Elämäni täyttää tyhjyys. Pitkähkön avoliiton päätyttyä, olen masentunut luultavasti pahemmin kuin koskaan ennen, aiemminkin masennuskausia ollut. Olen kohta 25 täyttävä mies, ei koulutusta, ei työtä. Olen luonteeltani "ujo", noh sulkeutunut kuvaisi ehkä paremmin. Jossain määrin ihmisseuraa kuitenkin kaipaan. Puolisoni oli elämäni valo, piti minut elossa, kunnes hän yllättäen suurempia syitä kertomatta jätti minut. Samalla lähti myös yhteinen koira, jonka kanssa ulkoilin paljon.
Elämässäni ei ole oikein mitään. Muutamia omia harrastuksia löytyy, joihin en jaksa motivoitua enää juuri ollenkaan. Halu saavuttaa jotain (opiskelu,työ, yms) on tavallaan kova, mutten saa mitään aikaiseksi. Alkoholia kulutin eron jälkeen/ennen jonkinverran, enää sekään ei kiinnosta koska pahentaa vain oloa. Herään aamulla pettyneenä, vain odottaen että voin nukkua taas. Olen yrittänyt lenkkeillä yms kuntoilla, mutten saa siitä mitään tyydytystä/iloa, silti väkisin jatkan sitäkin vielä. Pääasiassa päivät kuluu koneella notkuen, tai sohvalla maaten tv:tä tai seiniä tuijotellen. Tunnistan ja tiedostan negatiivisen asenteeni/ajatukseni mutta en voi niille mitään.
Yksinäisyyden tunne on vahva, mutten muutamien (ainoiden) kavereidenikaan kanssa viihdy juuri ollenkaan.
Mietin itsemurhaa, mutta tuskin sitä toteuttaisin. En halua siitä aiheutuvaa tuskaa sukulaisille / exälle / tutuille. Meneekö tämä joskus ohi, jos vaan kärsivällisesti odotan? Herään, yritän syödä ja illalla yritän taas nukkua. Vai syveneekö tämä tästä pitkittyessään?
En osaa hakea apua, vaikka muutamia terapiajaksoja menneisyydestä löytyykin. Ssri lääkkeisiin en enää koske, muutaman kerran kun olen pitkiä aikoja käyttänyt ovat loppujen lopuksi vain sekottanut päätä enemmän.
Elämässäni ei ole oikein mitään. Muutamia omia harrastuksia löytyy, joihin en jaksa motivoitua enää juuri ollenkaan. Halu saavuttaa jotain (opiskelu,työ, yms) on tavallaan kova, mutten saa mitään aikaiseksi. Alkoholia kulutin eron jälkeen/ennen jonkinverran, enää sekään ei kiinnosta koska pahentaa vain oloa. Herään aamulla pettyneenä, vain odottaen että voin nukkua taas. Olen yrittänyt lenkkeillä yms kuntoilla, mutten saa siitä mitään tyydytystä/iloa, silti väkisin jatkan sitäkin vielä. Pääasiassa päivät kuluu koneella notkuen, tai sohvalla maaten tv:tä tai seiniä tuijotellen. Tunnistan ja tiedostan negatiivisen asenteeni/ajatukseni mutta en voi niille mitään.
Yksinäisyyden tunne on vahva, mutten muutamien (ainoiden) kavereidenikaan kanssa viihdy juuri ollenkaan.
Mietin itsemurhaa, mutta tuskin sitä toteuttaisin. En halua siitä aiheutuvaa tuskaa sukulaisille / exälle / tutuille. Meneekö tämä joskus ohi, jos vaan kärsivällisesti odotan? Herään, yritän syödä ja illalla yritän taas nukkua. Vai syveneekö tämä tästä pitkittyessään?
En osaa hakea apua, vaikka muutamia terapiajaksoja menneisyydestä löytyykin. Ssri lääkkeisiin en enää koske, muutaman kerran kun olen pitkiä aikoja käyttänyt ovat loppujen lopuksi vain sekottanut päätä enemmän.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Lisäyksenä vielä, mieheksi olen jokseenkin "liian" herkkä. En ole löytänyt ihmistä johon voisin samaistua. Miesvaltaisilla aloilla työskentely ei tule kuuloonkaan, minua pidetään lähinnä outona pidemmän päälle enkä pääse mukaan työyhteisöön. Naiset on minulle muutakin kuin pilluja, en pystyisi seksiä ilman tunteita edes harrastamaan, joka useimmista miehistä tuntuu oudolta. En ole kiinnostunut fanaattisesti jääkiekosta, jalkapallosta tai muistakaan urheilulajeista. Naisten kanssa taas olen helposti vielä "ujompi" kuin miesten.
Olen yksinäinen, mutten osaa tutustua ihmisiin. Yritystä/harjoittelua on ollut, ei vaan onnistu. Koen tässäkin asiassa olevani ikäänkuin loukussa.
Jotenkin tuntuu että olen syntynyt väärään paikkaan/aikaan/yhteiskuntaan, enkä sovi mukaan vaikka yrittäisin. Aikani jaksoin uskoa että minunkin elämälläni on tarkoitus ja tehtävä, mutta kärsivällisyyteni ei näytä riittävän ja tunnen uskon katoavan kiihtyvällä tahdilla.
hei
mullaki tuli just ero muijan kaa ja tiedän miltä susta tuntuu..
toivottavasti löydät elämän ilon vielä lähi aikoina kaikkea parasta sulle jatkossa
Harrasta vaan,vaikka väkisin?Ei ole helppoa,nukkumisentarve melkoinen myös mulla.Olen 50v eukko ja mikään parisuhde ei toiminut.Aina on masis sen jälkeen,aikansa aallonpohjaa,aina on löytynyt elämänilo ja tarkoitus,nyt on ollut kohta 3v melkein sumussa.Etsi vain mielekkyyttä ystäviesi/terapian avulla.Ymmärän kyl toivottomuuden.Pettymys itseen ja toiseen.Sisuahan tämä elo kysyy.Toivon ja voiman säteitä sulle!
Jää tyhjyys kun pitkään vierellä ollut henkilö lähtee. On hyvä että on olemassa tuollaisiakin miehiä, että nainen on muutakin kuin vain seksiraamit. Kyllä ihmisen elämällä on muukin takoitus kuin vain parisuhde. Jos on herkkä ja tunteellinen mies, niin se ei ole huono asia ainakaan yhteisön kannalata vaikka itse voi siitä kärsiä. Ja on myös karskimpia naisia. Onneksi meitä on monenlaisia.
Kun aikansa teet surutyötä ja itket, niin elämä alkaa jälleen soljua ja löydät elämääsi mielekkyyttä.
Ymmärrän kirjoituksestasi, että sinä olit erossa kaipaamaan jäävä osapuoli, vaikka lien yhteinen sopimus ollutkin.
Et voi olla masentunut koska olet ollut pitkähkössä avoliitossa.
Ok. Helpottava tieto. En siis ole masentunut koska en voi olla.
Minuun ainakin valoit hiukan uskoa maailmaan tuolla kuvauksella itsestäsi. Harvemmin tuollaisiin miehiin törmää. Tosin en tuota herkkyyttä siinä mielessä sinullekaan toivoisi, että sen kanssa ei ole tässä maailmassa helppoa elää ja jää usein vahvempien ja itsekkäämpien jalkoihin.
Taidamme jakaa tuon olon aika yksi yhteen. Minäkin tulin vuosi sitten jätetyksi, kun mies lähti 14 vuoden suhteesta enkä ole päässyt ollenkaan tolpilleni. Luonnollisestikin olin jo masentunut ennen eroa, sen vuoksihan se mies vaihtoi tervepäiseen.
Usko ja luottamus ihmisiin on ihan nollassa. Ihan sama teenkö jotain vai jätänkö tekemättä, mikään ei tunnu miltään. Kesälomalla olen haahuillut yksinäni ympäriinsä. Yksinäisyys konkretisoituu tuolla ulkona liikkuessa ja muistuttaa siitä, kuinka hyvä oli olla oman rakkaansa vierellä.
Tsemppiä ap:lle, kun ei tosiaan halua sitä lopullista ratkaisua tehdä muiden ihmisten vuoksi, niin jotenkin sitä on vain mentävä päivästä toiseen.
Kuulostat reppanalta etkä mieheltä. Hommaa itsellesi ensin elämä ja mieti sitten vasta parisuhteita.
25 vuotias ja pitkähkö? =D
Kaun olit 10,20 vai peräti 30 vuotta ? =D
En oikein ymmärrä mitä hait kysymyksilläsi takaa. 4 vuotta avoliittoa, 3 vuotta yhdessä sitä ennen. Vaikka tuskimpa näihin olisi edes tarvinnut vastata ( =D ), kun kysymyksilläsi tuskin mitään tarkoitusta oli. Mutta annetaan nyt pomppia kun pomppas, eipä tässä muutakaan ole.