vai vähän kaltaisiani, jotka psykiatrien ennusteluista huolimatta olette palanneet ns terveen kirjoihin ja jatkaneet elämäänne sekoamisen jälkeen ilman lääkkeitä, eläkkeitä ja mtt palveluilta?
Minulle vuosi sitten loppuunpalamisen seurauksena (siis ihan oikea loppuunpalaminen, verikokeissa stressihormonitasot yli viitearvojen, eikä kortisonisoni kokeessa lisämunuaiskuori antanut palautetta) päädyin omasta halusta mielisairaalaan lepäämään.. no virhehän se oli mennä tuonne, koska sain kasan diagnooseja ja psykiatrin armottoman tuomion loppuikäisestä työkyvyttömyydestäni.
Paljon päätä sekoittavia lääkkeitä ja typeriä keskusteluja aivan Uuno Turhapuron näköisen naisen kanssa mielenterveystoimistolla.
Vuoden ajan jaksoin tuota ja päätin lopettaa hulluna olon; lopetin lääkkeet ja muutin toiselle paikkakunnalle sekä etsin töitä.
Nyt olen elänyt uuden minäni kanssa uusin säännöin, pidän kiinni säännöllisestä elämästä johon kuuluu riittävä yöuni, ei pisaaraakaan alkoa, ei uni- eikä rauhoittavia lääkkeitä (eikä etenkään neuroleptejä) päivätyö mukavassa duunissa. Voi paremmin kuin koskaan.
Onko täällä muita jotka ovat kyseenalaistaneet psykiatrian ja ottaneet elämänhallinan omiin käsiinsä ja päättäneet elää elämää ilman lääkkeitä, ilman keskusteluja ja luottaa itseensä?
Olen törmännyt vain tutkimuksiin joissa kerrotaan masennuksen ja muiden mielensairauksien eläköittävän ennenaikojaan ihmisiä. Minä en halunnut jäädä eläkkeelle parhaassa työiässä, en halunnut elää seuraavaa 50 vuotta vain makaamalla kotona.
Niin kauan kun minussa henki pihisee tahdon tehdä työtä ja ansaita elantoni työtä tekemällä. Minussa ei ollut luonnetta jäädä elätiksi, en suonut itselleni sitä mahdollisuutta jämähtää paikoilleni.
Minulle vuosi sitten loppuunpalamisen seurauksena (siis ihan oikea loppuunpalaminen, verikokeissa stressihormonitasot yli viitearvojen, eikä kortisonisoni kokeessa lisämunuaiskuori antanut palautetta) päädyin omasta halusta mielisairaalaan lepäämään.. no virhehän se oli mennä tuonne, koska sain kasan diagnooseja ja psykiatrin armottoman tuomion loppuikäisestä työkyvyttömyydestäni.
Paljon päätä sekoittavia lääkkeitä ja typeriä keskusteluja aivan Uuno Turhapuron näköisen naisen kanssa mielenterveystoimistolla.
Vuoden ajan jaksoin tuota ja päätin lopettaa hulluna olon; lopetin lääkkeet ja muutin toiselle paikkakunnalle sekä etsin töitä.
Nyt olen elänyt uuden minäni kanssa uusin säännöin, pidän kiinni säännöllisestä elämästä johon kuuluu riittävä yöuni, ei pisaaraakaan alkoa, ei uni- eikä rauhoittavia lääkkeitä (eikä etenkään neuroleptejä) päivätyö mukavassa duunissa. Voi paremmin kuin koskaan.
Onko täällä muita jotka ovat kyseenalaistaneet psykiatrian ja ottaneet elämänhallinan omiin käsiinsä ja päättäneet elää elämää ilman lääkkeitä, ilman keskusteluja ja luottaa itseensä?
Olen törmännyt vain tutkimuksiin joissa kerrotaan masennuksen ja muiden mielensairauksien eläköittävän ennenaikojaan ihmisiä. Minä en halunnut jäädä eläkkeelle parhaassa työiässä, en halunnut elää seuraavaa 50 vuotta vain makaamalla kotona.
