asenteesta kaikki lähtee.

Joo, pienin askelin eteenpäin. Itse uskon, että meillä yksinäisillä yksinviihtyvillä ja omapäisillä on erityisen hankalaa aloittaa niitä kepeitä ihmiskontakteja. Olenkin joskus sanonut, että tämänlaisen ystävyys on suuri lahja :) Jos joku joskus tuntuu kivalta hengenheimolaiselta ja hänelle antaa aikaa ja ottaa tosissaan, toisen pitäisi tajuta sen arvo. Kaikenlaisia tuttavia tuntuu ihmisillä olevan ihan rasitteeksi saakka, mutta harvallapa todellista ystävää.
Kuten sanotaan, mielummin yksin kuin toisarvoisessa seurassa joku vain.

nosto