Nyt on kyse Suomalaisesta maanviljelystä, ruuasta ja omavaralaisuudesta, joka on jokaisen itsenäisen kansakunnan perusta! Jos luovumme omasta maanviljelystä ja ruuantuotannosta, lakkaamme käytännössä olemasta itsenäinen kansa ja valtio!
______________________________________________
EU:n maatalouspolitiikan vaikutukset tutkittava
Maisemoinnilla ja museoinnilla ei turvata laadukasta ja kannattavaa ruuan tuotantoa, kirjoittaa Jukka Kola.
Suomen maatalouteen kohdistuu monia uhkia. Maailman kauppajärjestön WTO:n linjaus vientitukien poistamisesta vaarantaa vientimme. EU:n sokerisektorin uudistus uhkaa lopettaa sokerijuurikkaan viljelymme. Maatilojen ripeä väheneminen heikentää maaseutumme elinvoimaa. Eikä sääkään suosinut tänä kesänä.
Samalla kuluttajat haluavat maataloudelta halpaa ja hyvää ruokaa ja maataloustuottajat puolestaan kohtuullisen toimeentulon tuottamastaan ruuasta.
EU:n maatalouspolitiikan tavoitteet ja niiden saavuttamiseksi käytetyt keinot ovat olleet epämääräisiä ja ajoittain jopa ristiriitaisia, ja eri ryhmittymien toiveet ovat Suomessakin poikenneet suuresti toisistaan.
Toimiakseen tehokkaasti ja järkevästi maatalouspolitiikan tulisi olla tavoitteiltaan selvää ja ristiriidatonta. Lisäksi politiikan tulisi olla riittävän ymmärrettävää kansalaisille, niin kuluttajille kuin tuottajillekin. Vain siten se hyväksytään riittävän laajasti.
Laaja hyväksyntä on välttämätöntä, koska yhteisen maatalouspolitiikan CAP:n tukiin menee edelleen lähes puolet EU:n yli 100 miljardin euron kokonaisbudjetista ja koska Suomi maksaa edelleen itse lähes 60 prosenttia maataloutensa tuesta.
Lisäksi pitäisi pystyä määrittämään, kuinka hyödyt – ja mahdolliset menetykset tai haitat – jakautuvat. Se on tärkeää, koska maatalouspolitiikka vaikuttaa paljon laajemmin kuin vain maatalouteen.
Vaikutusten kohteita ja samalla aiempaa aktiivisempia ja vahvempia vaikuttajatahoja ovat kuluttajat, veronmaksajat, maaseudun kehittäjät ja ympäristönsuojelijat sekä elintarvikeketjun kaikki osapuolet rehuyhtiöistä vähittäiskauppaan.
Keskustelu WTO-ratkaisun ja EU:n sokeriuudistuksen syistä ja seurauksista on tuonut esiin maatalouden globaalin ulottuvuuden. Kun tavoitteena on auttaa kehitysmaita, miten hoidetaan oman maatalouden ja oman maaseudun tarpeet ja toimeentulo?
Maataloustuotannossa syntyy ruuan ohella julkishyödykkeitä, kuten kaunista maisemaa, luonnon monimuotoisuutta ja maaseudun elinvoimaisuutta. Toisaalta ilmenee myös kielteisiä ulkoisvaikutuksia, muun muassa vesistöjen rehevöitymistä.
CAP-järjestelmän yksi tavoiteristiriita vallitsee maatalouden kilpailukyvyn ja maaseudun elinvoimaisuuden välillä. Tehokkuus edellyttää suurempia tuotantoyksiköitä, jolloin tilojen määrä vähenee. Se rapauttaa koko maaseudun taloudellista selkärankaa.
Tuoreiden arvioiden mukaan Suomen tilalukumäärä puolittuu 35 000 maatilaan vuoteen 2020 mennessä. Jos niin käy, sen vaikutus maaseudun rahavirtoihin on voimakas ja vahvasti alueellisesti painottunut. Itäinen Suomi on suuri häviäjä.
Toisaalta maatilat ovat – Suomen maatalouspolitiikan tavoitteiden mukaisesti – vähentyneet ja yrityskoot kasvaneet jo 1990-luvun alusta lähtien. Jo sitä ennen tilamäärä väheni, vaikka se ei ollut politiikan tavoitteena.
