Menetin tyttäreni keväällä pitkän sairastelun jälkeen. Poikani (pikkuveli) kärsi tilanteesta jo silloin, mutta reippaasti koitti olla rasittamatta äitiään tai siskoaan yhtään suuremmilla suruilla. Nyt on kuolemasta kulunut jo muutama kuukausi ja kuvittelin painajaisen jo loppuneen. Poikani vetäytyi siskonsa kuoleman jälkeen ikään kuin kuoreensa ja lopulta varasin ajan perheneuvolaan. Pojalla todettiin masennus ja on nyt hoidossa lastenpsykiatrisella osastolla. Lasten isä on tapahtuman jälkeen hakenut ainokaisensa huoltajuutta, koska en hänen mielestään ole kykenevä huolehtimaan lapsestamme. Ja jos ihan rehellisesti sanon, niin en varmasti olekaan. Purskahdan edelleen itkuun useita kertoja päivässä, mikään ei mene niinkuin haluaisin ja jokainen tuoksu, väri ja muoto muistuttaa edesmenneestä tyttärestäni. En jaksa paneutua lattioiden pesuun, en pölyjen pyyhkimiseen enkä paljon muuhunkaan. Voimat riittivät pojan läksyjen läpi käyntiin ja läksyissä neuvomiseen, ruuanlaittoon ja pyykinpesuun. Siinä kaikki. Yritin, mutta en pystynyt enempään.
Olen nyt allekirjoittanut paperit siitä, että isä saa poikansa huoltajuuden. Vasta tänään lopulta tajusin, että olen menettänyt kaiken. Aivan kaiken. Enkä enää tiedä, mistä voisin pitää kiinni, etten itsekin huku.
Olen nyt allekirjoittanut paperit siitä, että isä saa poikansa huoltajuuden. Vasta tänään lopulta tajusin, että olen menettänyt kaiken. Aivan kaiken. Enkä enää tiedä, mistä voisin pitää kiinni, etten itsekin huku.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Et ole menettänyt kaikkea, sinullahan on itsesi. Elämässäsi on tapahtunut muutos, joka surettaa, mutta myöskin vahvistaa. Tulet huomaamaan sen myöhemmin. Näin käy ihmisellä kuin ihmisellä.
Keskity itseesi. Älä vietä iltojasi murehtien, vaan harrasta, kehitä itseäsi. Luovu passivoivista harrastuksista, kuten internetistä ja tv:stä.
Urheilu auttaa ainakin minua. Kävele reippaita lenkkejä tai pyöräile. Katsele muita ihmisiä. Huomaat pian että sinullahan on asiat hyvin ;)
Et ole menettänyt poikaasi vaan ehkä pelastanut hänet ja itsesi uudelleen elämälle. Määräänsä enempää kukaan ei jaksa, ja sinulla taisi olla liikaa kannettavaa. Nythän tilanne voi kääntyä parempaan. Poikasi on hyvässä hoidossa, eikä äitiytesi mihinkään voi kadota vaikka isä onkin vaihteeksi vahtivuorossa.
Jaksamista!
Sinulle sureva äiti sydämellinen osanottoni.
Sinulla on lupa surra, jopa jatkossa terveytesi hyvinvoinnin keskeinen tekijä on että saat surra, itkeä rauhassa, muistella..
Et ole huono äiti vaikka poikasi meneekin isälleen, olet edelleen juuri hänen äitinsä, se ainoa!
Käy haudalla muistelemassa jos tuntuu että se helpottaa, vai onko käynti ylivoimainen?-sekään ei tee sinusta huonoa äitiä!!
Keskity nyt itseesi vaikka se tuntuukin turhalta ym.. Suru ja kaipaus viipyvät varm. vielä pitkään eivätkä häivy koskaa, eikä tarvitsekkaan, suru muuttaa vain muotoaan..ajan kanssa.
Lämmin halaus sinulle.."läheltä seurannut saman kaltaista tapausta!!"
Voin jotenkin samaistua tunteisiisi,vaikkakin jokaisen suru on omakohtainen,eikä kukaan voi sanoa,että tiedän miltä sinusta tuntuu.Itse menetin ainoan rakkaan lapseni vähän yli 2v.sitten ja siitä jääneet suru,ikävä,tuska,ahdistus,painajaiset ym.ovat joka päivä läsnä.Lähtisin täältä,jollen ajattelisi vanhempiani ynnä muita läheisiäni.En koe elämäniloa,olen täällä pakosta!Sinulla on rakas poikasi,jolle olet korvaamaton äiti,yritä jaksaa,hänkin on menettänyt rakkaan siskonsa ja ikävöi häntä paljon.Siltikään sinun ei tarvitse olla mikään superäiti,anna lupa itsellesi huilata,pyydä apua lattioiden pesuun ym.tee vain mitä jaksat.Kamala kannustaa toista,kun itse olen valmis lähtemään....Taivallisiin en usko,miksikö muuten minulta vietiin ainut lapseni?Oliko rakkaimpani kuoleman tarkoitus,että hänen äitinsä menettää elämänhalunsa ja lähtee kohta perässä?Niin että jumalan silmissä emme olleet mitään.....
Sinulla on tosi raskasta...yritä jaksaa.