Näin kesällä tulee pohdittua omaa elämää ja sen mielekkyyttä. Pääasiassa aika kuluu töissä käydessä mutta nyt on enemmän aikaa miettiä. Olen 30-kymppinen nainen joka elää ja asuu yksin vuokralla. Tuntuu vaan kovin yksinäiseltä tämä elämä kuin elämän tärkein tehtävä olisi vaan käydä töissä tai hankkia lapsia. Sisarukseni elävät omaa elämäänsä ja nuoremmatkin serkut alkavat pariutua. Tunnen itseni huonoksi hylkiöksi. Lomilla tulee oltua vanhempien luona jossa vanhemmat surkuttelevat lapsensa yksinäisyyttä. Onko muita yksinäisiä jotka ajattelee näitä?
Yksin elämässä
eteen5
231203
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Niinpä niin, minäkin olen kolmikymppinen, tosin mies, yksin vuokralla asun minäkin. Elämässä ei ole muuta kuin työtä ja kuntoilua. Vuosia sitten totesin, ettei muuta taida olla luvassakaan, joten perustin oman yrityksen, ei tarvitse enää kesälomia pitää, ja saa itse valita työkaverinsa. Työllistän kaksi muutakin.
Isäni ei ole enää elossa, mutta äitini muistaa aina nähdessämme mainita, kuinka kivaa olisi saada jo lastenlapsia. Olen yrittänyt selittää, ettei heitä ole luvassakaan, mutta eipä tunnu menevän perille.
Kyllä tässä väkisin tuntee itsensä hylkiöksi, vaikka yritys onkin suhteellisen menestyvä (tarkoittaen, en näe nälkää, mutta asun vuokralla). Sanalla sanoen, turhauttaa myös maksella palkkaa näille kahdelle muulle työntekijälle sen mukaan, ovatko heidän lapsensa sairaana vaiko ei. Mutta niin, tämä ei ole oikea palsta sitä keskustelua varten.
Joten kyllä, on muitakin yksinäisiä jotka ajattelee samoja kuin sinä, arvon aloittaja.
Huolena on myös se että kaikesta saa/joutuu huolehtimaan itse. Ei voi jakaa asioita niin kuin suhteessa elävät. Myös pelko sairastumisesta on kova. Jos sairastut et voi käydä töissä ja olet muutenkin ihan yksin eikä kukaan välitä voinnistasi. Työpaikan ihmissuhteet jäävät ainakin omalta osaltani työpaikalle. En ole tekemisissä työkavereiden kanssa vapaalla. Ovat niin eri ikäisiä ja erilaisia enkä muutenkaan usko että työkaverit oikeasti välittäisivät minusta että kysyisivät perääni jos lähtisin töistä. Tulevaisuuskin huolettaa kun omat vanhemmat vanhenevat ja itse myös.
Tuo sama huolestuttaa myös minua. Minulla on aina välillä migreenikohtauksia, ja olen täysin toimintakyvytön 16 tuntia. Silloin aina pelottaa, vessanlattialla maatessa, "entä jos en pääse enää tästä ylös"? Voi olla, että nämä kaksi palkkalaistani kaipaisivat minua, siis siinä mielessä, että tulisivat toimistolle, eikä kukaan olisi kertomassa mitä tehdä. He yrittäisivät varmasti soittaa minulle, mutta tekisivätkö jotain, jos en vastaisikaan?
Minulla on tuo tavallaan turvana, mutta muistan miltä tuntui olla palkkatyössä, kun kukaan ei välittänyt, kuuluiko minusta mitään taikka ei. Ystäviä tai kavereita en töissä saanut, enkä näitä kahta palkkalaistakaan voi kavereiksi sanoa. Hehän ovat vain töissä minulla, ja heidät löysin työvoimatoimiston kautta.
Oman äitini vanhenemisesta en sen sijaan huolehdi, meillä on Suomessa vanhainkodit, ja veljeni asuvat lähellä. Sinullakin "eteen5", on sisaruksia, jotka kyllä auttavat tuoss ongelmassa.
