Olen 25-vuotias nainen. Olen ollut about puolet elämästäni masentunut. Tässä kun tämä vauvantekoikä alkaa olemaan aika kohdillaan olen alkanut ajatella asiaa vähän laajemmin. Olen aina tahtonut lapsia. Edelleenkin haluaisin. Ongelma on vain se, etten tahdo tuoda tänne maailmaan yhtäkään lapsi parkaa, joka joutuu kärsimään samalla tavalla kuin itsekin kärsin.
Lapset ovat lähestulkoon kopioita vanhemmistaan ja omaksuvat niitä samoja arvoja, aatteita ja käytösmalleja vanhemmiltaan. Vanhempien henkiset ongelmat saattavat siirtyä lapsille. Koen etten pysty kasvattamaan lasta, joka pärjäisi tässä elämässä. Jos en itse pärjää ja tunnen jatkuvaa pahaa oloa, miten se voisi olla siirtymättä lapseeni?
Voihan olla niinkin, että oppisin omista virheistäni ja omien vanhempieni virheistä, ja pystyisin kasvattamaan henkisesti vahvan lapsen.. mutta siihen ehkä tarvisi jonkun suuremman onnenkantamoisen taustalle.
Kumpi on pahempi riski? Se, että synnytän lapsen, josta saattaa tulla yhtä masentunut kuin äidistään vai se, että itse tuskailen vanhana, että mitä jos olisinkin voinut kasvattaa terveen ihmisen? ..
Jotenkin järkevimmältä kuulostaisi jälkimmäinen ratkaisu.. mutta tunne puolella toivoisin että voisin tehdä lapsia..
Onko ketään, joka miettii tätä samaa asiaa? Ei tästä oikeen voi puhuakkaan kenellekään..
Lapset ovat lähestulkoon kopioita vanhemmistaan ja omaksuvat niitä samoja arvoja, aatteita ja käytösmalleja vanhemmiltaan. Vanhempien henkiset ongelmat saattavat siirtyä lapsille. Koen etten pysty kasvattamaan lasta, joka pärjäisi tässä elämässä. Jos en itse pärjää ja tunnen jatkuvaa pahaa oloa, miten se voisi olla siirtymättä lapseeni?
Voihan olla niinkin, että oppisin omista virheistäni ja omien vanhempieni virheistä, ja pystyisin kasvattamaan henkisesti vahvan lapsen.. mutta siihen ehkä tarvisi jonkun suuremman onnenkantamoisen taustalle.
Kumpi on pahempi riski? Se, että synnytän lapsen, josta saattaa tulla yhtä masentunut kuin äidistään vai se, että itse tuskailen vanhana, että mitä jos olisinkin voinut kasvattaa terveen ihmisen? ..
Jotenkin järkevimmältä kuulostaisi jälkimmäinen ratkaisu.. mutta tunne puolella toivoisin että voisin tehdä lapsia..
Onko ketään, joka miettii tätä samaa asiaa? Ei tästä oikeen voi puhuakkaan kenellekään..
Vastaukset 14
Vanhimmat
No meidän suvussa bipo on siirtynyt hyvin hankalana tautimuotona sukupolvelta toiselle. Tämä siis meidän suvussa, en tarkoita jotta bipo aina siirtyy noin. Mun sisaruksista kahdella muullakin on bipo ja neljännelläkin oireita, mut pystyy olemaan töissä.
Mä sain lapset 20 vuotiaana ja sain bipodiagnoosin vasta jokunen vuosi sen jälkeen. Mulla vaan oli se ongelma, kun meillä aina peiteltiin tätä sairautta, niin en tiennyt mun äidin enkä sisarusten biposta kun vasta vuosia lasten saamisen jälkeen. Söivät tasaavia lääkkeitä ja sitte keksivät esim. työväsymyksen tai muuta selitystä masennuskautena. En tosiaan tiedä, miten olisin päättänyt, jos tuo tauti olisi ollut tiedossa. Ehkä tehnyt lapset ja toivonut parasta. Vaikeaa ajatella.
Lapsen saaminen on aina voimia vievää ja lapsen syntymä nostattaa AINA esille ne molempien vanhempien omat lapsuudenkokemukset.
Jos olet jo valmiiksi masentunut JA saat lapset JA KUN omat kokemukset aktivoituvat, niin miten jaksat lapsen kanssa?
Onko lapsen isä erityisen terve ja jaksava eikä hänen kohdallaan ole odotettavissa omien lapsuudenkokemusten häiritsevää esiin tuloa?
Onko sinulla hyvä, toimiva ja tukeva oma verkosto?
Jos ei, niin harkitsehan vielä.
Olen valitettavasti samaa mieltä nimimerkin "hyvällä tarkoitettu" kanssa. Eli kehotan HARKITSEMAAN. Itse tein lapsen miehen kanssa, jolla henkistä epätasapainoa ja minulla masennustausta kaikkine ahdistuksineen. Eikä turvaverkostoa lähimain vaan sukulaiset kaikki asuu kauempana.
