Kesäinen maalaismaisema ennen ja nyt

*Rentunruusut* sentään kukkii täällä pihalla saniaisten seassa ilahduttaen heleällä punallaan.
Jossakin kai järjestetään nostalgian ylläpitämiseksi vielä heinätalkoitakin, onhan ne hauskoja maalaistapahtumia, jo lapsuudesta tuttuja.

Niittoheinän tuoksu yli tienoon, näky on kaunis katsella kun tottunut ihminen liikkuu heinää nostellessaan. Monet kerrat olin siinä työssä mukana lähes 40 vuotta:D
Yllättävän paljon väkeä innostuikin mukaan alkuvuosina:D

Koko maamme on meidän elinaikana muuttunut, voisi sanoa että ei aina niin hyvään suuntaan, maanviljelys oli aikanaan ammatti, se on pirstoutunut ja uusia nimikkeitä löytyy, maitotalous, metsätalous, karjatalous johon luetaan lypsy- ja lihakarja.
Ja sitten siipikarja vielä päälle unohtamatta turkistarhausta.

Maisemat luonnonvaraisine kukkineen on poissa, ei löydy enää kissankäpälää ojanpenkereiltä, kuin ei ruiskukkaakaan kuin siemenestä kylvämällä.

Ojiakaan ei ole, vaan kaikki on salaojitettu, eilen ajelin Kytäjällä joka on vaurasta viljelys aluetta, silmänkantamattomiin kauraa, myös ohraa tuota kaljan raaka-ainetta löytyy, ruista en löytänyt vaikka olin tarkkana.

Maalaistalot näyttävät kartanoilta joissa ennen asuivat tehtaiden pomot ja muut rahakkaat, piharakennuksia on paljon ja istuvat maisemassa hienosti asuinrakennuksen kanssa .

Lapsuuteni maisemassa oli hamaita puutaloja sammaloituneita pärekattoisia mutta niin kodikkaasti kyyhöttivät peltojen reunalla.

Kesäisin heinäseipäät ja myöhemmin viljakuhilaat elävöittivät niitettyä peltoa.
Sittemmin kun sodan jälkeen asutus lisääntyi itsenäisessä Suomessa alettiin sähköistämään ja kotitalouskoneet sekä peltokalusteet alkoivat lisääntymään, hyvinvointi lisääntyi ja kehitys vaan etenee edelleenkin kaikessa.

Nelostien (vanhan) varessa Mäntsälän lähellä on harrastelija kerännyt pihapiiriin hirsirakennuksia, pieniä muonamiehen mökkejä, saunoja, aittoja ja ainakin yksi riihikin siellä on, kaunista on ohikulkijan katsella tuota siistiä rakennus yhdyskuntaa.

Kun heinäpelloillakin oli paljon ihmisiä, minun varhaislapsuudessanikin vielä, isä istui niittokoneen päällä jota hevonen veti, joku haravakoneen päällä haravoiden heinät karheiksi, minäkin sinä vaiheessa kun jalat jo ylettyivät koneen polkimille, siinäkin oli hevonen veturina, ja haravatyttöjä ja -poikia oli lomillaan kesätöissä ojien reunustoja vetämässä.

Kun vertaan siihen, että yksi ukko istuu traktorin taikka puimurin päällä silentat korvilla valtavan vainion keskellä,
niin hyvin ymmärrän, miksi maalta paettiin koulutukseen, opintoihin ja töihin kaupunkeihin.

Eihän siellä enää ollut töitä!


.

Kyllä minä muistan ja taitaa lapsemmekin olla samanikäisiä, kun minunkin lapset lähentelee jo viittäkymmentä?

Omaa lapsuuttani malla en tuntenut kovinkaan rikkaaksi, mutta lapsilleni se oli elämystä olla kesät järven rannalla ja touhuta mummin kanssa eläinten parissa.

Olen huomannut, että jokin maisema telkkarissa tuo elävästi jonkun lapsuus muiston mieleeni ja silloin tuntuu haikealta.

Hikiselle heinäpellolle en ikävöi, mutta perunannosto talkoot oli mukavia, vaikka en sahtia juonutkaan. Tanssin sitä enemmän.

Tuo kaikki enää vain muistoissamme. Voin mennä syntymäkotiini käymään. Onhan se muistoja herättävää, mutta nykyisin toimii vain loma-asuntona.


