Minulla todettiin magneetti kuvauksissa molempien lonkkien nivelrikko, tulehdustila, kystia ja nestettä. Olen ollut töissä (seisomatyö) ja kärsinyt vaivoista. Nyt jäin sairauslomalle kuukaudeksi ainakin. Oireet ja kipu ei ole helpottuneet enkä pysty kävelemään kivutta lainkaan. Pelottaa jo töihin meno. Vai voiko vaan mennä lääkärille ja "pyytää" lisää sairauslomaa? Minulla on osatyökyvyttömyyseläke hakemus vetämässä. Harmittaa olla puolikuntoinen ja työkyvytön. Ylipainoa on ja sitä kertyi sairastuttani syöpään 2007 ja niiden hoidoista. Lääkäri määräsi minulle cartexan lääkettä, onko kokemuksia ?
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Heissuli
Minulla samaa taustaa.
Nivelrikkoa polvissa, lonkissa ja ompa tuo selkäkin saanut osansa.
Minulle on laitettu toiseen lonkkaan tekonivel ja senjälkeen pärjäsin hyvin.
Sitten alkoi polvi vihoitella yhdessä selän kanssa.
Sain Cartexania ja se toi minulle suuren parannuksen elämän laatuun.
Samaten joudun päivittäen syömään kipulääkkeitä.
Toivotaan, että sinulle apu löytyy samoin.
Se täytyy sanoa, seisomatyö minullakin.
Lopulta oli pakko luovuttaa työn teko.
Kipulääkkeitä söin, mutta sitten nekään eivät auttaneet tarpeeksi.
Leikkauksen jälkeen olen pystynyt olemaan samassa työssä.
Hei, minkä ikäisiä olette? Onko sairautenne vaikuttanut sosiaaliseen elämäänne? Oletteko kertoneet vaivoistanne sukulaisille? Puolisolle? Itse olen ollut huomaavinani, että puoliso ei enää halua kulkea yhdessä julkisilla paikoilla. Onko vastaavia kokemuksia? Onko tämä normaalia, hävetä toisen sairautta? Vai pitäisikö jättää tuollainen/
Olen reilut nelikymppinen nainen ja kyllä on vaikuttanut sosiaaliseen elämään tosi paljon. En jaksa osallistua tilaisuuksiin ja rientoihin, koska nilkuttaminen on niin pahaa ja seisominen paikallaan yhtä tuskaa. Puoliso häpesi minua lihavana, mutta eipä tilanne muuttunut miksikään vaikka laihduin reippaasti. Yhteinen osallistuminen juhliin ja muuhun oli kuin jotain armopullaa. Jos joku ihminen kyseli vointiani tai hämmästeli selviytymistäni työstäni, niin puolisolla oli aina tilanteeseen sopiva tölväsy paikallaan. Huomasin loppuaikoina, että ihmiset karttoivat meitä jos olimme molemmat paikalla.
Lopulta tuli niin paljon vaikeuksia, että nostin äijän pihalle. Jäin lasten kanssa yksin ja heidänkin on ollut paljon helpompi sopeutua äidin rajoittuneeseen liikkumiseeen, kun sen voi todeta suoraan, yksijalkainen.
Luulen, että miehille on vaikeampaa suhtautua naisen kulkemisen heikkenemiseen kuin toisinpäin. Meillä ainakin kaikki miehen sairaudet piti hyväksyä ilman sen suurempia köhimisiä, mutta minulle sitä ei suotu.
Nyt olen aika sinut tilanteen kanssa ja odottelen sisun nousemista ja lasten kasvamista, että pääsen tekonivelleikkaukseen.
Kauanko teillä meni aikaa ensimmäisistä oireista diagnoosiin? Missä iässä ongelmanne alkoivat?
Olen 50 vuotias ja oireet alkoivat pikkuhiljaa syöpähoitojen jälkeen 2007. Ensiksi neuropatiaa ja sen johdosta myös kävely muuttui. Tuli painon nousua ym. Elikkä yksi syy on syöpähoidot.
Ärsyttää se kaupoissa ym. ihmisten ilmoilla lynkata.
Hei mulla on krooninen nivelrikkotauti. Jalkoja on leikattu moneen kertaan. Tekonivelet molemmissa polvissa. Kantaluu osteotomia on tehty toiseen jalkaan ja kolmesta varpaasta on poistettu nivel ja ne on metallilla jäykistetty.
Parasta tällä hetkellä tässä maailmassa on se, että kivut on lievittyneet paljon. Aamuisin nivelet ovat vielä jäykähköt, ennen venyttelyä. MUTTA MINÄ SENTÄS KÄVELEN OMILLA JALOILLA. Ja jos joku häpeää puolestani vaikeaa liikkumistani. Hänen ei ole pakko olla seurassani.
Siis ohjeeni on se > Ajoissa lääkäriin. Hyvä ortopedi tietää milloin asiakkaan on parasta tyytyä "varaosiin" :)