Syön citalopramia masennukseen toistamiseen elämäni aikana. Edellisen lääkitykseni lopetin , koska tulin raskaaksi, vaikka silloinen psykiatrini kielsi lopettamasta. Lopetin kuitenkin ja lopetin terapian hänen luonaan. Sain lapsen ja olin vuoden kotona ja aloitin työt. Masennus alkoi uudestaan Aloin syömään citalopramia taas työpaikkalääkärin määräyksestä.
Nyt olen syönyt lääkitystä pari kuukautta ja samat oireet kuin aiemmallakin lääkitys kerralla ovat ilmestyneet kuvioihin: olen nopea liikkeissäni, ärsyynnyn helposti, ahdistaa ja levoton olo, tuntuu että koko ajan pitäisi tehdä ja tapahtua jotain, hankkiudun tilanteisiin joihin en normaalisti hankkiutuisi, puhun nopesti ja kovaäänisesti (muut ovat kertoneet), en jaksa kuunnella ja keskittyä muiden juttuihin. Masennus oireet vähenivät ja olo oli ensin parempi. Mutta nyt sitten aivan kuin olisin maaninen. Aiemmalla lääkistys kerralla sama juttu, silloin psykiatri käski alentaa lääkitystä Alensin ja lopetin sen sitten kokonaan.
Mutta miksi minulle tulee aina tuo maaninen vaihe? Onko muilla kokemuksia aiheesta? Olisiko tutkittava tarkemmin onko minulle sittenkin kaksisuuntainen??
Nyt olen syönyt lääkitystä pari kuukautta ja samat oireet kuin aiemmallakin lääkitys kerralla ovat ilmestyneet kuvioihin: olen nopea liikkeissäni, ärsyynnyn helposti, ahdistaa ja levoton olo, tuntuu että koko ajan pitäisi tehdä ja tapahtua jotain, hankkiudun tilanteisiin joihin en normaalisti hankkiutuisi, puhun nopesti ja kovaäänisesti (muut ovat kertoneet), en jaksa kuunnella ja keskittyä muiden juttuihin. Masennus oireet vähenivät ja olo oli ensin parempi. Mutta nyt sitten aivan kuin olisin maaninen. Aiemmalla lääkistys kerralla sama juttu, silloin psykiatri käski alentaa lääkitystä Alensin ja lopetin sen sitten kokonaan.
Mutta miksi minulle tulee aina tuo maaninen vaihe? Onko muilla kokemuksia aiheesta? Olisiko tutkittava tarkemmin onko minulle sittenkin kaksisuuntainen??
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla kesti pitkään, ennenkuin diagnosoitiin bipo, kun tauti alkoi masennuksella ja sitä sitkeästi lääkittiin. Masennuslääke aiheutti sitte lopulta sen, että maniassa menin kuin päästäinen pilaten elämäni täysin.
Aikanaan suljetulla osastolla sitte psykiatri sanoi, että masennuslääke on vihonviimeinen lääke mulle, että hypomania sellaisilla lääkkeillä menee manian puolelle alta aikayksikön. Aloitettiin sitte Lamictal ja nyt on vain hypomanioita. Nämä on vaikeita asioita ja sekin vaikuttaa, viitsiikö lääkäri lukea potilaskertomusta aiemmista tapahtumista. Mulla meni sairastumisen ja oikean diagnoosin välillä jokunen vuosi ja hirveät määrät lääkekokeiluja, kun mielenterveystoimistossa oli joka käynnillä uusi lääkäri.
Kannattaisiko aloittan olla ilman masennuslääkkeitä? Ja ylipäätään ilman lääkkeitä?
Jos vain itsellesi hankit bipo diagnoosin voit olla sata varma, että työkyvyttömyyseläke häämöttää sillä tuolla diagnoosilla et saa töitä etkä pääse kouluun.
Vaihtoehtona on sen jälkeen kotona kitkuttaminen onnettoman pienellä eläkkeellä vahvoja lääkeittä syöden.
Minä ainakin elän mielummin lääkkettömänä ja töitä tehden. Heitenköökin mielialat, mutta niin kauan kun työni teen, enkä satuta teoillani läheisiäni niin näillä mennään.
Vai kuvitteleeko ap, että lääkkeitä syömällä jotenkin eteen aukeaa onnellisempi maailma?
Sitä ei todellakaan tapahdu. Kaksisuuntaisuus diagnostisena sairautena on maailman kaistapäisin diagnoosi, sillä ensin vuosia "haetaan" toimivaa lääkitystä ja lopulta kun keskushermostosi on täysin sökö, olet ns lähtöruudussa pää pehmeänä ja mietit, että miten tässä näin kävi.
Pidä hyvä ihminen kiinni normaalista elämästä äläkä missään nimessä lähde itsellesi bipo dg hankkimaan; sen toki saat helpolla.
Siinä vain pilaat oman elämäsi ja mahdollisuuteesi. Eri asia on jos haluat elää lopunikäsi lääkittynä zombina työkyvyttömyyseläkkeellä ja kaikkien karttamana.
Päivääsi koostavat tuossa sairaudessa jatkuvat hömppä käynnit psykanpolilla, jossa kaikki mitä teet on sairasta. Ei edes teen juominen kaksi kertaa päivässä ole tuossa sairaudessa tervettä.
Jos oikeasti sinussa on ripaus itsekunnioitusta ja ajattelet lapsiasi, älä edes mieti tuollaista sairautta kohdellasi kuin kaksisuuntainen.
Hyvä pointti "voit uskoa minua". En halua tuota.
Mutta en ajattele että lääkkeillä tulisin onnellisemmaksi, mutta ilman lääkkeitä olen itsemurhan partaalla. Ennen kuin aloin lääkettä syömään ajatukset junnasivat, koin ahdistusta, töissä ollessa halusin vain juosta pois paikalta, olin "raivoava" hullu avomiehelleni, päivittöin ajattelin että itsemurha on ainoa ulospääsy. Kun söin lääkkeitä jonkin aikaa mieheni ja lapseni sanoivat minulle että olen kiltimpi, rauhallisempi ja "parantunut". Mutta nyt tuntuu että enää ei niin ole.
Kävin psykiatrilla. Psykiatrin mielestä kaksisuuntaisuus minulla johtuu pelkästään citalopramista. Sain sitten tasoittavaa illaks. Vähän ihmetyttää tämä nykyaikainen lääkkeiden tyrkytys psykiatreilla. Lääkäri rupes heti vaan miettii että minkälaista coctailia pistettäis. Olin lääkkeittä pari päivää ja ihan hulluna raivosin. Citalopram auttaa minua olemaan rauhallinen, mikä auttaa minua jaksamaan töissä, näin lääkärin mukaan. Joo, noh sitten mietityttää että syönkö mä nyt aina näitä lääkkeitä, että voin käydä töissä enkä raivoaisi kotona? On kai siihen joku syy että kaikki ahdistaa?? Kaipa se selviää joskus. Epäilen itselläni epävakaata persoonallisuushäiriötä, mutta psykiatri ei kerennyt asiaan paneutua, vaikka ihana psykiatri olikin.