Olen 22-vuotias opiskelija, joka teki vahinkoplussan menkkojen ollessa myöhässä yli viikon. Raskaus tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan, sillä avomieheni jätti minut juuri. En pysty iloitsemaan lapsesta, kun sydän on särkynyt ja en edes tiedä haluanko lasta. Olen nuori, kaunis nainen, elämä edessä.. Pilaako lapsi sen? Joudunko lapsen kanssa vankilaan, kaikki kaverit jäävät, enkä enää koskaan tapaa miehiä. tästä piti tulla mun uusi elämä, sinkkuna, vapaa ja onnellinen mutta nyt olenkin raskaana. Mies ei tiedä ja olenkin melko varma ettei hän haluaisi olla lapsen kanssa missään tekemisessä, sekin vielä. Mies elää vapaata elämää ystävien kanssa ja minä olen raskaana. Yksin. Ja siltikin kaiken tämän keskellä en ole kai valmis aborttiin.
Pelkään vaan että lapsi vie minulta elämän. En voi enää mennä ystävien kanssa viihteelle, tai jos menen niin olen huono äiti. En voi enää käyttää kaikkia vähäisiä rahoja itseeni vaan kaikki menisi lapseen. Miten edes pärjäisin taloudellisesti? Tiedän että tämä kuulostaa tyhmältä, kun jotkut toivovat monta vuotta lasta ja ovat valmiita luopumaan viinilasillisista ja kaveri-iltamista ja minä täällä parun että lapsi pilaa elämäni. Tilanne olisi aivan toinen jos mies olisi tässä kanssani, tottakai voisin ottaa perheen vastaan. Mutta kun olen tässä yksin.
Kertokaa kokemuksia jos samankaltaisia tilanteita ja kertokaa mielipiteitä :)
Pelkään vaan että lapsi vie minulta elämän. En voi enää mennä ystävien kanssa viihteelle, tai jos menen niin olen huono äiti. En voi enää käyttää kaikkia vähäisiä rahoja itseeni vaan kaikki menisi lapseen. Miten edes pärjäisin taloudellisesti? Tiedän että tämä kuulostaa tyhmältä, kun jotkut toivovat monta vuotta lasta ja ovat valmiita luopumaan viinilasillisista ja kaveri-iltamista ja minä täällä parun että lapsi pilaa elämäni. Tilanne olisi aivan toinen jos mies olisi tässä kanssani, tottakai voisin ottaa perheen vastaan. Mutta kun olen tässä yksin.
Kertokaa kokemuksia jos samankaltaisia tilanteita ja kertokaa mielipiteitä :)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hei,
ajatuksesi ja mietteesi kuuluvat asiaan ja ovat ihan normaaleja. Tilanteesi ei ole paras mahdollinen,mutta kirjoituksestasi huomaa että olet fiksu nuori nainen.
Ymmärrän hyvin että asia saa miettimään monenlaisia juttuja. Ja niin pitääkin. Itse olin jo 32 v. kun esikoiseni sain ja silti mietin ihan samoja mietteitä kuin sinä nyt.
Mutta valehtelesin jos väittäisin että lapsi ei muuta mitään. Kyllä se muuttaa. Tietysti itsellä oli eriasia koska elämä eletty ja nähty niin ei ollut suuri askel jäädä kotiin ja alkaa viettää perhe-elämää.
Onko sinulla tukiverkostoa? Se olisi hyväksi jos mies ei halua ottaa vastuuta asiasta ja todellakin jäät yksin. Olet vielä nuori ja pystyt kyllä hoitamaan asioita lapsenkin kanssa. Se on vaan hyvinkin pitkälti itsestä kiinni. Ja kuinka hoidat asiat.
Kyllä lapsenkin kanssa voi elää ja tehdä asioita. Ei ehkä samassa mittakaavassa kuin ennen. Mutta kyllä se lapsi tuokin paljon elämään. Iloa,rikkautta ja rakkautta.
Ensimmäiset vuodet lapsen kanssa eivät maksa kauheasti jos osaa olla järjestelmällinen ja hyödyntää esim.kirpputoreja. Itsetehty ruoka on halvempaa (kun lapsi voi jo syödä normiruokaa) kuin purkkiruoka. Itse rakastan kirpputoreja. Ja lapsella on kaappi täynnä vaatteita ja vähän liikaakin. Silti en ole edes pientä omaisuutta niihin käyttänyt. Kirppareilta hankkinut ja pitänyt huolen että maksavat korkeintaan pari euroa. Kaikkea saa käytettynä ja halvalla. Kun osaa hieman etsiä niin saa käytettynä asioita/tavaroita ihan uusia vastaavia.
