Kun se kerran osuu sinuun, tunnet ensimmäisen kerran sen synkkyyden, sen surullisuuden. Tajuat, ettei sinulla ole ketään. Kukaan ei välitä. Kukaan ei rakasta. Kukaan ei pidä hyvänä, ei sulje syliin eikä sano että "minä välitän sinusta. Älä mene pois."
Tajuat, kuinka se sattuu. Se voi alkaa levitä yhä suuremmaksi, valloittaa ihmisen mielen ja elämän. Hitaasti mutta varmasti se myrkyttää surevaa sielua. Tunnet olevasi hyljeksitty, ja surullisuus kahlitsee sinut tahmeaan verkkoonsa ja saa kaiken näyttämään synkältä ja toivottomalta. Koko maailmastasi tulee harmaa.
Alat elää erillään, oman kuplasi sisällä. Tärkeillä asioilla ei ole enää merkitystä. Kukaan ei ymmärrä sinua, ja kaikki toivo on imetty mielestäsi pois. Jäljelle on jäänyt vain sureva mieli, joka on vihainen kärsimyksistään, mutta sillä ei ole voimaa näyttää sitä. Kuihtunutta sielua pitää koossa enää se henki, joka on surusta kuivunut. Vajoat yhä syvemmälle verkkoon, pian putoat kuilun pohjalle ja vaivut mustaan tilaan.
Minulle on käynyt niin. Tunnen olevani erossa, kaukana, ja olen yksinäinen kaikkialla muualla kuin perheeni kanssa. Perhe ja sukulaiset pitävät sieluani koossa. Minulla ei ole ystäviä. Koulussa saan seistä yksin. Minut on eristetty maailmasta.
Ainoa lohtuni on mielikuvitus. Aloin jo pienenä rakentamaan omaa maailmaani, jossa elän, minne pakenen. Se on minun valtakuntani, missä kaikki on mahdollista ja kaikki on kaunista ja hyvää. Se on minun paikkani. Sinne ei ole muilla pääsyä.
Olen harvoin onnellinen. Onni on kovin haurasta, särkyvää ja niin katoavaa. Se on häilyvää: kun luulet viimein saaneesi sen kiinni, se karkaa vielä kauemmas, ja saat ponnistella tosissasi yltääksesi siihen. Sen saavuttamiseen vaaditaan sitkeyttä.
Silloin harvoin kun olen onnellinen, yritän olla sitä mahdollisimman pitkään. Tungen sen purkkiin. Haalin rippeet taskuun. Nautin siitä täysin siemauksin. Kietoudun siihen ihanaan tunteeseen kauttaaltaan.
Mutta se särkyy usein miltei heti. Se tuhotaan. Se putoaa lattialle ja rikkoutuu. Se särjetään kirveellä. Se riistetään käsistäni ja viedään pois, omitaan muualle. Juuri kun olen onnistunut rakentamaan itsetunnonhiekkalinnan, se hajoaa. Se potkitaan kasaksi hiekkaan. Poljetaan kaikin voimin. Tuhoinen aalto kaataa sen nurin hetkessä. Niin helppoa on särkeä toisen ihmisen sielu. Hienon hiekkalinnan rakentaminen vie aikaa, vaatii vaivaa. Mutta sen voi hajottaa parilla eleellä.
On niin väärin mitätöidä toisen olemassaolo, hajottaa koko sielu, jättää jälkernsä vain tyhjä, kuihtunut kuori. Usein ihmiset tekevät sen kateudesta, katkeruudesta, joka on patoutunut sydämeen kaunaksi elämää kohtaan. Kyseiselle ihmiselle on tapahtunut jotain pahaa. Voi olla, että hänen sielunsa on rikottu. Jätetty epätoivo jäljelle.
Ihminen voi rikkoa toisen myös tietämättömyyttään. Sanoa vihoissaan pahasti, niin pahasti, ja ei ymmärrä mitä se tekee toisen itsetunnolle. Murtaa sen.
Täällä ihmiset usein ihmettelevät, mikseivät yksinäiset etsi itse seuraa, aloita uutta harrastusta, mene itse puhumaan muille ja saa uusia ystäviä. Ne jotka sanovat niin, eivät tiedä, että kyseisen yksinäisen sielu on särjetty. He eivät uskalla puhua ihmisille, eivät uskalla sanoa että "Hei, olen Maija tuolta A-rapusta. Mistä sinä mahdat olla kotoisin, mistä pidät, voisitko pitää minusta? Voisitko olla ystäväni?". Sillä kun hiekkalinna on kerran hajotettu, menee taas aikaa korjata se takaisin.
