Asiaa yksinäisyydestä

Kun se kerran osuu sinuun, tunnet ensimmäisen kerran sen synkkyyden, sen surullisuuden. Tajuat, ettei sinulla ole ketään. Kukaan ei välitä. Kukaan ei rakasta. Kukaan ei pidä hyvänä, ei sulje syliin eikä sano että "minä välitän sinusta. Älä mene pois."
Tajuat, kuinka se sattuu. Se voi alkaa levitä yhä suuremmaksi, valloittaa ihmisen mielen ja elämän. Hitaasti mutta varmasti se myrkyttää surevaa sielua. Tunnet olevasi hyljeksitty, ja surullisuus kahlitsee sinut tahmeaan verkkoonsa ja saa kaiken näyttämään synkältä ja toivottomalta. Koko maailmastasi tulee harmaa.
Alat elää erillään, oman kuplasi sisällä. Tärkeillä asioilla ei ole enää merkitystä. Kukaan ei ymmärrä sinua, ja kaikki toivo on imetty mielestäsi pois. Jäljelle on jäänyt vain sureva mieli, joka on vihainen kärsimyksistään, mutta sillä ei ole voimaa näyttää sitä. Kuihtunutta sielua pitää koossa enää se henki, joka on surusta kuivunut. Vajoat yhä syvemmälle verkkoon, pian putoat kuilun pohjalle ja vaivut mustaan tilaan.
Minulle on käynyt niin. Tunnen olevani erossa, kaukana, ja olen yksinäinen kaikkialla muualla kuin perheeni kanssa. Perhe ja sukulaiset pitävät sieluani koossa. Minulla ei ole ystäviä. Koulussa saan seistä yksin. Minut on eristetty maailmasta.
Ainoa lohtuni on mielikuvitus. Aloin jo pienenä rakentamaan omaa maailmaani, jossa elän, minne pakenen. Se on minun valtakuntani, missä kaikki on mahdollista ja kaikki on kaunista ja hyvää. Se on minun paikkani. Sinne ei ole muilla pääsyä.
Olen harvoin onnellinen. Onni on kovin haurasta, särkyvää ja niin katoavaa. Se on häilyvää: kun luulet viimein saaneesi sen kiinni, se karkaa vielä kauemmas, ja saat ponnistella tosissasi yltääksesi siihen. Sen saavuttamiseen vaaditaan sitkeyttä.
Silloin harvoin kun olen onnellinen, yritän olla sitä mahdollisimman pitkään. Tungen sen purkkiin. Haalin rippeet taskuun. Nautin siitä täysin siemauksin. Kietoudun siihen ihanaan tunteeseen kauttaaltaan.
Mutta se särkyy usein miltei heti. Se tuhotaan. Se putoaa lattialle ja rikkoutuu. Se särjetään kirveellä. Se riistetään käsistäni ja viedään pois, omitaan muualle. Juuri kun olen onnistunut rakentamaan itsetunnonhiekkalinnan, se hajoaa. Se potkitaan kasaksi hiekkaan. Poljetaan kaikin voimin. Tuhoinen aalto kaataa sen nurin hetkessä. Niin helppoa on särkeä toisen ihmisen sielu. Hienon hiekkalinnan rakentaminen vie aikaa, vaatii vaivaa. Mutta sen voi hajottaa parilla eleellä.
On niin väärin mitätöidä toisen olemassaolo, hajottaa koko sielu, jättää jälkernsä vain tyhjä, kuihtunut kuori. Usein ihmiset tekevät sen kateudesta, katkeruudesta, joka on patoutunut sydämeen kaunaksi elämää kohtaan. Kyseiselle ihmiselle on tapahtunut jotain pahaa. Voi olla, että hänen sielunsa on rikottu. Jätetty epätoivo jäljelle.
Ihminen voi rikkoa toisen myös tietämättömyyttään. Sanoa vihoissaan pahasti, niin pahasti, ja ei ymmärrä mitä se tekee toisen itsetunnolle. Murtaa sen.
Täällä ihmiset usein ihmettelevät, mikseivät yksinäiset etsi itse seuraa, aloita uutta harrastusta, mene itse puhumaan muille ja saa uusia ystäviä. Ne jotka sanovat niin, eivät tiedä, että kyseisen yksinäisen sielu on särjetty. He eivät uskalla puhua ihmisille, eivät uskalla sanoa että "Hei, olen Maija tuolta A-rapusta. Mistä sinä mahdat olla kotoisin, mistä pidät, voisitko pitää minusta? Voisitko olla ystäväni?". Sillä kun hiekkalinna on kerran hajotettu, menee taas aikaa korjata se takaisin.
Halusin kertoa teille, kuinka paljon yksinäisyys sattuu sisimpään. Ei ole helppoa tehdä tuttavuuksia, olla iloinen ja valloittava, puoleensavetävä ja avoin, ehjä ihminen, jos sisimmässään on kuitenkin hajotettu. Sen korjaaminen vaatii aikaa ja vaivaa, ehkä apuakin, jotta kaikki onnistuu paremmin. Ystävien ympärillä hiekkalinnastakin tulee hienompi.
Hyväksykää ihmiset, auttakaa toinen toisianne. Ojentakaa auttava käsi sitä tarvitsevalle. Ehjät ihmiset, menkää juttelemaan yksinäisille, auttakaa heitä olemaan uskaliaampia, auttakaa uuden hiekkalinnan rakentamisessa. Maailmasta tulee paljon kauniimpi ja ihanampi paikka elää. Rakastakaamme toisiamme, jotta kukaan ei joutuisi kokemasn tätä yksinäisyyden helvettiä, sitä synkkää suruverkkoa.
Terveisin 11-vuotias tyttö