Kovasti sinulle tsemppiä,mitä ikinä päätätkin tehdä ja mihin ratkaisuun päädytkin!
Hienosti kirjotettu edellinen vastaaja. :) Kyllä uskon että pärjäät ja kun vaan ottaa sen asenteen.
Minulla on kohta 1v. ikäinen poika ja oon sen 23v. Opiskelin vielä kun poikaa odotin ja jätin opinnot jäihin kun poika synty... Jatkan taas kun on sen aika. Yksin ole pojan kanssa myös ollut ja hyvin pärjätty. :)
Tsemppiä jatkoon!
Kerro heti paikalla tulevalle isälle tilanteesta. Kyllä hänelle kuuluu osavastuu lapsesta, ja onhan hänellä myös oikeus tietää olevansa tulossa isäksi. Ja varmasti miehen vanhemmatkin haluaisivat jossakin vaiheessa tietää tulevasta lapsenlapsestaan.
Jos mies on täysin munaton eikä ole kiinnostunut lapsestaan, auttaa sosiaalitoimi. Ota yhteyttä vaikka neuvolan välityksellä. Yhteiskunta tukee lasta ja äitiä monin tavoin alkaen neuvolasta, ensikodista ja äitiyspakkauksesta ja jatkuen lapsilisiin, elatustukeen yms.
Älä tee aborttia, kun kerran et ole valmis siihen. Kyllä lapsi tuo leivän tullessaan ja elämä kantaa.
Kiitos kaikille kannustavista vastauksista. Tukiverkostona mulla toimii omat vanhemmat ja toivotaan että ystävät, elleivät he sitten jätä minun käytyä tylsäksi mutsiksi. Miehen vanhemmat haluavat varmasti olla lapsen kanssa tekemisissä, mutta en tiedä miten he suhtautuvat asiaan JOS mies ei halua nähdä lasta. Nimittäin ex-mies on äidilleen kaikki kaikessa ja jos hän ei halua lasta, voi olla että äiti kunnioittaa poikansa toivetta ja vetäytyy itsekkin. Kuitenkin jaksan uskoa että he haluavat auttaa lasta hoidossa ja taloudellisesti, sillä ovat kauan toivoneet lapsenlasta. Tämä ei tietenkään selviä muuta kuin kertomalla lapsesta. Se vain on niin vaikeaa. En tietenkään voi kertoa en ennen kuin olen itse täysin varma, tosin tuntuu että olen sitä jo, emmin ja mietin vain liikaa.
Kai talouskin aina järjestyy, mutta entä opiskelut? Olen tekemässä kandia kun lapsi syntyisi. Sitten olisi vielä 2v koulua, jonka ymmärtääkseni voi kutakuinkin kotoa käsinkin hoitaa. Vaikka kaikki tulisikin menemään hyvin, niin silti pelottaa että jään yksin. Tarkoitan, että en voi enää viettää aikaa ystävien kanssa, enkä löydä enää miestä. Kuka haluaisi parikymppisen yh-äidin kun lapsettomiakin on tarjolla. Ja jos haluan käydä vaikka kerran kuukaudessa juhlimassa ja pitää hauskaa ja osin myös ELÄÄ, niin olenko silloin huono äiti? Onko minusta äidiksi? Tiedän että on, mutta ei ehkä sellaiseksi joka istuu vain kotona lapsen kanssa ja elää vain lapselleen.. itsekkyyttä tai ei niin en ole vielä valmis luopumaan omasta elämästäni. Kysymys kuuluukin, tarvitseeko?
Miksi omasta elämästä pitäisi luopua lapsen takia?
Ja mitä se oikestaan tarkoittaa edes? Eläthän sä lapsen jälkeenkin,ethän sä sinne synnytykseen kuole (jotkut tietysti saattavat kuollakin).
Elämä kyllä muuttuu lapsen kanssa,se on fakta. Mutta kuinka paljon annat muuttua,on itsestä kiinni.
Itse olen lähdössä vkonloppuna risteilylle kaverin kanssa ja lapsi jää isän kanssa kotiin. Ja aion olla itsekäs ja nauttia hetkestä ja matkasta.
Näitä asioita on tietysti hyvä pohtia etukäteen. Mutta sitten vasta kun tilanne on päällä (vauva syntynyt),alkaa hahmottumaan minkälaista elämää haluaa lapsen kanssa elää ja mikä on teidän perheelle sopivaa.
Hei.
Varmaan iästä riippumatta sun tilanne on shokeeraava. Oot fiksu ja vahva, sen kuulee ja aistii jokainen.
Olen itse 28-vuotias. Olen halunnut vauvaa jo pitkään. Olen ottanut mieheni kanssa asian puheeksikin, mutta hän vielä himmaili, mietti raha-asioita, matkustelua ym. Joka tapauksessa, sain kaksi viikkoa sitten kuulla, että mieheni haluaa erota. Hän on pettänyt, ollut jopa suhteessa (eri asia kuin pettää kerran) ja on rakastunut toiseen naiseen. Siinä olikin sulattelemista, kun kaikki oli ollut hyvin ja ihanaa ja vauvaideakin menossa läpi.
Mutta ei siinäkään vielä kaikki! viikko pettämiskeskustelun jälkeen, huomasin, että menkat myöhässä jo viikon. Ajattelin ensin, että johtuu stressistä ja surusta, ero nimittäin väistämättä edessä jos mieheni on rakastunut toiseen ja pettää silmät kirkkaana. Menkkojen myöhästyminen ei sitten johtunutkaan stressistä, vaan viiden raskaustestin jälkeen aloin sisäistää pikku hiljaa, että mun sisällä on ehkä joku.
Tilanne on ehkä sillä tavalla erilainen, että tää mun pettäjämies haluaa ja aikoo erosta huolimatta olla messissä raskaudessa, synnytyksessä ja vauvan kanssa. Ja se, että halusin vauvaa kovasti.
Silti: Samat huolet ja pelot on mullakin kuin sulla! Varmasti ihan kaikilla odottavilla naisilla on pelkoja ja kauhua myös. Ihan mitä tahansa sä tunnet, ne ei ole vääriä tunteita.
Oletko jutellut vielä sun ystäville? Ilmeisesti vanhemmille olet? Kyllä sä ehdit puhua sun exälle ja sen vanhemmille myöhemminkin, nyt tärkeintä on se, että sulle tulee fiilis, ettet todellakaan ole yksin, KOSKA ET OLE YKSIN!
Puhu luotettaville ihmisille kaikesta, mikä sua hirvittää, mietityttää ja huolettaa. Yhdessä alatte pohtia yksi asia kerralla asioita.
Oon ymmärtänyt, että alkuvaiheessa fiilikset muuttuu minuutin ja sekuntin välein, ja ainakin mun kohdalla päivät on mennyt juuri niin.
Tsemppaan vähän itseänikin samalla; Kaikki asiat järjestyy kyllä! Ei meidän tarvitse olla tietynlaisia äitejä ja isiä. Susta tulee ihana äiti ja musta myös. Kaikkien ihmisten pitää päästä välillä juhlimaan kavereiden kanssa jos haluaa, sinä oot vaan parempi äiti kun ajattelet itseäsi myös! Opiskelutkin sulla varmasti järjestyy, menet jutteleen niistä sitten kun jaksat ja oot selvinnyt ensijärkytyksestä. Mun hyvä ystävä teki kandityön vauvalomalla ja maisteriopinnot sit kun beibin sai viedä päiväkotiin.
Asuuko sun vanhemmat sun lähellä niin, että ne voi auttaa?
Mitä ne sanoivat? Itse en ole vielä kertonut vanhemmilleni, kun olen vasta tosiaan viikolla 6.
Nyt: OTA IISISTI. Selviät hyvin. Kirjoita taas tänne sun kuulumisia, ok?
Tsemppiä sinulle valintoihisi. Sen verran voin kertoa omasta tilanteestani, että olin myös vahinkoraskaana, hieman vanhempana kuin sinä nyt, mutta epävakaassa parisuhteessa. Aborttiaikakin oli varattuna, kun tilanne oli kaoottinen ja vaikea. Mutta onneksi peruutin ajan ja nykyään kun katsoo tuota jo 5-vuotiasta ihanaa lasta, on vaikea ajatella, että väärän päätöksen seurauksena häntä ei olisikaan olemassa. Miehen kanssa ei olla yhdessä ja lapsen ja isän asiat toimivat hyvin alkuhankaluuksien jälkeen.