Halusin kertoa teille, kuinka paljon yksinäisyys sattuu sisimpään. Ei ole helppoa tehdä tuttavuuksia, olla iloinen ja valloittava, puoleensavetävä ja avoin, ehjä ihminen, jos sisimmässään on kuitenkin hajotettu. Sen korjaaminen vaatii aikaa ja vaivaa, ehkä apuakin, jotta kaikki onnistuu paremmin. Ystävien ympärillä hiekkalinnastakin tulee hienompi.
Hyväksykää ihmiset, auttakaa toinen toisianne. Ojentakaa auttava käsi sitä tarvitsevalle. Ehjät ihmiset, menkää juttelemaan yksinäisille, auttakaa heitä olemaan uskaliaampia, auttakaa uuden hiekkalinnan rakentamisessa. Maailmasta tulee paljon kauniimpi ja ihanampi paikka elää. Rakastakaamme toisiamme, jotta kukaan ei joutuisi kokemasn tätä yksinäisyyden helvettiä, sitä synkkää suruverkkoa.
Terveisin 11-vuotias tyttö
Tajuat, kuinka se sattuu. Se voi alkaa levitä yhä suuremmaksi, valloittaa ihmisen mielen ja elämän. Hitaasti mutta varmasti se myrkyttää surevaa sielua. Tunnet olevasi hyljeksitty, ja surullisuus kahlitsee sinut tahmeaan verkkoonsa ja saa kaiken näyttämään synkältä ja toivottomalta. Koko maailmastasi tulee harmaa.
Alat elää erillään, oman kuplasi sisällä. Tärkeillä asioilla ei ole enää merkitystä. Kukaan ei ymmärrä sinua, ja kaikki toivo on imetty mielestäsi pois. Jäljelle on jäänyt vain sureva mieli, joka on vihainen kärsimyksistään, mutta sillä ei ole voimaa näyttää sitä. Kuihtunutta sielua pitää koossa enää se henki, joka on surusta kuivunut. Vajoat yhä syvemmälle verkkoon, pian putoat kuilun pohjalle ja vaivut mustaan tilaan.
Minulle on käynyt niin. Tunnen olevani erossa, kaukana, ja olen yksinäinen kaikkialla muualla kuin perheeni kanssa. Perhe ja sukulaiset pitävät sieluani koossa. Minulla ei ole ystäviä. Koulussa saan seistä yksin. Minut on eristetty maailmasta.
Ainoa lohtuni on mielikuvitus. Aloin jo pienenä rakentamaan omaa maailmaani, jossa elän, minne pakenen. Se on minun valtakuntani, missä kaikki on mahdollista ja kaikki on kaunista ja hyvää. Se on minun paikkani. Sinne ei ole muilla pääsyä.
Olen harvoin onnellinen. Onni on kovin haurasta, särkyvää ja niin katoavaa. Se on häilyvää: kun luulet viimein saaneesi sen kiinni, se karkaa vielä kauemmas, ja saat ponnistella tosissasi yltääksesi siihen. Sen saavuttamiseen vaaditaan sitkeyttä.
Silloin harvoin kun olen onnellinen, yritän olla sitä mahdollisimman pitkään. Tungen sen purkkiin. Haalin rippeet taskuun. Nautin siitä täysin siemauksin. Kietoudun siihen ihanaan tunteeseen kauttaaltaan.
Mutta se särkyy usein miltei heti. Se tuhotaan. Se putoaa lattialle ja rikkoutuu. Se särjetään kirveellä. Se riistetään käsistäni ja viedään pois, omitaan muualle. Juuri kun olen onnistunut rakentamaan itsetunnonhiekkalinnan, se hajoaa. Se potkitaan kasaksi hiekkaan. Poljetaan kaikin voimin. Tuhoinen aalto kaataa sen nurin hetkessä. Niin helppoa on särkeä toisen ihmisen sielu. Hienon hiekkalinnan rakentaminen vie aikaa, vaatii vaivaa. Mutta sen voi hajottaa parilla eleellä.
On niin väärin mitätöidä toisen olemassaolo, hajottaa koko sielu, jättää jälkernsä vain tyhjä, kuihtunut kuori. Usein ihmiset tekevät sen kateudesta, katkeruudesta, joka on patoutunut sydämeen kaunaksi elämää kohtaan. Kyseiselle ihmiselle on tapahtunut jotain pahaa. Voi olla, että hänen sielunsa on rikottu. Jätetty epätoivo jäljelle.