Karjaa ei ole ollut enää vuosikymmeniin, mutta sukulaismies sntään viljelee pientä peltoalaa ettei se pääse uutta metsää kasvamaan.

Etääntymistä on tapahtunut myös kyläläisten suhteen. Toki tunnetaan ja vaihdetaan puolin ja toisin kuulumiset, mutta mieleen nuo maisemat usein putkahtavat.

Kaksi vuotta sitten sain hyvissä ajoin keväällä kutsun kansakouluaikaisten koulukavereiden järjestämään kesäjuhlaan.
Väkeä alkoi kokoontumaan jo edellisenä iltana telttoineen ja se tunnelma oli todella nousujohteinen, tapaamisen ulonkyyneleet oli käytössä puhumista oli niin paljon kaikilla.
Myöhään yöhön valvoimme ja jo klo 10 ajoi aamulla ensimmäinen auto pihaan, hän kiipesi talon katolle videoimaan näkyä hänestä oli niin miellyttävää nähdä pitkästä aikaa paljon lapsuuden tuttuja.

Olihan aika poiminut jo muutaman ja heidän muistoksi pidimme alkuun 2 minuuttisen hiljaisuuden.

Sen jälkeen onkin skypessä ollut vilkasta hiljaisten vuosien jälkeen ja kuin uusi aikakausi sai alkaa.

Kolmisenkymmentä meitä oli ja jo siinä joukossa oli usea joka oli tehnyt työrupeaman rajojemme ulkopuolella, ja eläköidyttyään sitten palasi kotikunnaille.

Suomi oli ennen tuhansien järvien maa. Nyt kun ajat autolla komeita teitä Suomen halki, et näe ensimmäistäkään, sillä pellot on istutettu täyteen koivua ja pusikoista ei läpi näe.
Tie on eristetty maisemasta vihreällä muurilla. Luonto köyhtyy, Silmiämme ilahduttavat tienvarsien lupiinit ja horsmat, mutta pellot, niityt ja järvenseljät ovat kadonneet näkyvistämme varmaankin ikiajoiksi.
Kuka enää on kulkenut niityllä, missä kissankellot ja päivänkakkarat loistavat?

Eihän autoilijat kauas tiestä poikkea. Outoja reittejä Makriina ajelee, jos ei ensimmäinenkään järvimaisema ole vilahtanut ohi.
Voipa olla jos tuolla mielellä on niin onkin kadonneet
ikiajoiksi.
Moottoriteillä ei niinkään kasva kukkia tien varsilla, mutta niittykukkia löytyy kotinurkilta kyllä vielä.

Laiduntavat lehmät niitä ylläpitivät, nyt pihatot on ammujen käytössä. Metsäaukiolla viimeksi ihailin metsätähtiä, mutta eihän meikäläiset kaikille luonnoniituille pääsekään. Hyvä muuten onkin, säilyypä kukinta ja rauha tallojilta.

Traktorin muniksi kutsutaan myös valkoisia heinäpaaleja.

Rasvaretkillä Ruotsiin näki aikoinaan maantienvarren suomalaista maalaismaisemaa. Oli latoa ja hylättyä mökkeröista, puoliksi lahoja ja vinksallaan.
Nyt on asia jo erilailla.

Meillä mökillä kukoistaa monenmoiset luonnonkukat, kun osa isoa pihamaata jätetään niityksi. Kukkii kissankellot, aidot päivänkakkarat, ylempänä mäen päällä on kummankin väristä kissankäpälää, monen monta muutakin ihanaa kesäkukkaa.
Ihanat perhoset kaunistavat pihaa, kun niille on jätetty kukkasten laskupaikka jäljelle, eikä on jyrsitty jokaista ruohontynkää pelkälle kaupunomaiselle nurmikolle.

Tuusulan moottoritien 'kauniit' maisemaan sulautuvat meluaidat ovat pöllejä, siellä ne on ladottu pinoihin vuoroon tien suuntaisesti ja vuoroin pöllinpäät tiellepäin.
Eihän niitä siinä 120 km vauhdissa ehdi ihailemaan eikä katselemaan.
Korkeita sementtiaitoja kyllä on suurin osa.

Vuosikymmeniä sitten ryhmä kävi autoilla Venäjällä, ja ihmettelivät silloin näitä aitarakennelmia, kun maisemat jäivät sinne sementtivallien taakse, nyt ne samat ongelmat on meillä moottoriteiden myötä tulleet.

Synnyinseutuani ajeltiin katselemaan Saimaata kierrellen, kimaltavia järvien selkiä, saaria, salmia tallentui sekä kameraan että silmien verkkokalvoille . Komein tieosuus tällä reitillä oli tie Anttolasta Puumalaan, korkeita harjuosuuksia, pengerteitä ja siltoja, esteettömiä avaria vesinäkymia. Puumalan kirkonkylään johtaa erityisen korkea pitkä silta, ja sen alta satamasta pääsee tevahöyry Wennon kyytiin risteilylle. Rääkkylän ja Liperin väli ylitettiin lossilla, ja Kuopioon johdattivat valtavat Kallan sillat, uusi kevyen liikenteen siltakin oli ilmestynyt. Vesien syleilemältä Rautalammilta ajoimme kohti Päijännettä ja Kivisalmen sillalla tuli mieleen, kun siinä oli lossi ja linja-auto suistui veteen , monia hukkui..

Pusikoituminen on tosiasia, mutta paljon vapaita näkymiäkin kohtaa, kun suunnittelee reittinsä. Tienvarret ryöppysivät mesiangervoa ja ajankohdan värinä keltaista pietaryrttiä, hakkuuaukot hehkuivat horsman punaisina . Lehmikarja laitumilla on harvinaisempi näky, mutta aina ilolla huomioin , ratsuhevosia näkee yhä enemmän, lampaitakin siellä täällä.

Tämä lämmin kesä on tuntunut lapsuuden kesiltä, jotka siintävät muistoissa auringonpaisteisina, lämpiminä, kukkivina ja mansikalle tuoksuvina. Etsin kissankäpälää synnyinpitäjäni kirkkopuistosta, jossa sitä kasvoi vanhojen koivujen kuivattamassa nurkkauksessa..ja löytyihän niitä ! Viljapellot eivät lainehdi entiseen tapaan, koska lyhytkortisuutta suositaan, myrk...siis kasvinsuojeluaineet ovat hävittäneet ruiskaunokit pelkästään Kokoomuksen mainoskukiksi.

Paremmin oli ennen, tiesimme miltä mesimarjat maistuvat, vesikin oli kantavampaa, koskapa veneissä pärjäsi ilman pelastusliivejä.

Erään pellon laidalla nökötti rivissä säilörehua korkeissa ginikonkerotölkkien näköisissä muovikääreissä. Mitä romantiikkaa heinätöissä enää on , ei aja Niskavuoren Juhani heinäkuormaa latoon meijerska Malviinan polvea sivellen. Muistan vielä sen, kun me serkukset mummolassa päästiin heinälatoon heiniä polkemaan, miten ne tuoksuivat, kahisivat ja raapivat. Onkohan uimaan meno koskaan tuntunut yhtä autuaalliselta kuin silloin, päästiin työhevosten selässä, nekin uitettiin heinäpäivän päätteeksi.

Ihastumisia kuuluukin olla, vaikk'ei ne johdakaan vielä pysyvään parisuhteeseen.
Pojilla saattoi, ja on vieläkin tavoitteena lemmenakti, kun taas nuoren naisen kehitykseen kuuluu ensin kaukaa ihaileminen, ja rakastumisen jälkeen heräävät vasta toiveet yhdessäolosta.
Silti on varmaan silloinkin hetken kiihkeät tunteet vieneet mukanaan.

Mietin tuota muutosta entiseen maaseudun maisemissa.
Peltoaukeat, pihapiirien erottuminen, maaston muodot metsien saartaessa tummempina ovat ennallaan. Siinä en suurempia muutoksia koe, jos ei suurempia tuotantorakennuksia, komeita sinänsä kyllä nekin.

Väen työskenteleminen pelloilla, ei kausittain enää juurikaan tapahdu. Tottahan yli sadan vuoden teollinen nousu ihmisvoiman käytöstä, koskee rehuntuotantoakin ja maanmuokkausta.
Kuvataiteessa on taltioituina monet maalaisaiheiset askareet, niin koti, kuin pelloilla tapahtuvina. Hyvinkin viehättäviä maanläheisiä kyläyhteisöjen talkoita, markkinoita -- ja riistan ja elintarvikkeiden runsautta keittiöissä :)

Tänäkin päivänä kodeissa leivotaan, askarrellaan ja harrastetaan työn ohella, mutta tuo elämänmuoto, jossa kotopellot metsineen, karjoineen antoi ruuan, sellaisena kuin sen koimme, on jo koneellistunut ja isäntäpari tuottaa ammattimaisesti elitarviketeollisuudelle raaka-aineen.

Silti niissä pirteissä on samat ilot ja huoletkin, isäntä seuraa tarkkana sään ja viljan kehitystä, huolehtii koneellisesta maidontuotannosta ym.
Data näyttää/valvoo sisällä karjan märehtimistä,..herkullisen leiväntuoksun täyttäessä emännän aamiaskattausta perinteisessä, mutta tehokeittiössä
Tuonkin maiseman yllä poutapilvet lipuvat hitaasti,...

Kerrassaan mainio puheenvuoro sini-sirkku. Kiitos siitä.

Maalla on juuret melkein meillä kaikilla ja mielenmaisema muistoissamme on juuri tuollaista kun kuvailette, tuttua nostalgista mennyttä aikaa. Se oli erilaista elämää, jota maisematkin heijastivat.
"Maalaismaisemaa en saata unohtaa-aa"

Me noin 70 ikäiset olemme etuoikeutetussa asemassa nuoriin verraten, koska olemme eläneet vuosikymmeniä ja päässeet näkemään miten maailmassa melkein kaikki asiat ovat jatkuvan muutoksen kourissa.
Epäilen että näin on ollut aina, mutta liekö niin että tahti on nopeutunut. Mihin tässä vielä jälkeemme tulevat joutuvatkaan sopeutumaan. Siis ne jotka nyt ovat jotain nelikymppisiä. He puolestaan jatkavat ihmettelyä kuten mekin nyt kolmenkymmenen vuoden päästä.

Täytyy sanoa että harvemmin meikäläinen enää maalaismaisemaa näkee, kun enimmäkseen näissä kaupunkiympyröissä pyörii.
Ehkä bussimatka Savonlinnaan parin viikon päästä näyttää vielä muutaman nostalgisen näkymän. Kyllä järvisuomesta vielä kaunista katsottavaa löytyy.

Maalaismaiseman muutoksesta otan vain pienen omakohtaisen havaintoni.
Kävin muutama viikko sitten entisellä kotitilallani, joka on nyt sukuni jälkipolvien omistuksessa.
Katselimme ikkunasta näkymiä, jotka siinä lähellä olivat ihan entisen näköisiä, mutta vuokratuilla pelloilla kasvoi sellaista matalakorsista viljaa mistä Ramoona kertoi. Mutta naapuruston ison maatalon maat olivat muuttuneet täysin. Laajoilla pelloilla ei vilja viheriöinyt, sitä vastoin alueella viheriöi hienosti hoidettu golfkenttä.
Golfkentän kylkeen oli tullut paljon muutakin vapaa-ajan toimintaa rakennuksineen. Koko entinen maanviljelyalue on kaavoitettu uudelleen ja pilkottu tonteiksi, joissa nyt komeita taloja nousee hyvää vauhtia.

Missä asutus on tiheintä mm kaupungeissa, maisema muuttuu vauhdilla rakentamisen vuoksi. Jos et pariin vuoteen ole toisella puolen kaupunkia käynyt, niin hämmästyt kun maisema on ihan muuttunut uusien rakennusten ja teiden vuoksi.
Nyt, näillä mennään.

Menin kerran ristelylaivalla Savonlinnasta Sääminkiin Joel Lehtosen Putkinotkoon. Lehtonen on näitä kansankuvaajia, jotka ovat sanoin maalailleet maaseudun pienten eläjien maisemat ja olosuhteet. Vaikka ei olisi teoksia lukenut, suuri osa merkkiteoksista on filmatisoitu aikana, jolloin maaseutu oli vielä pienviljelyksen piirissä. Vanha rakennus- ja liikennevälinekanta ja tiestö ovat filmeillä tallennettuina, suuria kansallisaarteita ! Sillanpää on kuvaillut Hämeenkyrön maisemat, Kianto kainuulaiset, Lehtonen eteläsavolaiset, Päätalo Iijoen seudun, Aleksi Kivi uusmaalaiset näkymät. Linnankoski toi tukkilaisromantiikan, Pohjois-Karjalaan tutustutti esim. Maiju Lassila ja samaa on jatkanut Heikki Turunen. Anni Blomqvistin mukana päästään alkuperäiseen karuun saaristoluontoon, Hella Wuolijoen Niskavuori on kaikille tuttu hämäläisen mahtitalon monumentti, ja Väinö Linnan Pentikulma ! Miten eloisia ovatkaan Juhani Ahon Pohjois-Savon kuvaukset pienissä lastuissakin. Esimerkkejä löytää vaikka kuinka paljon.

Kaupunkikuvaus on kirjallisuudessa hyvin nuorta, ensimmäisiä merkittäviä loi Mika Waltari. Varmasti Sini-sirkku voisi tehdä hiukan yhteenvetoa, miten maalaustaiteessa on säilynyt suomalainen perinnemaisema.

Paljon pitkiäkin automatkoja tehneenä moni maisema on syöpynyt sisimpääni ja ilo läikähtää , kun näkee kauniisti säilyneen tai taitavasti muokatun maiseman. Valitettavasti monet suomalaiset kirkonkylät mitä upeimmissa järvimaisemassakin ovat rumia ja ylimitoitetulta jossakin päin Suomea tuntuu moottoritie. Keski-Euroopassa huomaa, miten jokilaaksot pysyvät viininviljelyksen takia entisellään, nykyisin on valtavasti rypsipeltoja, vaikka ne polttoaineeksi päästyvätkin suurimmalta oasin. Maisemat säilyvät viljeltyinä avarina eivätkä vieraat lajit pääse ryöstäytymään , ja korkeuserot vaikuttavat myös avaruuteen. Suomen metsänhoidossa on paljon kritisoitavaa maisemienkin kannalta, esim. puulajien yksipuolisuus ja istuttaminen epäluonteville kasvupaikoille, hakkuu- ja korjaustavat. Pihapiirien hoidossa olisi parannettavaa, tarkalla silmällä aina katselen niitä. Tästä voisi puhua loputtomiin.. Esimerkiksi jaloja lehtipuita pitäisi suosia enemmän, myös pihapuina. menestyvät ne pohjoisempanakin kuin Uudellamaalla, jä kartanokulttuuri on osaltaan opettanut pihapiirien hoitoa. Harmi vaan, että monet kartanot ovat hotelleina tai museoina, onneksi viljapeltojakin vielä on jäljellä ja sitä tuetaan.

Mielenkiintoinen aihe jälleen, Skriivari...pysy nyt täällä meidän joukossamme skriivaamassa !

Suomessa tarvitaan vielä noita metsälle istutettuja peltoja, sanokaa mun sanoneen. Ja voidaampa joutua ruokkimaan muittenkin maitten ihmisiä, kun kuivuus ja luonnon tuhot vaan laajenee.

joka maalasi heinälatoja, yhtä tylsän näköisiä kuin nuo valkoiset muovipallerot ?

Ajattelitko Nelimarkka, hänellä oli peltomaisemaa ja latoja joskus jopa pajupuska lumien seassa

se iso lehmätaulu siellä Turun taidemuseossa ?

Westerholm...? Ken ties!

minäpä tiedän. Kun pienviljelijät ovat poistuneet tai poistetut on tapahtunut iso muutos maaseudulla. Vielä 50 luvulla oli kaunista ja pusikoitumatonta luontoa, talot oli suht hoidetut. Karja hevosista lampaisiin ja kanoihin oli melkein joka mökissä ja purojen vierustat oli aidattuna laitumiksi, pelloilla viljeltiin monipuolisesti ja vuoroviljeltiin viisaasti.

Nyt pientilat on vuokranneet isommalle talolle peltonsa niin minä en ainakaan viitsi katsella enää koko maaseutua. on se niin tylsäksi muuttunut, pusikoitunut ja ykspuoleista on maisemaa se.

missä kaskea kaadetaan ja on ihmiset nokisina ?

vie hiiri kuvan päälle niin selviää kun kaskenpolttajia on maalattu paljon

https://www.google.fi/search?q=taulu kaskenpoltto&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ei=dRfgUe6GDcPl4QStmICICg&ved=0CEAQsAQ&biw=1044&bih=491

kuka tietää taulun, ei suomalainen.