On hyvä, että otat kaikenlaisia asioita huomioon ja olet realistinen, sillä asenteella jo pääset pitkälle. Talousasiat järjestyvät varmasti tavalla tai toisella. Oma aika on tärkeätä ja sitä tukiverkostojen avulla voi varmasti vähän viettää ja siitä saa nauttia, vaikka ei koko aikaa lapsen kanssa olisikaan. Lapset myös kasvavat vauhdilla, kun saat nuorena ensimmäisesi, olet vielä nuori kun hän jo muuttaa pois kotoa. :) Ja jossain vaiheessa se oman ajan ja biletyksen tärkeys menettää merkityksensä.
Mukavaa odotusta sinulle.
Ps. En usko, että uutta parisuhdetta ei voisi saada vaikka onkin lapsi.
Moi taas! Tosiaan niin kuin joku kirjoitti, niin raskaana olevana mieli muuttuu asian suhteen koko ajan. Välillä huomaan ajattelevani kaikki asiat "sitten kun vauva on" ja seilaamassa keskellä lastenvaate osastoja, kun taas välillä jos pikkuhousuihin ilmestyy verta, toivon sen olevan keskenmeno. Ja tästäkös soimaankin itseäni enemmän kuin olisi tarvis.
En tosiaan ole kertonut tästä kenellääkään muulle kuin äidilleni. Hän sanoo olevansa tukena, mitä ikinä päätänkin. Tukemista hieman vaikeuttaa se, että asun 160km päästä vanhemmista mutta olenhan nytkin opiskeluaikoina matkustanut kotiin pari kertaa kuukaudessa, joten miksei se onnistuisi lapsen kanssa? Kotona sitten vanhemmat auttaisi vauvan kanssa ja minä voisin rentoutua ja lähteä vaikka viihteelle. Vaikkakin viime aikoina on tuntunut että se viihteelle lähtökin on niin väärin jos on vauva, pitäisi vain iloita vauvasta ja olla lapsen kanssa 24/7 kun sellainen ihme on annettu. Tällaisen käsityksen saa, kun keskustelupalstoja lukee. Itse olen järkeillyt asian niin, että jos ja kun lapsen pidän, niin on lapsellekin parempi jos äiti pääsee kerran tai pari kuukaudessa näkemään kavereita niin jaksaa muuton iloita ihmeestä :) en vain oikein tiedä, onko nämä ajatukset oikeita vai vääriä kun en ole tosiaan kellekkään ystävälle kertonut ja mitäs he asiaan edes osaisi sanoa, kun ei omaa lasta ole. Kynnys kertoa ystäville ja miehelle kasvaa kun raskaus etenee. Olen kuitenkin ollut jos missä kissanristiäisissä muka juomassa, mutta oikeasti lasin sisältö on heitetty ties minne kukkaruukkuihin. Samoin kun kun on heitetty perinteistä läppää miehistä, samalla kauhistellen niiden tylsien perheellisten elämää.. joo-o hyvin olen ollu jutussa mukana vaikka sydämessä asti olen tuntenut huonoa omaa tuntoa sanomistani asioista pikkuisen masuasukin puolesta. Ja kaverit ne luulee, että mun suurin ongelma on taannoin tapahtunut ero. Kunpa tietäisivät. "Äkkiä pääset yli erosta, saat kenet vaan baarista! Uutta matoa vaan koukkuun, elä nyt nuoruuttasi täysillä ennen uutta suhdetta". Niin mitä nuoruutta, sitä jonka menetän lapselleni?
Kuitenkin edelleen rakkauteni pientä kohtaan kasvaa samaa vauhtia kuin epäluulot ja pelko nuoruuteni pilaamisesta. Lapsi pidetään. Okei, jo huomenna ajattelen taas että menen aborttiin, mutta niin kuin aina ennenkin, se ajatus kestää maximissaan vartin. Sitten taas salaa haaveilen päässäni miten pitelen lastani sylissä, samalla kun ystävät ympärillä puhuvat kreisibailauksen mahtavuudesta.
Ainiin se vielä miksen ole vieläkään kertonut miehelle? Hän on ollut niin väliinpitämätön ja ilkeä nyt viime aikoina että en ole vain pystynyt. Pari kertaa olen ikävissäni soittanut hänelle ja pyytänyt tulemaan luokseni, vastaus on ollut niin tyly että en tosiaan tiedä miten kehtaan enää soittaa ja tällaisen asian takia vielä! Hänen elämänsä pääpaino on tällä hetkellä sinkkuelämä, kalja, naiset, kaverit ja pleikkari. Ei hänestä ole isäksi eikä edes sen tiedon kantajaksi. Olen nimittäin 100% varma ettei mies halua edes tietää mitään lapsesta vaikka tietäisi sen olemassaolon. Sekös vasta loukkaisi sekä minua että lasta. Mutta kyllä mä kerron, sitten kun olen varma että miten tämän raskauden kanssa käy.