Ihminen voi rikkoa toisen myös tietämättömyyttään. Sanoa vihoissaan pahasti, niin pahasti, ja ei ymmärrä mitä se tekee toisen itsetunnolle. Murtaa sen.
Täällä ihmiset usein ihmettelevät, mikseivät yksinäiset etsi itse seuraa, aloita uutta harrastusta, mene itse puhumaan muille ja saa uusia ystäviä. Ne jotka sanovat niin, eivät tiedä, että kyseisen yksinäisen sielu on särjetty. He eivät uskalla puhua ihmisille, eivät uskalla sanoa että "Hei, olen Maija tuolta A-rapusta. Mistä sinä mahdat olla kotoisin, mistä pidät, voisitko pitää minusta? Voisitko olla ystäväni?". Sillä kun hiekkalinna on kerran hajotettu, menee taas aikaa korjata se takaisin.
Halusin kertoa teille, kuinka paljon yksinäisyys sattuu sisimpään. Ei ole helppoa tehdä tuttavuuksia, olla iloinen ja valloittava, puoleensavetävä ja avoin, ehjä ihminen, jos sisimmässään on kuitenkin hajotettu. Sen korjaaminen vaatii aikaa ja vaivaa, ehkä apuakin, jotta kaikki onnistuu paremmin. Ystävien ympärillä hiekkalinnastakin tulee hienompi.
Hyväksykää ihmiset, auttakaa toinen toisianne. Ojentakaa auttava käsi sitä tarvitsevalle. Ehjät ihmiset, menkää juttelemaan yksinäisille, auttakaa heitä olemaan uskaliaampia, auttakaa uuden hiekkalinnan rakentamisessa. Maailmasta tulee paljon kauniimpi ja ihanampi paikka elää. Rakastakaamme toisiamme, jotta kukaan ei joutuisi kokemasn tätä yksinäisyyden helvettiä, sitä synkkää suruverkkoa.
Terveisin 11-vuotias tyttö
Vastaukset 7
Vanhimmat
Siinä suoltuu tekstiä kuin paakarin leipää uunista. Sinulla riittää mielikuvitusta. Tuleekohan sinusta kirjailija. Jospa vuosien myötä ystäväpiiri laajenee liikkuessasi enemmän kotona.
Minun tilanteeni oli sinun iässä samanlainen ja olin yläasteille saakka ilman ystäviä. Olin vain perhe ja puolitoista vuotta nuorempi sisko. Kaipasin hyää ystävää, mutta olin kai niin oman tieni kulkija että en löytänyt tai minua ei hyväksytty porukoihin.
Ihminen voi rikkoa ja loukata tosita ihan tietämättään! Tuon viisauden olen ainakin nuoruuden yksinäisyydessä oppinut. Ja jos en olisi itse kokenut yksinäisyyttä, niin en osaisi ottaa huomioon ja ymmärtää yksinäisiä.
Näin iäkkäänä minulla on usempia hekilöitä, joita tapaan ja en osaa sanoa onko minulla tällä hetkellä ketään oikein läheistä ja voi olla että en haluakkaan päästää ja sitoa ketään oikein lähelle.
Olen oppinut tulemaan toimeen yksin ja itsenäisesti ja mielikuvitus on minunkin maailmani. Tällä hetkellä elän esivanhempieni maailmoissa jopa 1800-luvulla ja uskon tapaavani heitä tämän elämän jälkeen. Uskon vahvasti Jumalaan ja elämään maallisen jälkeen.
Olet sen verran lahjakas nuori että uskon että sinulla haasteita ja elämäyksiä riittää.
Älä keskity liikaa pohtimaan yksinäisyyttä: elä, ole aktiivinen ja osallistu. Ajan myötä vain huomaat että sinulla on sosiaalista elämää.
Voi tyttö-parka.. Aloin miltei kyynelehtiä lukiessani kirjoitustasi. Tarinasi oli niin koskettava, se osui suoraan sydämeeni...
Ajattelin, että tarvitset tätä:
Helmassa niityn, alla pajupuun
nurmikon nukkaan sä vaivu uinailuun.
Ummista silmäsi, levätä ne saa
kunnes päivä pilvetön sulle sarastaa.
Tääll' on turvallista, täällä lämmin on
kissankellojen soitto on vallan suruton.
Täällä toteen käydä unikuvas saa
täällä luonas on se joka sua rakastaa.