Niin kauan kun minussa henki pihisee tahdon tehdä työtä ja ansaita elantoni työtä tekemällä. Minussa ei ollut luonnetta jäädä elätiksi, en suonut itselleni sitä mahdollisuutta jämähtää paikoilleni.
Vastaukset 7
Vanhimmat
"...typeriä keskusteluja aivan Uuno Turhapuron näköisen naisen kanssa mielenterveystoimistolla."
Näen tuon tilanteen sieluni silmin. En voinut olla nauramatta ääneen. Anteeksi tämä aiheesta livennyt vastaus, toivottavasi jollain muulla on järkevämpää sanottavaa.
Psyk puolella ei ole ihan terveet tyypit töissä joten niiden hörhöjen näkemyksiin ja mielipiteisiin ei kannata juurikaan perustaa. Niillä suojatyöpaikkojen edustajilla jatkuu niin kauan työt kun on asiakaskuntaa eli heidän etunsa mukaista on leimata ihmisiä erilaisilla diagnooseilla ja ennustella kurjaa tulevaisuutta. P...t lääkkeet mahdollistavat ihmisen alasajon lopullisesti. Kaikki tämä tapahtuu laillisesti eli näin sairasta on hyvinvointi yhteiskunnan psykiatrinen (tappo) hoito.
Mulla on vähän samansuuntasta hoitotaustaa kun sulla, tosin sairaalassa en ole ollut koska arvasin että sairaalassa mut lamattaisiin neurolepteillä vielä huonompaan kuntoon kuin mitä todellisuudessa olin. Vointini on vain ja ainoastaan parantunut mitä kauemmin olen ollut erossa psyk puolen p..a jengistä. Voin aika hyvin ihan samoilla konsteilla mitkä sullakin on käytössä. Kiitän Luojaani joka päivä tästä hyvästä elämästä!
" Minussa ei ollut luonnetta jäädä elätiksi, en suonut itselleni sitä mahdollisuutta jämähtää paikoilleni. "
Tuo nyt ei ollut kovin hyvin ilmaistu, syyllistit siinä samalla kaikkia
työkyvyttömyyseläkkeillä ja muilla kuntoutustuilla olijoita.
Hyvä sun kannaltas, jos olet onnistunut pääsemään jaloilles ja siitä
systeemistä eroon ja koet elämän mielekkääksi. Monen se systeemi myös
vie mennessään.
Taisit olla iältäsi vielä nuori, kun asia tuli kohdallasi ajankohtaiseksi, sekä
omasit muutenkin kohtalaisen terveyden kaikin tavoin.
Itselläni tuohon systeemiin ajautuminen tapahtui jo n. 40 vuoden iässä,
elämässä jo aika pahaan jamaan ajautuneena, sairauksia oli jo monenlaisia
ja on vieläkin. Käytännössä olin jo ajautunut työelämän ulkopuolelle pitkän,
yli 10 vuoden kaavan kautta. Kaikesta muusta elämästä ulosajautumis
prosessi oli kestänyt jo vuosikymmeniä. Että eipä ollut mitään, mihin palata,
ei ollut koskaan oikeastaan ollutkaan.
Ensimmäinen asia, mitä tuollaiseen pärjäämiseen omillaan tarvitaan on
terveys. Fyysinen ja riittävän hyvä henkinen terveys.
Minäkin olisin luultavasti kyennyt tekemään jonkin tuon kaltaisen systeemistä
irtautumisen, jos asia olisi tullut kohdallani ajankohtaiseksi 10 vuotta
nuorempana ja terveempänä. Mulla kaikki se systeemin kuvio tuli minun
kannalta liian myöhään.
Paikkakunnalla missä asun, sen julkinen terveydenhoitopuoli hoiti kohdallani
esim. fyysisistä vaivoista vain osan, loput se jätti kylmän viileästi hoitamatta.
Sinne on muotoutunut semmoinen käytäntö, julkiselta puolelta ei saa kaikkiin
fyysisiin sairauksiin ja vaivoihin hoitoa.