Minä sain vasta eilen tietää olevani raskaana. Ehdin seurustella vain 4 kuukautta miehen kanssa jolle olen raskaana. Tämä mies paljastui kuitenkin vähän aikaa sitten petturiksi kun minulle selvisi, että hänellä on ollut muitakin naisia koko suhteen ajan. Itse kerkesin rakastua kovasti tähän mieheen ja hölmöyttäni uskoin hänenkin rakkaudentunnustuksensa. Kerroin tälle miehelle raskaudesta ja hän suuttui kovasti, ei myönnä olevansa isä ja ei halua olla minun kanssani missään tekemisissä. Kovasti on haukkunut minua ja sanoo, että en tule lapsen kanssa pärjäämään yksin. Hänen mielestään se on aivan naurettava ajatus. Itse haluaisin lapsen kyllä pitää, mutta pelottaa kyllä kovasti, kuinka tulen pärjäämään. Välillä saan paniikkohtauksia ja en saa kunnolla henkeäkään vedettyä. Olen jo 30-vuotias, mutta olo on kuin pelästyneellä pikkulapsella.
Voi sentään. Onpa tosi kurjaa. Varmasti oot tosi pelästynyt. Onko sulla ystäviä? Pitäisikö sun kertoa jollekin? Tosi tosi ikävää että lapsen isä suhtautuu noin... oon niin pahoillani! Pärjäät kyllä ihan varmasti! Ethän sä yksin maailmassa ole.
Tottakai pidät lapsen jos vähänkin haluat. Tsemppiä!!!! Kirjoita pian mitä sulle kuuluu?? Mun mies myös petti ja erottiin viikko ennen kuin sain tietää vauvasta. En silti ajattele että olisin yksin. Nyt kun siskot ja ystävät tietää, niin olen varma että tukea ja rakkautta ja apuakin riittää.
:) Paljon voima-ajatuksia.
Voi juku. on kyllä aikamoista tää elämä. mut luotan että se kantaa!!! niin sinulla kuin minulla. pakko luottaa! :) jos tämä raskaus päättyy jostain syystä, siis vauva ei syntyisikään niin se kuuluisi mun elämään ja sitten katsottaisiin mitä tapahtuu seuraavaksi.
Ajattele, vaikka olen ihan oikeasti haaveillut todella kovasti, koko sydämestäni raskaudesta, silti mielessäni on käväissyt abortin tekeminen. niin hurjiakin tunteita tulee: ei sittenkään, en haluakkaan, en pysty, osaa, mikään ei onnistu, rahat ei riitä, entä jos lapsi on sairas ym ym... meillä on oikeus tuntea kaikki nää tunteet, negatiivisetkin, ilman mitään morkkista. en halua aborttia. tää vaan on välillä myös ihan hitsin pelottavaa.
haluaisin katsoo tulevaisuuteen, minkälaista mun elämä on vuoden kuluttua. :) toivon et oon jotenkin onnistunut synnyttämään vauvani (siis hui!!!) ja olen suht koht järjissäni!!! toivon et vauva on terve ja tykkää elellä.
kyllä sä selviät. ihanaa että sulla on äiti. luulen jotenkin että sun ystävätkin ymmärtää ja tukee, noi puheet joissa dissataan miehii ja perhe-elämää kuuluu siihen aikaan kun on just eronnut ja kuvittelee et se jotenkin helpottaa kun on tyytyväinen edes siihen et on "vapaa". Mä oon ainakin pitänyt useat kerrat noi puheet vaikka oikeesti on ollut ihan superpaska fiilis siitä et on taas kerran sinkku.
toivottavasti se pleikkarimieskin sitten aikuistuessaan pystyy käsittelemään asiaa. voihan se olla et se nytkin jo pystyy, nyt vaan ei oo tarvinnut niin sitä varmaan ajattelee et se ei voisi olla hänen elämäänsä.
