Kysymys luokanopettajille

Heippa!

Olen itse melko vastikään valmistunut aineenopettaja. Parikin ystävää, jotka alkoivat yhtä aikaa opiskella kanssani aineenopettajiksi, vaihtoivat luokanopettajapuolelle (pääsykokeen kautta tietenkin, sinne ei noin vain tehdä vaihtoja). Alun perin he eivät olleet haaveilleet juuri luokanopettajuudesta, mutta tavallaan ajautuivat koulutukseen, kun rupesivat miettimään työllistävämpää opetettavaa asiaa kuin se, mitä tulivat opiskelemaan. Ei luokanopettajienkaan työtilanne varsinkaan yliopistokaupungeissa ole hyvä, mutta kuitenkin parempi kuin useampien aineenopettajien. Silti saa uran alkuvaiheessa varautua sijaisuuksiin (kesä palkatta!), sijaisuuksiin, sijaisuuksiin... Nuo ystäväni ovat olleet nyt työelämässä luokanopettajina vuoden tai pari, ja molemmat kyllä viihtyvät työssään, joskin haasteitakin riittää, eikä palkka ole kovin kummoinen.

Monella ei-opettajalla on turhan ruusuinen kuva opettajan työstä. Opettajan työstä opettamista on vain pieni osa (oppitunneillakin työ on peruskoulussa usein kasvattamista enemmän kuin opettamista...). Oppituntien pidon lisäksi täytyy suunnitella tunnit, suunnitella ja korjata kokeet, käydä opettajainkokouksissa ja esim. oppilaita koskevissa palavereissa, järjestää vanhempaintapaamiset ja muutenkin pitää yhteyttä vanhempiin jne. Usein varsinkin aloittelevan opettajan työpäivät venyvät pitkiksi, ja töitä viedään usein kotiinkin. Toisaalta kaikesta huolimatta työ on myös antoisaa, joskaan en itse osaa kertoa tarkemmin nimenomaan luokanopettajan työn hyvistä puolista.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mikä on se toinen ala, jota pääsit opiskelemaan. Harva ihminen on kuitenkaan työskennellyt molemmilla aloilla, ja toisten työstä usein on liian ruusuinen kuva. Me opettajatkinhan vain teemme neljätuntisia työpäiviä lukuvuoden aikana ja kesäkuukaudet lomailemme. :) No, se lomailu on monen kohdalla tottakin, mutta moni (itseni mukaan lukien) käyttää kyllä osan kesälomastaan tulevan lukuvuoden opetuksen suunnitteluun ja oppimateriaalin tekemiseen.

Tsemppiä valintaan!

Olen ollut luokanopettajana nyt viisi vuotta. Ala oli toiveeni jo lapsena ja harrastuksetkin liittyivät lasten ohjaamiseen. Voisi siis sanoa, että minulla oli vankka kutsumus ja halu ryhtyä opettajaksi.

Työssä on ollut paljon antoisia hetkiä, kun on kuullut lasten hauskoja juttuja ja saanut heidät innostumaan asioista. Vanhemmilta tullut myönteinen palaute on ollut tosi ihana ja voimia tuova asia. Olen saanut kokea onnistuneeni työssäni.

Jos nyt miettisin opiskelupaikan hakemista tällä kokemuksella, niin en kuitenkaan ryhtyisi enää luokanopettajaksi. Työn arki riippuu hurjasti luokasta, mutta näyttää siltä, että joka luokkaan mahtuu ainakin se yksi lapsi, joka työllistää opettajan ihan täysin. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mikä tulee, kun alituiseen pitelet muita vahingoittavaa, rimpuilevaa lasta kiinni ja yrität samalla opettaa pariakymmentä muuta. Itse tilanteessa sitä pystyy tietysti olemaan ammattimaisen rauhallinen, mutta tilanteen jälkeen kädet saattavat täristä ja turhaantumisitku olla lähellä. Työkavereiden kanssa jutellessa huomaa, miten kovilla monet ovat joidenkin oppilaiden tai huoltajien kanssa. Oppilashuoltotyöryhmä yrittää parhaansa, mutta apua on erittäin vaikea saada.