Siltikään en voi sanoa, että lapsen saaminen olisi pelkästään negatiivinen asia masentuneelle. Mä koin raskausaikana suurta onnea ja sitä kaipauksen täyttymystä. Tuntui siltä, että tämä on juuri sitä mitä olen koko elämäni odottanut. Se oli ihanaa aikaa ja lääkityskin purettiin. Synnytyskin oli pelkästään positiivinen asia. Ongelmat alkoi sitten synnytyksen jälkeen kun kaikki hormonit heitteli pään sekaisin eikä saanut nukuttuakaan ja imetys oli vaikeaa jne. Vauvalla oli koliikki ja huusi kaiket illat. Päivisinkin oli vaativa tapaus. Ei riittänyt mikään hyshys-heijaus kun piti vaunujen kanssa suunnilleen juosta pitkin mukulakivikatuja. Edelleenkin on temperamenttinen ja raisu tyttö.
Kuten em. kertoi, voivat lapsuudenaikaiset kokemukset aktivoitua raskauden aikana tai sen jälkeen. Minulla kävi juuri niin, synnytyksen jälkeen. En saanut tukea omalta äidiltäni, sillä hän ei kyennyt sitä antamaan omassa lapsuudessanikaan. Parisuhde alkoi rakoilla ja lapsen isä (nykyään ex-mies) alkoi katua raskaasti. Jos olisin etukäteen tiennyt kuinka vaikeaksi tilanne VOI mennä, en varmaankaan olisi harkinnut lapsentekoa. Mutta siinä vauvakuumeessa, kun se alkaa olla jo vakavaa, ei kyllä pysty sellaisia etukäteen arvailemaan. Tai vaikka arvailisikin, niin kieltää ajatukset tyystin kuten minä.
Erohan siitä seurasi. Joudun nyt pärjäämään lapsen kanssa kaksin. Sossujen ehdottelua saan kuulla. LS-tukitoimia, ynnä muuta ehdotetaan. Kaikesta en ole kieltäytynyt, sillä tuki auttaa jaksamaan. En sano että aloittajalle kävisi kuten mulle mutta kun lapsia ylipäätään suunnittelee hankkivansa niin parisuhde täytyy olla kohdillaan. Tiedätkö miten miehesi reagoi stressiin? Se kertoo todennäköisesti paljon siitä, miten hän kykenee toimimaan isänä. Miten itse reagoit stressiin? Masennus ON riski, sitä ei käy kenenkään kieltäminen.
Jos jotain voin sanoa oppineeni kokemuksestani kaiken yllämainitun lisäksi niin sen, etten tee enempää lapsia. Yksi riittää. Ja yhdelle riittää mun voimat :)
Minulla ei ole lapsia, mutta oletan kyllä että jos on kroonisesti masentunut tai siihen helposti vaipuva niin en kyllä uskaltaisi suositella lapsia. Entäpäs jos äiti sairastuu, koska jo odotos - ja synnytysaika saa monelle terveellekin naiselle puhkeamaan masennuksen.
Jos haluat lapsia niin pitää olla jokin toimiva varasysteemi, esim. mummo joka haluaa ottaa vastuun jos äiti sairastuu. Kannattaa ennen kaikkea ajatella lapsen parasta.
Itse olen tehnyt lapsettomuus-valinnan masennuksen takia ja kyllähän se koville ottaa nyt neljänkymmenen lähestyessä. Uskon kuitenkin, että olen tehnyt oikean ratkaisun.
Toisaalta koskaan ei voi tietää: lapsuudenystäväni on täysin tasapainottoman yksinhuoltajaäidin kasvattama ja silti ystäväni on eräs tasapainoisimmista ja onnellisimmista ihmisistä, jonka tunnen.
Lapset eivät ole täysiä kopioita vanhemmistaan, älä huoli.
Itselläni on kaksi lasta, ja olen heidät saanut kesken masennushoitojen. Minulla tosin masennus on enemmänkin sivutuote jostain, ja kokemusten kautta tullut, eikä niin, että se asuisi minussa elämäni loppuun asti. Olen toipumassa, ja saanut lastenkasvatuksen alulle ihan yhtä hyvin kuin terveetkin, tavalliset äidit.
Minun piti vain päättää, että elämä on nyt tätä, ja sitten päätin vielä, että saan harrastaa ja olla oma itseni äitiydestä huolimatta. Välillä on ollut väsyttävämpiä jaksoja, ja välillä taas oikein hyviä jaksoja. Mieheni on niin tavallinen ihminen taustaltaan ja terveydeltään kuin olla ja voi, ja olen jatkuvasti ollut hoitosuhteessa, joten jos on ollut tiukkaa, keskusteluapua on aina ollut saatavilla. Lääkitystäkään ei ole tuputettu raskauksien tai imetysten ajalle.
Suosittelen käymään läpi plussat ja miinukset ja ottamaan selvää, mitä sinun kunnallasi on tarjota avuksi jos tuntuu, että apua tarvitset. Minulle lapsettomaksi jääminen olisi ollut liian suuri trauma kaikkien muiden traumojen lisäksi, että ehkä sitten olen äärimmäisen itsekäs, mutta kahden äärimmäisen ihanan, terveen ja rakkaan lapsen äiti :)
Ei kannata tehdä enempää paskakoneita tänne kärsimään.