Oma vanheneminen taas, ainakin minulla on pelkona se, että kuolen yksin, ja ruumiini löydetään vasta sitten, kun se on jo pahasti muumioutunut. Typerä pelko, tiedän, mitä ihmeen väliä sillä enää minulle olisi. Pelkäänkin sitä, että kuoleminen sattuu ihan helvetisti, mitä se varmastikin tekee, "sattuu kuin henkeä vietäisiin", mutta ketään ei ole soittamassa minulle apua.
Onhan sekin käynyt mielessä että loukkaantuu tai kuolee yksinään kämpässä ja sitten lojuu siellä vuosikausia ilman että kukaan huomaa. Varmaankin sisarukset huolehtivat myös vanhemmista mutta jotenkin tuntuu että itse joutuu erityiseen vastuusen kun on nainen ja ei ole omia lapsia tai miestä. Sisarukset varmasti osaavat pitää huolta omista oikeuksistaan siitä ei ole epäilystä mutta jotenkin itse kokee aina jäävänsä huonompaan asemaan juuri tuon oman sinkkuuden vuoksi.
Niinhän se voi olla, varsinkin jos on vielä sisarparven vanhin, kuten minä olen. Ei vanhemmista huolehtimista kannata minun mielestäni kuitenkaan murehtia. Jos vain on sisaruksia, niin ei tarvitse yksin taakkaa kantaa. Ja onhan meillä (jonkinlainen) julkinen terveydenhuoltokin sitten auttamassa.
Minullakaan ei ole omia lapsia, eikä vaimoakaan/tyttöystävää. En tosin enää tiedä, haluaisinko edes isäksi. Jos tämä yksinäisyys johtuu geeneistä, en haluaisi, että minun lapseni joutuisi tämän saman turhan elämänpolun kävelemään lävitse. No juu, vähän heikko pointti, ehkä siinä on enemmän kyse siitä, että suojelee itseään lapsettomuuden pettymykseltä.
Haluaisiko "eteen5" alkaa kirjoittelemaan kanssani vähemmän julkisesti? Siis ihan vain näin kahtena yksinäisenä ihmisenä, jotka sattumalta kohtasivat eräällä internetpalstalla hiljaisena sunnuntaipäivänä. Ehkä se voisi helpoittaa molempien pelkoja.
Tavoitat minut osoitteesta uhrattavissa at hotmail.fi
Hieman samanlainen tarina täälläkin kuin aloittajalla, paitsi että olen 30 mies. Arki menee työn ja kodin väliä, ei pahemmin muuta elämää löydy. se puuduttaa karskimmankin mielen. Omat sukulaiseni ovat lopettaneet kyselyt jo aikoja sitten, ovat kai tajunneet tarpeeksi toisteltuani että en nyt ole suhteessa eikä lapsia ole tulossa. Tänä kesänä huomasin että eipä tullut mökille kutsua mihinkään suuntaan joka on ollut perinteenä aiempina vuosina ja kuulin syynkin, sinne on pelkkiä pariskuntia menossa ja heillä on sitte omat kakkavaippa ja miten tapasitte juttunsa ja ymmärrän kyllä, en halua sellasessa seurassa istua kun ei ole mitään yhteistä, en ole katkera siitä mutta sille asialle olen että asiat muuttuu niin paljon sellaiseen suuntaan että minulla on yhä vähemmän tekemistä vapaa-ajalla ja yhä vähemmän ihmisiä jota kutsua ystäväksi kun vuosia vielä kuluu...
Mä olen se kuuluisa peräkammarin poeka. Vuosikymmeniin ei ole ollut enää
oikeastaan mitään. Työelämä, viimeksi yli 10 vuotta sitten. Semmoinen työ
jossa toisten ihmisten kanssa tekemisissä, yli 20 vuotta sitten.
Tässähän tämä mennee, sitä viimeistä unta odotellessa, keräten vuosi
vuodelta vaivoja yhä enemmän ja enemmän, sekä välittäen koko pashkasta
aina vaan vähemmän ja vähemmän.
Oikeastaan, ei minua haittaa tämän loppuminen, ei tämä ollut elämisen
arvoista. American womaaan, stay away from mee'eeh.
mulla yksinäisyys on tällä hetkellä tavallaan oma valintani. lähdin pois parisuhteesta ja samalla jäivät taakse muutkin entiseen elämään liittyneet ihmissuhteet. aiemmat kaverisuhteet taas olivat "hiljentyneet" tämän miehen myötä. muutin toiselle paikkakunnalle, täällä tuttavuudet rajoittuvat työkavereihin ja työaikaan. olen täyttänyt elämän "kiireillä"; työtä, opiskelua, liikuntaa, harrastuksia - tai sitten vain uudessa kortteerissa kotoilua ja sulkeutummista.
en voi sanoa olevani tyytyväinen nykyiseen elämäni, mutta muutos edelliseen elämään oli tarpeen monistakin syistä. minulle hyvin tärkeä tyttöystävä perheineen asuu usean tunnin ajomatkan päässä ja molempien vuorotyö myös estää liian usein tapaamasta toisiamme nenät vastakkain. sukulaiset ovat jääneet melko etäisiksi, äidin kanssa pidän yhteyksiä kohtalaisen säännöllisesti, mutta vähemmän syvällisesti. lapsettomana alkaa myös keski-iän kynnyksellä jo miettiä vanhuuttaan, mahtaako elämän ehtoolla kukaan olla kiinnostunut minusta ja voinnistani. käykö kukaan katsomassa, kun elän jossain palveluasunnossa?
uusien ihmisten tapaaminen tuntuu vaikealta, en ole kovin avoin ja ulospäin suuntautunut. yksin tuntuu vaikealta hakeutua tilaisuuksiin, joissa voisi tavata muita ihmisiä - vaikka lavaansseihin, baariin, joukkotapahtumiin jne. meneminen. yksinäisyys tuntuu tavallaan noidankehältä - kun kerran olen yksin, en voi mennä mihinkään että voisin tutustua uusiin ihmisiin.
voi yksinäisyydessä olla puolensakin, vapautensa, mutta usein tuntuu että mitä sillä vapaudella tekee, jos ei ole ihmisiä joiden kanssa siitä nauttia. naisena varmaan kaipaa sitä jotain huolenpitäjää, auttajaa, tukijaa, ihailijaa.
eipä auta itku eikä poru, itse kai jokaisen elämänsä pedattava. tsemppiä ja itseen uskomista - ja ehkäpä avautumista - kaikille muille yksinäisille. nautitaan pienistä ja isoista elämän eteen tuovista asioista.
40ja risat, samanlaisia juttuja olen itsekin miettinyt. Joka kerta kun lannoite on osunut tuulettimeen olen miettinyt vaihtaa paikkakuntaa mut auttaako se oikeasti, jotenkin mietin et kai se sonta löytää mut mistä tahansa. Jos vuosien päästä vanhainkodissa huomaa ettei ole enää mitään eikä ketään niin mites siitä selviää vai tukehtuuko sitä katkeruuteensa. Muuttuuko kärttyisäksi räähkäksi, murisee lapsille ja puree hoitajia. Sen verran monasti on saanu pettyä muihin ihmisiin että jotain se tekee psyykeelle pakosti, ei sitä silti pysty luottamaan tosta vaan muihin joten noidankehä on valmis. Jos siitä pääsee irti on asiat paremmin kuin hyvin.
Olen kokeillut tuota paikkakunnan vaihtamistakin, mutta yksinäisyys seuraa, asui sitten missäpäin isänmaatamme tahansa. Tai no, ainakin minulle on käynyt näin, en toki väitä, että se olisi täysin mahdotonta. Jos (ja kun) yritykseni tuottaa minulle säästöjä sen verran, että voin kokeilla toiseen maahan muuttamista, aion kokeilla sitäkin. Yksin olen varmasti sielläkin, mutta ajattelenkin asiaa näin: kun joka tapauksessa kerran olen yksin, voisin sentään olla yksin maassa, jossa ei olisi pakkastalvea!
Itse olen jo muuttunut kärttyiseksi, vaikken pappaiässä vielä olekaan. Oma osansa katkeruuteen on toki tuonut myös yrittäjyys, ja kaikki sen tuomat vaikeudet (verottaja, yrittäjäeläke, työntekijät, kilpailijat). Kaiken yrittäjyyden tuoman stressin saa kantaa täysin yksin, mutta ihme kyllä, verenpaineeni on alentunut siitä, mitä se oli palkkatyössä. Yrittäjyys taitaa siis sopia minulle oikein hyvin. Ehkä se tulee siitä, että yksinäisenä sitä on oppinut itsenäiseksi.