Tämä on erittän tuhoisa käytäntö semmoisten ihmisten kohdalla, jotka eivät
enää täysin jaksa kaikilta osin kamppailla päivittäin asioidensa parhaan
hoitamisen edellyttämällä tavalla. Niiden vaivat vain pahenevat vuosi vuodelta
kertaantuen, hoitamattomat sairaudet ja vaivat monikertaistuvat.
Lisäksi tulee kaikki tämmöinen muiden paikkakunnan eläjien toimesta
tapahtuva "lauman" ulkopuolelle eristäminen, sitä tehdään jatkuvasti.
Mutta hyvä sun kannaltas, jos olit vielä riittävän nuori ja tarpeeksi terve
irtautuakses systeemistä pärjäten itse. Jätä kuitenkin se toisten semmoisten,
jotka eivät pärjänneet yhtä hyvin, niiden irviminen vähemmälle.
Mä heitin lääkkeet menemään ja useamman vuoden olinkin terve ja olo oli hyvä. Sitten sairastuin uudelleen oikein rytinällä. Ilman lääkkeitä jaksoin 1,5 vuotta kunnes meni niin pahaksi, että sairaalaan vaan. Siellä aloitettiin lääkitys uudelleen. Sen kyllä lopetan ensi vuonna.
Niin sitä pitää. Josko kolmas kerta toden sanoisi.
"Vointini on vain ja ainoastaan parantunut mitä kauemmin olen ollut erossa psyk puolen p..a jengistä."
Komppaan tätä, lopetin omaehtoisesti psyk. hoidon vuosia sitten (jouduin alunperin alaikäisenä traumaattisen elämän seurauksena ja siitä masentuneena), F-koodeja oli paperit täynnä ja psykiatrit jo ehdottelivat minulle jopa sähköhoitoa kun uskoivat että muuten teen itsarin jota onneksi en ottanut vastaan, tästä kiitän itseäni aina kun muistan.
Muistikin on parantunut, psyk. uhrina ollessani kun neuroleptejä ja SSRI lääkkeitä popsin (Levozin, Zyprexa, Seronil), jouduin lopettamaan toisen asteen koulutuksen kesken kun olin niin helvetin väsynyt etten päivällä pysynyt hereillä tunneilla ja muisti oli niin surkea sekä keskittymiskyky etten kyennyt keskittymään opintoihin. Johtui lääkkeistä, koska sitä kauemmin olen lääkkeittä ollut, sen paremmin muistini pelaa ja psykiatrian lääkkeiden lopettamisen jälkeen olen pystynyt suorittamaan koulunkin loppuun kun asiat pysyy nykyisin muistissa (jotain pientä häikkää taisi pysyvästi jäädä, mutta ei mitään verrattuna neuroleptizombiaikoihin).
Uskoin jo olevani toivoton tapaus, näin psykiatrit minulle uskottelivat. Olen katkera kaikesta siitä vauriosta mitä ovat minulle aiheuttaneet. Psykiatriasta pois rimpuilu oli ehdottomasti elämäni paras päätös, ainahan sinne pääsee takaisin, mutta ulos ei sitten välttämättä enää pääsekään...
Mainittakoot vielä, että olin erittäin masentunut niihin aikoihin kun psykiatrisessa hoidossa olin, n.10 vuotta! Olen edelleen masentunut, masennustani eivät korjaa mitkään taikapillerit, sen olen oppinut, mutta en läheskään niin masentunut kuin psykiatria aikoihin, ihan jo siitä syystä että on ihanaa kun jaksaa koko päivän pysyä hereillä eikä elämä ole pelkkää neuroleptisumussa vellomista. Masennukseni taitaa kummuta traumaattisesta elämästäni, ei erinäisistä "kemiallisista epätasapainoista" joista psykiatrit minulle väittivät pokkana masennukseni syntyneen ;)
Mielenterveysongelmat ei parane, en usko että aloittaja on työkykyinen jos diagnoosissa on jotain psykoosiin viittaavaa.