Minulla oli monta vuotta sitten mahdollisuus nautinnolliseen, melkein unen kaltaiseen elämään. Isäni on E-Amerikasta ja n.15v sitten päätin muuttaa siihen toiseen kotimaahani asumaan, vaikka olenkin henkisesti aivan suomalainen. Minulla on kuitenkin lapsesta asti ollut suuri kaipuu siihen toiseen kotimaahani, varmaankin sen takia, etten ole koskaan nauttinut elämästäni täällä Supmessa. En tietenkään silloin voinut olla varma että nauttisin siitä missään muuallakaan. Ehdin yli puoli vuotta asustella siellä toisessa maassa ja se oli elämäni täydellisintä aikaa. Tein töitä isäni kanssa paljon, joten se ei ollut pelkkää lomailua. Kaikki parhaimmat kokemukseni yli 30v elämäni ajalta ajoittuu tähän puolen vuoden jaksoon.
Joka päivä mitä vietin siellä kaukana tuntui silti, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. Tunsin olevani kotona. Ruoka maistui siltä kuin sen kuuluukin maistua, ihmiset kohtelivat minua ujosta luonteestani huolimatta arvokkaana ihmisenä. Tiedän miltä tuntuu herätä aamulla ja ensimmäinen näky on pilviäkin korkeammalle kohoavat vihreät ja rehevät Andien vuoret. Korkean ilmanalan ansiosta aamut olivat sopivan viileitä, vaikka aurinko olikin noussut jo taivaalle.
Näin elämän kurjankin puolen, kun katselin kadulla asuvien lasten imppaavan liimaa selättääksen nälän ja kurjuuden. Luonnollisesti tunsin häpeää, kun itselläni oli etuoikeus asua kauniilla, hyvin hoidetulla, lähes täydellisen siistiä puutarhaa muistuttavalla asuinalueella, jossa hyväosaiset lapset pelasivat koripalloa ja jalkapalloa hienoilla kentillä. Paikalliset lapset ja nuoret kutsuivat minutkin joskus pelaamaan heidän kanssaan ja usein suostuinkin, vaikka Suomessa olisin vain kävellyt ohi. Eihän täällä kuulu olla niin läheinen vieraiden ihmisten kanssa. Ainakaan minä en siihen täällä Suomessa pysty.
Viikonloput vietin isäni mökillä, jossa maisemat olivat jotain aivan uskomatonta. Leikkelin usein pihalla ruohoa ja juttelin naapurissa asuvan teini-ikäisen tytön kanssa. Huomasin että minusta kuoriutuu oikean hetken ja olosuhteiden ansiosta iloinen ja ystävällinen ihminen. Siellä mökillä oli yhteinen uima-allas kaikille alueen asukkaille. Illalla kymmenet ihmiset olivat altaan luona kuunnellen iloisia lattarirytmejä, juoden olutta ja rupatellen kaikkea mistä nyt vaan voi puhua. Tutustuin siellä niin moneen ihmiseen, että en ole Suomessa koko elinaikana tutustunut. Yleensä olen aina haikaillut menneitä, mutta tämän puolen vuoden aikana olin onnellinen siitä mitä minulla oli. Elämä oli lähes täydellistä. Toisin sanoen tunsin kerrankin olevani elossa!
Nyt vuosia myöhemmin tämä on vain kaukainen, mutta kaunis muisto. Minulla ei ole enää isää enkä ole enää lähdössä Suomesta mihinkään. Asun pääkaupunkiseudulla pienessä yksiössä, olen työtön ja aika pitkälti rahaton. Ystäviä minulla ei pahemmin ole ja mieli on ollut niin monta vuotta maassa, ettei minusta enää ole edes ylläpitämään näitä ystävyyssuhteita. Elämässäni ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Teen välillä kävelylenkkejä yksin, lueskelen ja katson telkkaria. Odotan aina päivisinkin yötä, jotta pääsisin nukkumaan ja näkemään edes mielenkiintoisia unia.
Viikonloppusin minulla on tapana juoda pari olutta ja kuunnella niitä samoja kappaleita mitä kuuntelin silloin asustellessani siellä kaukana. Elämäni sisältö koostuu vain muutamista lämpimistä muistoista mitä joskus koin. Elämä voi todellakin olla parhaimmillaan aivan uskomatonta! Nyt minulla on semmoinen fiilis, että olisi aivan sama onko minua edes olemassa. En jaksa olla katkera, koska tiedän että itse voin vaikuttaa omaan elämääni. En vain tiedä miten voisin ikinä saavuttaa tuon menneen onnen.
Joka päivä mitä vietin siellä kaukana tuntui silti, että olen siellä missä minun kuuluukin olla. Tunsin olevani kotona. Ruoka maistui siltä kuin sen kuuluukin maistua, ihmiset kohtelivat minua ujosta luonteestani huolimatta arvokkaana ihmisenä. Tiedän miltä tuntuu herätä aamulla ja ensimmäinen näky on pilviäkin korkeammalle kohoavat vihreät ja rehevät Andien vuoret. Korkean ilmanalan ansiosta aamut olivat sopivan viileitä, vaikka aurinko olikin noussut jo taivaalle.