Itse yritän koko ajan löytää sellaisia tapoja tehdä tätä työtä, ettei tarvitsisi antaa periksi ja vaihtaa alaa. Kokemus tuo varmuutta ja rutiinia, mutta runsas kokemuskaan ei muuta työn haastavuutta. Luokanopettajan työssä on mielestäni mahdollista pärjätä ja siitä voi nauttia, mutta kovin helppoa se ei valitettavasti ole.

Kiitos vastauksista! Itselläni haave luokanopettajuudesta on tullut "pienen mutkan" kautta. Haaveilin pitkään (en tosin niinkään enää) lukevani joko historiaa tai biologiaa ja ajattelin aina päätyväni luultavimmin aineenopettajaksi, sillä esim. tutkijan työ ei kohdallani innostaisi ja historian lukemisessa on aika marginaalinen työllistyminen. Ei oikein riitä se, että ala kiinnostaa, jos työpaikka on vaikea saada. Vaikka kyseiset aineet kiinnostivat, ajattelin hakea luokanopettajakoulutukseen, sillä koulutus mahdollistaisi vielä aineenopettajuudenkin.

Ongelmana alavalinnassani on se, että näen pitkälti pessimistisesti työn opettajana. Tiedän, ettei työ ole ruusuista ja yliopistopaikkakunnilla työpaikan löytäminen on "kiven alla". Edesmennyt lähisukulaiseni oli opettaja ja kuulin paljon haasteista juuri monesti sen yhden luokan oppilaan kohdalla. Ei tarvita kuin yksi haastava ja enemmän huomiota tarvitseva oppilas, joka todella saa haastetta aikaiseksi opettajalle. Monella tuttavallani, jotka luokanopettajakouluun ovat päätyneet, tuntuu olevan paljon ruusunpunaisempi kuva työstä, kuin minulla. Olen miettinyt myös sitä, onko heillä sitten enemmän motivaatiota alalle, kuin minulla , koska näen työssä ensimmäisenä haasteet. Tosin muutenkin olen kyllä umpirealisti ja harvemmin sorrun vaaleanpunaiset lasit päässä tapahtuvaan haaveiluun Ja jos optimistista ja pessimististä pitäisi valita, niin kohdallani lasi olisi enemmän puolityhjä - tosin parempi se, että edes puolityhjä kuin tyhjä. = D Positiivisena puolena näen onnistumisen kokemukset opettamisessa, haasteellisuuden(joka on osaltaan myös negatiivinen puoli), luovuuden käyttämisen tuntien suunnittelussa ja lasten oppimisen seuraamisen. Palkan eteen koen, että luokanopettajan saa todenteolla tehdä töitä ja jos haluaisi, niin kyllä sitä helpommallakin rahansa ansaitsisi. Toisaalta olen sitkeä sissi luonteeltani, jota ei elämässä pienet haasteet ole hetkauttaneet ja olen tehnyt mm. asiakaspalvelutyötä, jossa ns. hankalatkin asiakkaat ovat tulleet tutuksi.

Toinen ala mille pääsin, olisi terveystieteiden puolella yliopistossa ja ala painottuu hallintoon. Kyseinen työ olisi tyystin erilaista ja aika pienellä todennäköisyydellä päätyisin työhön lasten pariin. Umpirealismini ulottui myös kouluun hakuun, koska laskeskellessani luokanopettajakoulutuksen sisäänpääsyprosentteja, en pitänyt todennäköisenä omaa luokanopekouluun pääsyäni. Noh, tässä sitä nyt ollaan ällikällä lyötynä, kahden eri polun välisessä risteyksessä. Lisäksi ei vielä edes täysin tiedä, mitä polkujen päässä on. Jos tietäisi, olisi helpompi tehdä päätös. Toisaalta jotenkin tuo luokanopettajan polku tuntuisi enemmän omalta kaikesta huolimatta.

Olen itse aineenopettaja, joka opettaa omaa ainettaan tällä hetkellä yläasteen ja lukion lisäksi myös alakoulun puolella.

Olen alakoulun opettajana melko surkea. Olen kiinnostunut omasta aineestani ja nautin suuresti esimerkiksi erilaisten oppimateriaalien tuottamisesta ja uusien opetusmenetelmien kokeilusta. Kun siirryin lukiosta alakouluun, muutos oli valtaisa. Siinä missä ennen sain keskittyä asiaan, nyt olennaiseksi kohosi esimerkiksi tunteiden säätelyn opettaminen. Jotta tällaisesta nauttisi, pitäisi olla aidosti KIINNOSTUNUT lapsista. Minä en ole. Minusta pienet lapset juttuineen, peleineen ja leikkeineen ovat lähinnä rasittavia. Murrosikäisten kanssa tulen jo toimeen: voin olla murkkujen ja lukiolaisten kanssa oma itseni, mutta koen että pienten lasten kanssa täytyy koko ajan esittää jonkinlaista äidillistä lastentarhantätiä. (Onneksi syksyllä ala-astetunnit ovat pyynnöstäni minimissä)

Ongelma on siinä, että et voi tietää opettajantyön todellisuudesta ennen kuin olet sitä kokeillut. Monella on suurikin kutsumus ennen opintojen aloittamista, mutta koulumaailman todellisuudessa innostus lopahtaa. Joku suhtautuu opiskeluaikoina kyynisen välinpitämättömästi (näitä kyllä on havaintoni mukaan yleisemmin aineenopettajissa) ja löytääkin sitten opetustyöstä juuri oman juttunsa. Sinuna hakeutuisin luokanopettajakoulutukseen ja pyrkisin mahdollisimman nopeasti tekemään mahdollisimman pitkiä sijaisuuksia eri-ikäisten parissa. Jos homma ei toimisi millään ikätasolla, vaihtaisin nopeasti alaa...)

Ei luokanopettajuus toki mikää toivoton polku ole, vaikka haastava onkin. Minulla on paljon luokanopettajakollegoita, jotka rakastavat työtään niistä haasteellisista oppilaista huolimatta - jopa heidän takiaan! Luokanopettajalla on lapsen elämässä niin suuri rooli, varsinkin varhaisina kouluvuosina, että tuon ihmisen toivoisi oikeasti olevan motivoitunut ja sopiva alalle.

(pssst...suosittelen aineenopettajuutta lukiossa..isompi palkka, helpompi homma, ei tarvitse taistella pulpetistaan pomppivien pentujen kanssa. Kotitöitä on toki paljon enemmän, sillä tunteja joutuu oikeasti suunnittelemaan, mitä luokanopettajat eivät samassa mittakaavassa tee.)

Olen ollut 13v luokanope. Missään nimessä ammatti ei ole kutsumus, päädyin alalle tehtyäni sijaisuuksia ja huomattuani, että tätä voisin osata tehdä "oikeastikin".

Parhaita asioita työssä ovat (lomien lisäksi) vaihtelevuus, ei taatusti ole esim. kahta samanlaista tiistaita, ja se, että aika pitkälti saa päättää itse, miten työnsä tekee. haastavinta ovat ehdottomasti käytöshäiriöiset oppilaat, joiden määrä on kasvanut valtavasti oman työurani aikana. Eikä se palkkakaan aluksi kummoinen ole, jos on vain 24 viikkotuntia....

Olen ollut ammatinvalintaani kohtalaisen tyytyväinen, mutta jos voisin palata 18v ajassa taakse päin, tekisin toisen valinnan. Jos käytöshäiriöisiä kersoja pitäisi kaitsea 37,5/h viikko kuukauden lomalla, niin hakeutuisin muihin tehtäviin. Samoin, jos voittaisin Lotosta 7 oikein, en taatusti tekisi päiväkään näitä hommia. On se joskus hyvä duuni kuitenkin, mut riippuu täysin oppilasaineksesta, jatka vain ;)