Oon pian 40v nainen. Yksin muksun kanssa. Jokin mun elämässä ei ole kohdallaan, en ole henkisesti kunnossa. Tässä joitain ajatuksiani:
- Seurustelusuhteeni ovat olleet melko lyhyitä, joskin miehet ovat rakastuneet minuun palavasti ja minua on kosittu useamman kerran.
- En koe olleeni kovin rakastunut koskaan, en myöskään kovin pettynyt. Toisaalta olen saattanut sulkea pois nämä pettymyksen tunteet, koska en ole halunnut käsitellä niitä. Ehkä en osaa näyttää tunteita.
- Lapsuuteni oli mielestäni onnellinen, mutta mietin välillä, että haluanko vain olla lojaali vanhempiani kohtaan, enkä sanoa tai ajatella heistä mitään pahaa.
- Työelämässä olen aina pärjännyt keskivertoa paremmin ja myös taloudellisesti olen aina tehnyt fiksuja valintoja.
- Taustalla muutamia masennusjaksoja, burnoutteja jne. terapioineen ja lievine masennuslääkkeineen
- Kukaan ei ole huomannut minusta ulospäin masennuksia tai että jotain olisi vialla
- En osaa pyytää apua muilta, en halua rasittaa muita ongelmillani
- Olen muiden apuna ja tukena aina, olen huumorintajuinen ja pidetty ihminen (kai...)
- Huono itsetunto
- Tunne että minulle nauretaan selän takana
- Tarve miellyttää kaikkia, uskaltamatta olla oma itseni. Otan todella raskaasti jos joku suuttuu minulle.
- Paljon ystäviä ja kavereita, läheinen suhde vanhempiini ja sisaruksiini, mutta silti yksinäinen olo.
- Jatkuva itseanalysointi
Nuo tuli äkkiseltään mieleen. Lisäksi tuore ero suhteesta todennäköisesti narsistiin (sitä mieltä oli jopa terapeutti, jonka juttusille päädyin eron jälkeen). Terapeutti oli kuitenkin sitä mieltä, ettei minun päässäni ole vikaa. Mitä sanoo raati?
- Seurustelusuhteeni ovat olleet melko lyhyitä, joskin miehet ovat rakastuneet minuun palavasti ja minua on kosittu useamman kerran.
- En koe olleeni kovin rakastunut koskaan, en myöskään kovin pettynyt. Toisaalta olen saattanut sulkea pois nämä pettymyksen tunteet, koska en ole halunnut käsitellä niitä. Ehkä en osaa näyttää tunteita.
- Lapsuuteni oli mielestäni onnellinen, mutta mietin välillä, että haluanko vain olla lojaali vanhempiani kohtaan, enkä sanoa tai ajatella heistä mitään pahaa.
- Työelämässä olen aina pärjännyt keskivertoa paremmin ja myös taloudellisesti olen aina tehnyt fiksuja valintoja.
- Taustalla muutamia masennusjaksoja, burnoutteja jne. terapioineen ja lievine masennuslääkkeineen
- Kukaan ei ole huomannut minusta ulospäin masennuksia tai että jotain olisi vialla
- En osaa pyytää apua muilta, en halua rasittaa muita ongelmillani
- Olen muiden apuna ja tukena aina, olen huumorintajuinen ja pidetty ihminen (kai...)
- Huono itsetunto
- Tunne että minulle nauretaan selän takana
- Tarve miellyttää kaikkia, uskaltamatta olla oma itseni. Otan todella raskaasti jos joku suuttuu minulle.
- Paljon ystäviä ja kavereita, läheinen suhde vanhempiini ja sisaruksiini, mutta silti yksinäinen olo.
- Jatkuva itseanalysointi
Nuo tuli äkkiseltään mieleen. Lisäksi tuore ero suhteesta todennäköisesti narsistiin (sitä mieltä oli jopa terapeutti, jonka juttusille päädyin eron jälkeen). Terapeutti oli kuitenkin sitä mieltä, ettei minun päässäni ole vikaa. Mitä sanoo raati?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jatkan listaa:
- Ahdistus
- Korkea älykkyys
- Empaattisuus
- Välillä tuntuu että kaikki mitä maailmassa tapahtuu on mun syytä
- Epäluuloisuus
- Suojamuurin rakentaminen ympärille
Kiinnostavaa luettavaa. Tunnistan paljon samoja piirteitä minussa. Muakin kiinnostais tietää mistä kyse. Oon ollu masentunut ainakin joulusta lähtien tosin mieliala on ollut jo vuosia alavireinen.
