Huono itsetunto

Huono itsetunto on pilannut elämäni. Olen 19-vuotias, mutta minulla ei ole omanarvontunnetta. Koko elämäni ajan olen odottanut, että jotain tapahtuisi. Minulla ei ole koskaan ollut unelmia, koska en koe että minä kuitenkaan onnistuisin. Se, että koko ajan ajattelee mitä muut minusta ajattelevat on vaikuttanut minuun paljon. En ole koskaan seurustellut, koska jostain olen saanut sellaisen ajatuksen päähäni että vanhempani eivät halua nähdä minua tyttöjen kanssa. Olen ollut yksin aika kauan, minulla ei ollut todellista ystävää koskaan. Sellaista, jonka kanssa voisi jakaa murheet. Vuosien mittaan ne murheet ovat kasaantuneet ja jouduin lopulta suljetulle osastolle kun äitini kuoli.

Nyt elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja ajelehdin vain. Helppoa minun elämä kyllä on, mutta niin kovin masentavaa. Psykologikin vaan tyrkyttää lääkkeitä, ei niillä mitään tee. Olen pari vuotta syönyt lääkkeitä vähän on/off, kun olen ne aina omalla luvalla lopettanut.

Muutto toiselle paikkakunnalle on mielessä, koska en uskalla liikkua kaupungilla sen takia, että pelkään kohdata ihmisiä joita tunsin ennen sairastumistani. Isä ei kuitenkaan päästäisi minua muuttamaan omilleni, koska olen niin uusavuton. Tottahan se on, varmaan mätääntyisin sinne asuntoon.


Joskus tuntuu kuin minulla ei olisi tunteita, vaan pelkästään teeskentelen.
056
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset

Vanhimmat

Ei vielä vastauksia

Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.

Kommentoi aloitusta


loner4life kirjoitti:

Huono itsetunto on pilannut elämäni. Olen 19-vuotias, mutta minulla ei ole omanarvontunnetta. Koko elämäni ajan olen odottanut, että jotain tapahtuisi. Minulla ei ole koskaan ollut unelmia, koska en koe että minä kuitenkaan onnistuisin. Se, että koko ajan ajattelee mitä muut minusta ajattelevat on vaikuttanut minuun paljon. En ole koskaan seurustellut, koska jostain olen saanut sellaisen ajatuksen päähäni että vanhempani eivät halua nähdä minua tyttöjen kanssa. Olen ollut yksin aika kauan, minulla ei ollut todellista ystävää koskaan. Sellaista, jonka kanssa voisi jakaa murheet. Vuosien mittaan ne murheet ovat kasaantuneet ja jouduin lopulta suljetulle osastolle kun äitini kuoli.

Nyt elämä tuntuu niin merkityksettömältä ja ajelehdin vain. Helppoa minun elämä kyllä on, mutta niin kovin masentavaa. Psykologikin vaan tyrkyttää lääkkeitä, ei niillä mitään tee. Olen pari vuotta syönyt lääkkeitä vähän on/off, kun olen ne aina omalla luvalla lopettanut.

Muutto toiselle paikkakunnalle on mielessä, koska en uskalla liikkua kaupungilla sen takia, että pelkään kohdata ihmisiä joita tunsin ennen sairastumistani. Isä ei kuitenkaan päästäisi minua muuttamaan omilleni, koska olen niin uusavuton. Tottahan se on, varmaan mätääntyisin sinne asuntoon.


Joskus tuntuu kuin minulla ei olisi tunteita, vaan pelkästään teeskentelen.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu