Olen 16-vuotias peruskoulun päättänyt tyttö. Aloitan seuraavan lukuvuoteni lukiossa, mutta en tiedä miten jaksan. Kärsin ahdistuksesta ja stressistä, enkä saa hakea apua. Vanhempani ovat kieltäneet ja sanoneet, että ei kannata puhua muille omista ongelmista. Olin koko yläasteen ajan ahdistunut ja stressaanut, ja kouluun oli vaikea keskittyä. Sain toisinaan huonompia numeroita. Vihaan itseäni ja tunnen olevani ruma ja läski. Ajattelen myös usein mitä muut minusta ajattelevat. Ahdistukseni on pahentunut entisestään yläasteen aikana.
Lukiossa kouluun pitäisi panostaa enemmän. Lukiossa tulee olemaan raskaampaa kuin peruskoulussa. En tiedä miten kestän tämän kaiken. Mitä minun pitäisi tehdä?
Ajattelin kerran yläasteella mennä puhumaan kouluterveydenhoitajalle "salaa", mutta tajusin, että hän voisi soittaa vanhemmilleni, joten en mennyt.
Olen pitänyt ahdistusta ja stressiä sisälläni jo kauan ja voimani ovat lopussa. Olen puhunut tästä vanhemmilleni, mutta he eivät ole välittäneet. He vain ovat sanoneet, että "selvä" tai "kaikilla on välillä stressiä". Joskus vanhempani ovat jopa sanoneet, että "ei sinulla ole stressiä ja ahdistusta", minähän sen parhaiten tiedän. He ovat torjuneet tunteeni.
Lukiossa kouluun pitäisi panostaa enemmän. Lukiossa tulee olemaan raskaampaa kuin peruskoulussa. En tiedä miten kestän tämän kaiken. Mitä minun pitäisi tehdä?
Ajattelin kerran yläasteella mennä puhumaan kouluterveydenhoitajalle "salaa", mutta tajusin, että hän voisi soittaa vanhemmilleni, joten en mennyt.
Olen pitänyt ahdistusta ja stressiä sisälläni jo kauan ja voimani ovat lopussa. Olen puhunut tästä vanhemmilleni, mutta he eivät ole välittäneet. He vain ovat sanoneet, että "selvä" tai "kaikilla on välillä stressiä". Joskus vanhempani ovat jopa sanoneet, että "ei sinulla ole stressiä ja ahdistusta", minähän sen parhaiten tiedän. He ovat torjuneet tunteeni.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Onpa outoa vanhempiesi suhtautuminen pahaan oloosi. Totta on, että normaalielämään kuuluu ajoittain vaikeuksia, stressiä ja harmaita aikoja, mutta jatkuvana olotilana se ei ole elämää ja asialle on tehtävä jotain.
Se on hyvä puoli, että terveydenhoitajat ja ammattilaiset eivät soittele kotiin. opettajille tai ulkopuolisille asioistasi. Voit luottamuksella käydä juttelemassa ja jos vielä arveluttaa niin voit sanoa että tuollainen asia on estänyt hakeutumasta juttusille.
Tuskinpa muut sinustakanaan sen kummenpaa ajattelevat. Taitaa nykyään useimmilla pyöriä omat jutut ja asiat mielessä. Ja jos juku päässään toisista ajattelee, niin se on heidän ongelmansa.
Onko sinulla ollut kavereita koulussa ja onko muita sisaruksia. Onko mielesessä, eirkoista muuta syytä mikä ahdistaa?
Turha on vähätellä toisen tuntemuksia. Varmaan paha olo ei näy ulospäin kotioloissa.
hei sinä 16v, oletkos käynyt YHTS:n sivuilla? Ehkä sieltä löytyisi ensihätään apua. Jotkut ihmiset hoitavat ahdistustaan kieltämällä koko jutun, ajattelin niitä vanhempiasi siis. Voimia!
En ole käynyt, enkä kuullut YHTS:n sivuista. Voisin tutustua sivuihin, jos sieltä saisi apua. On minulla ollut kavereita koulussa ja on edelleen. En tiedä mistä ahdistukseni ja stressini johtuu, ehkä kotioloistani. Ajattelin mennä tulevan kouluni terveydenhoitajan luokse, mutta hän voisi ehkä silti soittaa vanhemmilleni, jos hän kokisi terveyteni olevan vaaraassa. Näin olen ainakin kuullut. Saisiko YHTS:n sivuilta apua, ilman että vanhempani saisivat tietää siitä?