Helmassa niityn tyynen, salaisen
hiljaiseen vuohon kuun säteiden
huolesi heitä, itkut eilisen
mennessään vie ne virta hupainen.
Tääll' on turvallista, täällä lämmin on
kissankellon soitto on vallan suruton.
Täällä toteen käydä unikuvas saa
täällä luonas on se joka sua rakastaa.
By Suzanne Collins
Toivotan sinulle onnea elämääsi ja kaikkea hyvää.
Suuri halaus, 19-vuotias sielunsiskosi
Susanne##: Jaa että Nälkäpelit on ainakin luettu ;)
Ja noin pieni aloittaja tällä kertaa. Yhdyn Susannen sanomaan: tarinasi oli koskettava.. Olet erityisen lahjakas kirjoittamisessa ja ilmaisussa, pidä siitä kiinni! Tunnut älykkäältä ja luovalta pikku naiselta, ja pidä tämä mielessäsi: ei ole sinun syysi että olet yksin. Pyydä apua ammattilaisilta, kuten psykologilta tai sosiaaliviranomaisilta, muuten asiasta voi kehkeytyä traumoja varhaisteini-ikää
läpikäyvälle tytölle. Myös muutto toiseen kaupunkiin ja uuteen kouluun voisi helpottaa tilannetta ja saisit mahdollisuuden uusiin ystäviin. Juttele asiasta vanhempiesi kanssa, jooko?
Onnea matkaan!
Yksi minua auttanut havainto: Kaikki ovat rikki
Keissan neuvot täyttä p*skan jauhantaa. Luuletko ettei tyttö ole sen 11 vuoden aikana jonka on elänyt yrittänyt "elää, olla aktiivinen ja osallistua"?!! Tytön koko tekstihän viittaa siihen, että on koko surkean, pienen elämänsä saanut kokea ainoastaan henkistä hyljeksintää ja laiminlyöntiä! Ei siinä mitkään omat resurssit enää riitä tai kestä, kun varmana on kierrellyt pitkin kyliä kysymässä apua itselleen, muttei kukaan välittänyt. "Huomaat että sinulla on sosiaalista elämää". On voinut ollakkin, mutta hyljeksinnällä ja eristämisellä sekin on poistettu. Tytön itsetunto on jo hajotettu. Tuommoset kukkahattutätsyköiden neuvot
juuri musertavat nuoren tytön sosiaalisen elämän ja itsevarmuuden. Tuossa herkässä nuoruuden kynnys- vaiheessa on erityisen helppoa kitkeä itsetunto pois. Hän alkaa tuntea, että itse on tehnyt kaiken väärin, kun ei ole "elänyt oikein, ollut aktiivinen ja osallistunut". Sitten hän alkaa potea syyllisyyttä, pian itsetuhoisuutta ja pian ei ole enää paljoa pelastettavissa. Sitten viillellään valtimoita ja itsemurhaakin voi niillä unilääkkeillä yrittää, kun ei kukaan välitä ja tyttö kokee jatkuvia itsesyytöksiä ja viiltelysessioita uudelleen ja uudelleen. Tuollaisia neuvoja ei pidä milloinkaan antaa syrjitylle varhaisnuorelle, sillä voi olla suuremmat seuraukset kuin arvaammekaan.
Aloittajalle: älä usko typeriä neuvoja. Ei ole sinun syysi mitä on tapahtunut. Niin kuin ylläkommentoija ehdotti, mene puhumaan yksinäisyydestäsi esim. psykologille. Olet selvästikin lahjakas kirjoittamisessa. Ole vahvuuksistasi ja taidoistasi ylpeä, äläkä anna muiden nujertaa sinua. Löydät itsestäsi vielä sen rohkean tytön, sinusta on tuleva vahva nuori nainen. Ole ylpeä siitä mitä olet.
Ei todellakaan ole 11-vuotiaan kirjoittama. Kaikkeen täällä ihmiset jaksavatkin uskoa.
Eipä tuo vieraalta tunnu. Muuta vuosi lisää ikää niin kokemukset toisista ihmisistä luovat ympärillesi näkymättömän panssarin jota toiset ihmiset eivät koskaan tule läpäisemään.
38 vuotta vastaavaa on tehnyt tehtävänsä. En koe että tässä maailmassa yksinäiselle löytyisi muita ymmärtäjiä kuin vastaavassa tilanteessa olevat.
Toivoisin että tuon tukahduttavan tunteen saisi huutaa ympärillä oleville jotta heidän sokeat silmät avautuisivat.