Siinä onkin yksinäisyyden hyvä puoli - itsenäisyys. On pakko oppia elämään luottaen vain omiin voimiin ja kykyihin. Haittapuolena toki se, että jos esim tipahdan jakkaralta vaihtaessani lamppua, elämä oli huonolla (tai hyvällä, riippuen näkökannasta) tuurilla sitten siinä. Riski kasvaa, mitä vanhemmaksi elää.
Pettymysten virta toisten ihmisten suhteen on tehnyt minullekin sen, etten pysty enää luottamaan toisin. Näen kaikissa vain kavaluutta ja pahuutta. Kaltoinkohtelu näemmä jättää jälkensä psyykkeeseen vahvasti.
Itse olen mennyt tanssikursseille ja saanut sieltä paljon uusia naistuttavia ja käynyt sitten tanssilavoilla joko yksin tai heidän kanssaan, mutta aina niissä on kursseilta joitain tuttuja ollut ja sitä kautta sosiaalinen piiri on laajentunut. Oikeastaan mitään muita sosiaalisia kontakteja ei olekaan kuin työt ja tanssi.
Jos on lapsesta asti joutunut toisten kaltoin kohtelemaksi,niin väistämättä tulee yli-varovaiseksi.Se haittaa mitä suurimmassa määrin ihmissuhteiden rakentamista.Itse olen jo yli 60 v ja tuntuu,että minusta on vähitellen tulossa erakko!Arvostan enemmän koiraani kuin muita ihmisiä.Melko vinoutunuttako???
Itse olen vielä vähän vajaa 30 vuotias mies mutta ei lapsia, ei kumppania eikä muutakaan ole koskaan ollut ja kieltämättä alkaa pikkuhjiljaa näyttämään siltä ettei koskaan myös tule olemaan. Kyllä kuulostaa aloittajan ja adagio2:n teksti hyvin samanlaiselta kuin itselläänkin on. Sisarusperheen vanhin, seurusteltua ei ole tullut koskaan ja työnteko ja koulunkäynti ovat olleet elämässä ainoaita asiota joiden mukaan on eletty. Isä oli mielenvikainen, väkivaltainen ja alkoholisti. Pienenä päätinkin ettei minusta koskaan tule mitään mitä isäni on. Isäni kuoli jo vuosia sitten ja minusta se oli helpostus kaikille. Olen elänyt elämäni niin päinvastoin kuin isäni eli mutta olen kyllä hyvin yksinäinen ollut aina. Vielä olisi tietenkin toivoa sille että tämä elämä voisi vielä muuttua mutta en tiedä kuinka kauan vielä kykenen uskomaan siihen. Ja tokihan vanhaksi tuleminen myöskin kieltämättä on alkanut huolestuttamaan. Olisi mukavaa mahdollisesti vaihtaa ajatuksia teidän kanssa tässä joskus.
Meitä palttiarallaa kolmikymppisiä on nyt muutama tässä ketjussa, mitäpä jos vaihdettaisiin sähköpostiosoitteita? Tiedän kyllä, että on lähes Mount Everestin korkuinen kynnys kirjoittaa toiselle miehelle, eikä meille taida oikein sopia pitkien, pohdiskelevien sähköpostien kirjoittelu (tai mistäs sen tietää?), joten voisimme sitten sähköpostin yksityisyydessä vaihtaa esim Messenger-tunnuksia.
Miltä kuuloistaisi, "eteen5", "nofuture37", "4kyt ja risat", "lähes samanlainen"? Voitte kirjoittaa aluksi minulle, "julkiseen" osoitteeseeni uhrattavissa at hotmail.fi, voin sitten kerätä teidät muut samaan sähköpostiketjuun. Ei tarvitse teidän muiden julkaista osoitteitanne täällä, ellette toki halua.
Parempi kun käyttäisitte vain skypeä, siellä huomaa milloin toinen on online ja kätevintä keskustella.
Varmasti huomasitkin, että juuri Messengerin, nykyisin Skypen, tunnusten vaihtamista ehdotinkin sähköpostin yksityisyydessä.
Täytynee pistää harkintaan. Mietitään asiaa enemmän tuossa illemmalla kun on vähän enemmän aikaa.