Voin sanoa sukuni kiemurat joten kuten tietävänä, jos joutuisin tilanteeseen
missä väkipakolla joutuisin pienten lasten kanssa tekemisiin päivittäin
saman katon alla eläen, lasten makuukamari kannattais pitää huolellisesti
lukossa ja muutenkin erittäin tarkasti vahtia tekemisiäni heihin liittyen.
Näiden lasten myöhempi elämä saattaisi minunkin tekojeni takia kääntyä
aivan uusille urille, eikä välttämättä kovin hyville jengoille.
Se on nääs sukuvika, vaikka en koskaan ole lapsille mitään tehnytkään,
jos nyt noin teini-iän räkimiset pois luetaan, en menis takuuseen tekemisistäni.
Jättäydyn suosiolla sen kaltaisen perhe-elämän ulkopuolelle, kun suvussa
kulkee polvesta toiseen insestitautia, tiedän omakohtaisesta kokemuksesta
mihin tämän "perinteen" siirtäminen jälkipolville pahimmillaan johtaa.
Eli no kids for me. Pysähtyy se perinne silläkin tavalla, ei välity ainaskaan
eteenpäin enää.
Oma pää ja ajatukset kuntoon ensin ja vasta sitten, kun maailma ja elämä alkaa näyttämään valoisammalta paikalta, on lastenteon aika. Miksi h-ssä tänne pitää tehdä pikkuisia kärsimään vanhempiensa vaivoista ja ongelmista?
Kaikilla ihmisillä on vaivoja ja ongelmia, ja hyvin suurta osaa ajattelukykyisistä ihmisistä masentaa ainakin ajoittain, enemmän tai vähemmän. Mun mielestäni masentunut voi ihan hyvin hankkia perhettä jos niin haluaa ja uskoo olevansa kykenevä huolehtimaan lapsistaan.
Olen sinua hieman nuorempi, kohta 25v. Mietin tuota kysymystä itsekkin kauan, koska olin aina halunnut lapsia mutta ollut paljon masentunut elämäni aikana.
Sitten tapasin miehen jonka kanssa pystyin kuvittelemaan perustavani perheen ja masennus oli hallinnassa. Vaan eipäs olleetkaan asiat niin yksinkertaisia. Kun jätin e-pillerit pois, kului vuosi, jolloin aloimme miettiä pitäisikö hakeutua tutkimuksiin.
Pääsimmekin tutkimuksiin ja hoitoihin. Söin aluksi lääkkeitä ja sitten alettiin kokeilla pistoksia ja IUI-hoitoja. Ei tulosta. Siirryttiin IVF-puolelle ja pakkaseen saatiin 3 hyvää alkiota. Kaikki siirrettiin, ei tärppiä. Uusintakierroksille, (eli nyt kun pakkasessa ei enää ole mitään pitäisi kaikki alkaa alusta) ei ole henkisesti eikä fyysisesti jaksamista, masennuskin tuntuu kolkuttelevan taas ovella.
Usein mietin ikäisiäni kavereita, joilla on lapsia mielenterveysongelmia. Mikä oikeutti heidät saamaan lapset, mutta minut ei? Sitä ei kukaan voi tietää.
En tiedä miksi kirjoitin, ehkä tämän pointti on että älä ole liian ankara itsellesi. Kun löydät sopivan kumppanin ja rakastut, älä ajattele että sinusta ei olisi äidiksi pelkän taustan takia, jos masennuksesi on väistynyt. Koskaan ei voi tietää miten pitkä tie on edessä ja millainen se tie äidiksi on. Jos saat lapsia, älä ajattele sitä miten huono äiti mahdollisesti olet, vaan ajattele sitä että olet onnekas.
Voimia aloittajalle, mitä ikinä päätätkin.
Voimia myös exmasis24v:lle, ei ole helppoa kokea nuorena masennusta ja siihen päälle vielä lapsettomuushoidot kovat hormonirääkit sekä tietysti sen surun kanssa eläminen.
Mitä tahansa päätättekin tai miten ikinä käykin, olette arvokkaita. Muistakaa se.
exmasis24
Onhan sinulta suljettu pois esim. kilpirauhasen vajaatoiminnan mahdollisuus, joka siis saattaa aiheuttaa lapsettomuutta ja masennusta? Tavislääkärit tuijottavat vain kilpirauhaskokeissa viitearvoihin eivätkä kuuntele asiakkaan oireita. Tällaisissa tilanteissa kannattaa hakeutua endokrinologille, joka on perehtynyt kilpirauhassairauksiin.
On suljettu pois minulta, ei ole vajaatoimintaa. Mutta miehellä on tuo vajaatoiminta mikä vähän alentaa siittiötuotantoa. Minulla taasen sairaus, joka aiheuttaa munasarjojen monirakkulaisuutta ja sitä etten ovuloi.