Olet jonkin verran taipuvainen läheisriippuvuuteen. Mukaudut ja annat itsestäsi enemmän kuin itse saat miellyttääksesi muita ja pitääksesi sillä keinoin ihmisiä ympärilläsi. Elät toisten ehdoilla ja joudut tavallaan niin lunastamaan sosiaalisen tilasi, varmaan pelkäät jääväsi muuten yksin. Ihmisuhteet eivät ole ihan aitoja.
Kauanko olet käynyt niissä terapioissa? Luulisi että olisit siellä oppinut tuntemaan itseäsi paremmin kuin mitä ihmiset suomi24-palstalla voivat sinusta kertoa...vai ovatko ne olleet jotain lyhyitä jaksoja? Hakeudu pitkään psykoanalyyttiseen terapiaan. Täällä sinulle voidaan antaa jokin "diagnoosi", kuten "läheisriippuvuus", mutta ei se sinua auta. Noista sun kertomista oireista selviää maallikollekin että kärsit pahoista varhaislapsuuden vuorovaikutuksen ongelmista vanhempien kanssa. Mutta noista menee iäisyys nähdä aidosti lävitse...voit odottaa selkeitä tuloksia joskus 3 vuoden kuluttua, jote mars hoitoon.
Terapiat ovat olleet aika lyhyitä, enkä ole kokenut niistä juurikaan saavani apua, lukuunottamatta viimeisintä kertaa, jossa käsiteltiin elämäni kriisiytymistä. En tiedä onko minulla kuitenkaan voimia tai varoja lähteä pitkään terapiaan, varsinkin kun tuntuu, että on vaikea löytää sopivaa terapeuttia.
Jäin miettimään noita varhaislapsuuden vuorovaikutusongelmia. En saanut paljon kehuja lapsena, vaikka pärjäsinkin hyvin. Äitini on itse hyvin vaatimaton, eikä tykkää kerskailusta. Meillä oli melko kova kuri.
Ei siitä terapiasta olekaan (ainakaan tälläisessä tapauksessa) nopeasti näkyvää tai selkeästi hahmotettavaa hyötyä. Saatat joutua käymään siellä 2-3 vuotta useamman kerran viikossa ennen kuin alat hahmottamaan ongelmaasi.
Ei tässä ole nyt kyse siitä että menet ja keskustelet terapeutin kanssa jostain vaikeuksista ja burn-outeista, vaan siis sä olet noiden kuvailemiesi oireiden perusteella puolustautunut psyykkisesti hyvin syvältä ja varhain ja sä alennat itseäsi vuorovaikutuksissa. Sen hahmottaminen ja purkaminen on hankalaa, eikä sitä kukaan pysty sulle selittämään.
Terapia on kallista joo, mutta mihin sitä rahaa säästät? Eikös sun hyvinvointi oo tärkeintä elämässä (terveenä pystyt myös ottamaan aidomman kontaktin lapseesi)? Sanoit vielä tuolla että olet menestynyt töissä ja tehnyt hyviä taloudellisia ratkaisuja. KELA:lta voi myös saada jonkin verran tukea (kannattaa vaikka valehdella psykiatrille että ongelmat haittaavat selkeästi työntekoa ja sanoa etteivät lääkkeet auttaneet...ne voi vaikka jättää syömättä). Terapiaan ei kannata mennä lääkittynä.
Niin ja nämä ongelmat siis johtuvat siitä että vanhemmat ovat itse olleet jollain lailla psyykkisesti puolustautuneita, eivätkä ole osanneet muodostaa lapseen tervettä suhdetta. Mutta taaskaan tämän teoreettinen ymmärtäminen ei sinua auta, vaan sun pitää kyetä aistimaan se pääsi sisällä.
Selvää laitoskamaa, nopeasti suljetulle osastolle laatuaikaa viettämään
asianmukaisen zombilääkityksen parissa.
Et selvästikään pärjää ilman loppuelämän kestävää vahvaa neurolepti
lääkitystä, annosta nostaen vuosi vuodelta.
Lisäksi tarvitset unilääkkeitä joka ilta, aivan päivänselvä tapaus.
Hei
Läheisrkippuvuudesta kärsiville on vertaistukiryhmiä ja ainakin minusta se antaa paljon sellaista, mitä terapeutti ei pysty antamaan.