Okei, ymmärrätkö että vanhempasi ovat selvästi psyykeeltään todella sairaita ihmisiä? Tuollaisessa ympäristössä kasvamisen jälkeen sinua ei enää auta mikään pelkkä terveydenhoitajalle jutteleminen (vaikka se on hyvä alku) eikä lääkekuuri, vaan tarvitsen pitkäaikaista psykoterapiaa.
Sinun täytyy yrittää voittaa sairaiden vanhempiesi pelko ja alkaa ajatella omaa hyvinvointiasi. Älä odota koulunalkua, vaan varaa ensitöiksesi aika julkisen puolen lääkärille. Sieltä sinut ohjataan psykiatrille.
Suosittelen myös muuttamaan omillesi. Varaa aika paikalliselle sosiaaliasemalle ja selitä siellä sosiaalityöntekijälle tilanteesi ja se että vanhempasi ovat (piilevästi) sairaita ihmisiä jotka vaurioittavat kasvuasi ja kehitystäsi. Sossun avulla voit muuttaa omaan kämppään ja tuon lisäksi he maksavat psykoterapiasi omaosuuden sen jälkeen kun olet saanut psykiatrin avulla siihen KELA-tuen.
Eivät tälläiset ratkaisut tietenkään helppoja ole, mutta ethän voi antaa sairaiden vanhempiesi tuhota mielenterveyttäsi vielä enemmän.
En mielestäni tarvitse psykoterapiaa, en ole mikään hullu. Minulla on vain stressiä ja ahdistusta, mutta aika usein. En ole viillellyt, enkä käyttäytynyt muutenkaan sopimattomasti. Minulla on vain henkisesti rankkaa, mutta en ole tehnyt mielestäni mitään väärää.
Vanhempani sen sijaan ovat erityisen tiukkoja ja tarkkoja, ehkä vähän outojakin, mutta olen tottunut siihen. Mutta sitä en voi ymmärtää, että en saa hakea apua stressiini ja ahdistukseeni. Vanhempani ovat myös antaneet minulle sellaisen kuvan, että on jotenkin mielisairas jos joutuu psykologille, ym. Joten jos terveydenhoitaja ehdottaisi minulle psykoligia, en ole varma voisinko mennä puhumaan hänelle, etten sitten olisi tai tulisi vanhempieni mukaan oudoksi tai mielisairaaksi.
Olen pahoillani jos kuulostan jotenkin oudolta, mutta näin minut on kasvatettu.
Kiitos kaikille, kun jaksatte kommentoida.
Ei psykoterapia ole hulluja varten. Klassisen "hullun" kyky käsitellä itseään ja tunteitaan on nääs kovin heikko. Miksi takerrut vanhempiesi vääristyneisiin näkemyksiin psykeen hoidosta? He itse tarvitsisivat terapiaa.
PS. Psykologilla käyminen ei ole psykoterapiaa. Jo sen vähän kertomisen perusteella mitä olet kertonut vanhemmistasi, voin kuvitella että olet pahasti psyykkiesti puolustautunut. Kehotan yrittämään tsemppaamaan itseäsi ja hakeutumaan hoitoon (psykoterapiaan). Muuten painit ongelmiesi kanssa vielä 30-vuotiaana, niin kuin alempi vastaaja (ja myös 40-vuotiaana ja 50-vuotiaana ja 60-vuotiaana jne)
Olen sinua yli 10 vuotta vanhempi, mutta kävin läpi samansuuntaisia tuntemuksia yläasteen ja lukion vaihteessa. Kuten sinäkin, kärsin ahdistuksesta, mutta stressaamisen sijaan olin lähinnä passiivinen ja masentunut.
On todella hienoa, että olet puhunut vanhemmillesi näistä tuntemuksistasi, vaikka onkin sääli etteivät he joko osaa tai (toivottavasti näin ei ole) välitä siitä mitä olet käymässä läpi. He eivät ehkä kestä ajatusta, että sinulla voisi olla ongelmia, joita he eivät voi korjata.