Asiat lutviutuu, hengitä syvään!!! :D
Moi! Täällä ap kirjoittelee kuulumisia. Kerroin miehelle raskaudesta muutama päivä sitten. Mies järkyttyi, ei osannut sanoa juuta eikä jaata ja halusi miettiä rauhassa. Haluaa edelleen miettiä. Annan hänen miettiä mitä miettii, sillä en usko hänen päätöksensä vaikuttavan omaani. Jos hän ei halua lasta, teen sen yksin- jos taas haluaa, otan avun vastaan. Hänen vanhemmille ei olla kerrottu ja mies ei edes tiedä haluaako kertoa JOS päätyy siihen, ettei ole lapsen kasvatuksessa mukana. Harmi jos näin on, sillä miehen vanhemmat mitä kultaisimpia ihmisiä, mielestäni heidän kuuluisi saada tietää miehen päätöksestä huolimatta.
Kuitenkin syy miksi halusin tulla tänne kertomaan kuulumisiani ei ole se, että miehelle on nyt kerrottu. Vaan se, että olen ihastunut. En todellakaan usko että näin lyhyen ajan jälkeen erosta voi löytää uutta kumppania, enkä edes halua. Mutta tapahtui yksi asia, mitä olen koko ajan pelännytkin. Nimittäin oman elämän eläminen. Olen nyt nuori sinkkunainen ja ihastuminen on normaalia, niitä tulee ja menee, ja miehet kuitenkin on naisten eliksiiriä! Miten hitossa tästä eteenpäin ihastutaan ja nautitaan elämästä kun tuolla kuljetaan maha pystyssä tai lastenvaunuja lykäten. Tai no, voinhan minä toki ihastua, mutta miehet varmasti kiertää kaukaa. Olen taas ihan hukassa. Raskaus ei vielä näy, mutta tuntuu tekopyhältä viettää aikaa tämän ihastuksen kanssa, kun hän ei tiedä totuutta. Nyt kuitenkin on viimeiset kuukaudet aikaa viettää tätä ihanaa nuoruutta ennen kuin vauva alkaa näkymään (ja pilaa kaiken? Vai antaa sisältöä enemmän kuin mikään?). Tämä elämästä nauttiminen on vain julmaa valheiden verkkoa, ei aitoa. Aitoa olisi nauttia raskaudesta, mutta en pysty..
HeI!
Muut ovat antaneet hyviä neuvoja talousasioihin ja muuhun, joten vastaan lähinnä pelkoosi siitä jäätkö lapsen takia ilman parisuhdetta.
Minun vauvani isä lähti, kun vauva oli puolivuotias ja kävin ulkona noin kerran kuussa kavereiden kanssa ja voin vakuuttaa, että miehet olivat ihan yhtä kiinnostuneita kuin ennenkin, joten ei tarvitse pelätä jäävänsä yksin. Kävin treffeilla parin miehen kanssa ja yksi olisi halunnut minun ja lapseni jopa muuttavan luokseen pian. En kuitenkaan ollut kiinnostunut sillä tavalla itse. Lapsen ollessa 1-vuotias tapasin miehen jonka kanssa ollaan edelleen yhdessä (lapsi jo 8) ja yhteisiäkin lapsia on. Tämä mies ei edes ollut ikinä ajatelut haluavansa lapsia tai erityisesti pitänyt lapsista ja silti halusi olla kanssani ja kuten huomaa, on muuttanut mieltään lapsiasioissa.
Ihastukselle kannattaa varmaan kertoa vasta kolmen kk ultran jälkeen, jos kaikki on hyvin ja raskaus jatkuu. Siinä vaiheessa varmaan jo tiedätte hiukan muutenkin haluaisitteko jatkaa tapailua vai onko vaan hetkellinen ohimenevä ihastus. Ehkäpä ihastuksesi haluaa silti jatkaa kanssasi. Ja jollei, niin sitten hän ei olekaan se oikea sinun ja lapsesi perheeseen.
Moi ittelläni osittain sama tilanne ( oon 19 ); erottiin jätkäkaverin kanssa huhtikuussa ja viikko erosta sain tietää olevani raskaana. Hyväksy ja anna ittes tuntea kaikki noi tunteet mitkä tulee, ne kuuluu asiaan ja kasvamiseen tulevana vanhempana. Mullakin vähänväliä huoli miten tuun pärjää taloudellisesti ja henkisesti, mut jotenki vaa tiiän et pärjään. Onko sulla miten laaja tukiverkosto ? Mulla on suku tukena ja ystävät. Oon nyt odotusaikana vettäny ja tuun viettämään aikaa paljon ystävien kanssa, koska tiiän et vauvan kanssa aikaa ei aina samalla tavalla löydy. Oon heillekin kertonut, että voi tulla moikkaa millon vaan ku ensin ilmottaa tulostaan. Tsemppii sulle, kaikki järjestyy :)