Minä olen vasta 3-kymppinen
Hei;
Jos tarvitseet seuraa/juttuseura, minun voi vapaasti otttaa yhteyttää [email protected]
Tipsu, en yhtään ihmettele että pidät lemmikkisi seuraa parempana, nehän ei koskaan mieti eilistä eikä huomista, ei kanna kaunaa sisällään jos heistä pitää huolta. Eläimistä voisi ottaa moni tuntemani ihminen oppia. Voisihan tuota harkita, mailailua siis, kunhan ensin luon anonyymin tilin jonnekin
"Lähes samanlainen" jo loikin tilin, ja otti yhteyttä, joten tänne vain hyvään seuraan! Tietääkseni hotmail-tili on samalla Skype-tili, niin voimme sitten kolmistaan (nelistään, jos eteen5 innostuu mukaan) pikaviestitellä kuulumisia ja sen sellaista.
Tiedän kyllä, että on ihan helvetin korkea kynnys kirjoittaa toiselle miehelle, naiselle sitä kirjoittaisi paljon helpommmin, mutta miespuoliset kaveritkin ovat tervetulleita yksinäiselle.
En luota enää keneenkään ihmiseen. Ajattelen aina ensimmäiseksi
toisista ihmisistä, että mikäköhän nettihörhö tuokin on, illat pitkät touhuilee
netissä ja tietokoneilla, on niin kuin se vasta tässä taannoin pienen tuomion
käräjillä saanut hörhö, joka kyttäsi satoja muita ihmisiä käyttäen hyväkseen
näiden toisten ihmisten kotilaitteita, millä ne puolestaan olivat yhteydessä
nettiin.
Haittaohjelmilla ensin koneiden kaappaus hallintaan, sitten totaalista
kyttäämistä laitteiden webkameroita ja mikrofoneja hyödyntäen, sekä
näppäimistönlukuhaittaohjelmalla kaiken laitteella kirjoittelut vakoillen vielä
siihen lisäksi.
Ja jos luulette, että ne on jotain murrosikäisiä nörttipoikia, jotka siellä
vanhempiensa kodeissa iltapuhteena hieman harrastelee, väärin.
Monesti yli 30v karvaper.se uroksia, nykyään tosin yhä useammin myös
näitä häiriintyneitä akkoja, näitä ei kukaan enää valvo riittävän hyvin.
Ne on nääs kasonneet sieltä teiniräkäiästä nyt vanhemmiksi.
Näitä kyttäreitä on näilläkin palstoilla säännöllisesti feikkailemassa.
Sitten nää pirulaiset vielä verkostoituu, vähän sama juttu kuin kouluissa
vainolaiset, muutama kellokas, 10-15 hengailijaa ja sitten hiljaa hyväksyjät.
Näillä nettihörhöillä on saman kaltaisia verkostoitumisrakenteita.
Enpä juuri halua olla tällaisten ihmiseliölajin edustajien kanssa sen
kummemmissa tekemisissä. Mun mielestä nämä kuuluis vankilaan kaikki,
mutta mites laitat tästäkin maasta yli 6 numeroisen väkimäärän jo
ennestään täynnä oleviin muutamaan paikkaan.
Netti on nykyään rikollisten hallussa.
Tottahan se on, että yksin tänne tullaan ja yksin täältä lähdetään.
Olen seurallinen ja minulla on ns. muutama hyvä ystävä, vanhemmat, sisarus, lemmikki ja kumppani.
Lsd vedellessä joskus tajusin, että olen silti aivan yksin. Olin samassa huoneessa ihmisten kanssa, mutta niin kaukana itsestäni ja niin yksinäinen.
Ikinä en voi näitä ihmisiä oikeasti saada, omistaa.
Voin vain nähdä he, tunte heidän fyysisen olemuksensa sekä vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan. Lähimmäs mitä ihmistä pääsen, on katsoa häntä silmiin samalla kun hän katsoo minua.
Näky on niin kaunista mutta niin saavuttamattomissa, ikuisesti.
Koska en ole edes itsessäni, olen etäinen omasta kehostani.
Siltä tuntui ja niinhän se tosiasia on, illuusiossa ja harhassa eletään.
Ajatus on vahvin.
Iloitkaa elämästä, se on niin valtavan kaunis jo itsessään, avatkaa silmät ja aistit . Tärkeintä on rakkautesi elämään