Vaikka vanhempasi ovat sanoneet "ettei ulkopuolisille kannata puhua ongelmistaan" niin suosittelisin, että käännyt kouluterkkarin puoleen. Et taatusti ole ainoa lukiossasi, joka käy läpi noita fiiliksiä. Ei sinun tarvitse pelätä sitä, että terkkari ottaa yhteyttä vanhempiisi. En ensinnäkään usko, että hän saman tien soittaa kotiisi ja siksi toisekseen mitä sitten vaikka soittaisikin? Ehkäpä vanhempasi ymmärtäisivät silloin tilanteesi todellisuuden. Ja vaikka eivät ymmärtäisikään, sinulla on oikeus saada oloosi helpotusta. Ahdistuksen ja stressin patoaminen on kaikkea muuta kuin terveellinen vaihtoehto.
Itse en koskaan kyennyt ylpeydeltäni ja "minä pärjään ja hoidan itse" -asenteeltani puhumaan avoimesti ahdistuksestani ja masennuksestani sen enempää vanhemmilleni, terveydenhoitajalle kuin psykologillekaan. Ja ne tuntemukset ovat yhä mukanani vaikka olen jo kolmekymppinen. Ne myös haittaavat elämääni.
Toivon, että uskaltaisit lähteä purkamaan henkistä taakkaasi terveydenhoitajalle tai koulupsykologille. Jos et tee sitä, ahdistus ei välttämättä häviä vuosienkaan kuluessa. Mieluummin nyt kuin myöhemmin.
Toivon sinulle mitä parhainta kesän jatkoa ja menestystä sekä iloa syksyn opintoihin! :)
Tuo ahdistus ja pingoittunut olo kyllä juontaa noista vanhempien asenteista, että pitää olla koko ajan kuin jossain henkisessä pakkopaidassa. Nykyään pyskologilla käyvät monet varakkaat jopa hodattaakseen mieltään tulevia koetuksia varten. Tuokin asenne on siinuun ujutettu. Ja saat olla varma, että kotiisi ei oteta yhteyttä ilman sinun lupaasi. Vanhemapasi eivät ole tahallaan ilkeitä, mutta heillä on jostain syystä vääristynyt asenne ja käsitys asioista.
Haluaisin säilyttää hyvät välit kuitenkin vanhempiini. Olen 16-vuotias eli olen vielä alaikäinen, eli joudun vastaamaan tekemisistäni vanhemmilleni. Jos toimin niin kuin ei saisi tai ei pitäisi, niin joudun ongelmiin. Jos terveydenhoitaja soittaisi vanhemmilleni, minulle suututtaisiin, enkä tietäisi mitä minun sitten pitäisi tehdä. Ajattelin yrittää kestää vielä kaksi vuotta, jolloin täytän 18v ja olen vapaa. Silloin, jos käyn puhumassa jollekin (esim. psykologille), niin vanhempani eivät voi tehdä enää mitään. Sitten jos minulle suututaan, voin paeta uuten omaan asuntoon, jonka hankin heti 18-vuotiaana.
Nyt kun olen vielä alaikäinen, vanhempani määräävät vielä minua. En halua joutua ongelmiin vanhempieni kanssa, ette tiedä millä keinoilla minua voidaan kiristää ja mitä minulle voidaan tehdä. Silloin elämäni vasta todella hirveää olisikin.
Mutta toisaalta haluaisin saada apua, mutta tällaisessa tilanteessa se on lähes mahdotonta.
"ette tiedä millä keinoilla minua voidaan kiristää ja mitä minulle voidaan tehdä"
No juuri tuon takia menet puhumaan sossuille ja yrität muuttaa uuteen omaan asuntoon heti nyt 16-vuotiaana, etkä odota sinne 18-vuotiaaksi.
Ja vaikket sitä haluaisi tehdä, niin hoitoon hakeudut kumminkin. Jos sieltä vanhemmillesi soitetaan (hyvin epätodennäköistä tietääkseni, ainakaan jos et ole itsetuhoinen tai harhainen), niin vastaat heille ettei avun hakemisessa ole mitään hävettävää ja että heidän omat näkemyksensä ovat vääristyneitä.
Ei tilanteestasi ole mitään helppoa ulospääsyä ja joudut työskentelemään itsesi kanssa psykoterapiassa monta vuotta ennen kuin tulet kuntoon. Ei nämä asiat millään taikasauvan heilautuksella hoidu.