Näin elämän kurjankin puolen, kun katselin kadulla asuvien lasten imppaavan liimaa selättääksen nälän ja kurjuuden. Luonnollisesti tunsin häpeää, kun itselläni oli etuoikeus asua kauniilla, hyvin hoidetulla, lähes täydellisen siistiä puutarhaa muistuttavalla asuinalueella, jossa hyväosaiset lapset pelasivat koripalloa ja jalkapalloa hienoilla kentillä. Paikalliset lapset ja nuoret kutsuivat minutkin joskus pelaamaan heidän kanssaan ja usein suostuinkin, vaikka Suomessa olisin vain kävellyt ohi. Eihän täällä kuulu olla niin läheinen vieraiden ihmisten kanssa. Ainakaan minä en siihen täällä Suomessa pysty.
Viikonloput vietin isäni mökillä, jossa maisemat olivat jotain aivan uskomatonta. Leikkelin usein pihalla ruohoa ja juttelin naapurissa asuvan teini-ikäisen tytön kanssa. Huomasin että minusta kuoriutuu oikean hetken ja olosuhteiden ansiosta iloinen ja ystävällinen ihminen. Siellä mökillä oli yhteinen uima-allas kaikille alueen asukkaille. Illalla kymmenet ihmiset olivat altaan luona kuunnellen iloisia lattarirytmejä, juoden olutta ja rupatellen kaikkea mistä nyt vaan voi puhua. Tutustuin siellä niin moneen ihmiseen, että en ole Suomessa koko elinaikana tutustunut. Yleensä olen aina haikaillut menneitä, mutta tämän puolen vuoden aikana olin onnellinen siitä mitä minulla oli. Elämä oli lähes täydellistä. Toisin sanoen tunsin kerrankin olevani elossa!
Nyt vuosia myöhemmin tämä on vain kaukainen, mutta kaunis muisto. Minulla ei ole enää isää enkä ole enää lähdössä Suomesta mihinkään. Asun pääkaupunkiseudulla pienessä yksiössä, olen työtön ja aika pitkälti rahaton. Ystäviä minulla ei pahemmin ole ja mieli on ollut niin monta vuotta maassa, ettei minusta enää ole edes ylläpitämään näitä ystävyyssuhteita. Elämässäni ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään. Teen välillä kävelylenkkejä yksin, lueskelen ja katson telkkaria. Odotan aina päivisinkin yötä, jotta pääsisin nukkumaan ja näkemään edes mielenkiintoisia unia.
Viikonloppusin minulla on tapana juoda pari olutta ja kuunnella niitä samoja kappaleita mitä kuuntelin silloin asustellessani siellä kaukana. Elämäni sisältö koostuu vain muutamista lämpimistä muistoista mitä joskus koin. Elämä voi todellakin olla parhaimmillaan aivan uskomatonta! Nyt minulla on semmoinen fiilis, että olisi aivan sama onko minua edes olemassa. En jaksa olla katkera, koska tiedän että itse voin vaikuttaa omaan elämääni. En vain tiedä miten voisin ikinä saavuttaa tuon menneen onnen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Etkö voisi muuttaa takaisin sinne toiseen kotimaahasi? Ottaa vaikka yhteyttä isäsi sukulaisiin ja pyytää vaikka auttamaan asunnon hankkimisessa ja mennä heidän yhteyteensä ja siis mukaan sosiaalisiin kuvioihinsa. Jos sinulla on ammatti, voisit saada alasi töitä sieltä tai vaikka ennen muuttoasi opiskella itsellesi jonkin työllistävän ammatin.
Itse sinuna varmaan yrittäisin näin lähteä tuohon maahan onneani etsimään. Helpottaa huomattavsti, kun on maassa sukulaisia. Käsittääkseni lattareilla todellakin veri on vettä sakeampaa, siellä on perhearvot kohdillaan ja sukulaisuussuhteet kunniassa. Perheissä pidetään yhtä ja tiiviit ja lämpimät välit sukulaisiin ja kaukaa tullut "vieraskin" sukulainen hyväksytään ja otetaan avosylin vastaan.
Mikä estää aluksi menemästä vaikka vain vierailemaan sukulaisten luo vaikka pariksi viikoksi/kuukaudeksi ja näin uudelleenluomaan heihin suhteita ennen mahdollista lopullista muuttoa. Ja jos elämä ei siellä sitten maistukaan makealta, kai voisit aina palata Suomeen. Olen kuullut, että ulkomailta Suomeen palaaville järjestyy kaupungilta aina ennätysajassa uusi asunto.
Eikun suunnittelemaan matkaa, säästämään rahaa ja suunnittelemaan uutta elämää tuossa paremmassa paikassa! :)
Jos terveys sallii niin miksipä et kokeilisi säästää sen verran rahaa että pääsisit tuonne maahan ja toimisit samalla tapaa kuin aikaisemminkin?