Rakennekehityksellä on haluttu turvata ja edistää maatalouden kilpailukykyä EU-jäsenyyden tuomassa suuressa murroksessa. Jollei maataloutemme ja elintarviketeollisuutemme ole kilpailukykyinen, sitä ei kohta ole ollenkaan, eikä maisemoinnilla ja museoinnilla turvata laadukasta ja kannattavaa ruuan tuotantoa.
Tehokkuuden ja maatalouspolitiikan muiden tavoitteiden välistä ristiriitaa EU yrittää lieventää korostamalla maatalouden tuottamia julkishyödykkeitä, joiden takia sitä on tuettava myös epäsuotuisilla alueilla. Perustelu onkin saanut ymmärrystä unionin kansalaisilta, ja tuoreen raamiratkaisunsa mukaan WTO:kin näyttäisi sen hyväksyvän.
Myös suomalaisten halu maksaa maaseudun elinvoimaisuudesta sekä elintarvikkeiden laadusta ja turvallisuudesta on omissa tutkimuksissamme osoittautunut yllättävän suureksi.
Kotimaisen maatalouspolitiikkamme päätavoitteita ovat olleet tuotannon kansallinen omavaraisuus ja viljelijöiden tulotason turvaaminen. EU ei hyväksy omavaraisuustavoitetta, mutta Suomi on edelleen halunnut hyödyntää täysimääräisesti jäsenyysneuvotteluissa saamansa kansalliset tuotanto-oikeudet.
Se ei välttämättä ole järkevää tai kannattavaa, jos rakenteellinen ylituotanto on runsasta.
Maa- ja metsätalousministeriömme maatalouspolitiikan 2000-luvun tavoitteita ovat olleet kuluttajalähtöisyys sekä CAP-tukijärjestelmän tarveperusteisuus. Ainakaan jälkimmäinen ei ole toteutunut, koska CAP:n vinoutumat säilyivät tuoreimmassakin uudistuksessa. Eniten tukia EU:ssa saavat edelleen ne, jotka niitä vähiten tarvitsevat.
EU:n kasvaessa kymmenellä uudella jäsenmaalla CAP olisi voitu uudistaa kunnolla, mutta mahdollisuus hukattiin. CAP-tukien jakauman ja tasojen korjauksesta oikeudenmukaisempaan suuntaan olisi ollut hyötyä niin uusille jäsenmaille kuin Suomellekin. Samalla se olisi kirkastanut EU:n monivaikutteisen maatalouspolitiikan tavoitteita.
EU:ssa ja Suomessa tulisi pohtia laajasti, mitä me eurooppalaiselta ja suomalaiselta maataloudelta haluamme. Samalla on mietittävä, mihin eurooppalainen ja suomalainen maatalous pystyvät. Niin kuluttajien kuin tuottajienkin tarpeilta ja toiveilta on voitava edellyttää realistisuutta.
On sekä kuluttajien että tuottajien etu, jos maatalouspolitiikka on vakaata, yksinkertaista ja ymmärrettävää. Eikä sen todellakaan tarvitsisi maksaa niin paljon kuin se EU:ssa nyt maksaa. Tukivinouman korjaus säästäisi heti miljardeja euroja.
Nyt olisi aika katsoa ja tutkia aiempaa tarkemmin, mitä EU:n yhteisellä maatalouspolitiikalla oikeasti saadaan aikaan ja ketkä siitä hyötyvät tai sen vuoksi häviävät niin EU:ssa, Suomessa kuin globaalistikin.
Jukka Kola
Kirjoittaja on maatalouspolitiikan professori ja maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan dekaani Helsingin yliopistossa.
______________________________________________
EU:n maatalouspolitiikan vaikutukset tutkittava
Maisemoinnilla ja museoinnilla ei turvata laadukasta ja kannattavaa ruuan tuotantoa, kirjoittaa Jukka Kola.
Suomen maatalouteen kohdistuu monia uhkia. Maailman kauppajärjestön WTO:n linjaus vientitukien poistamisesta vaarantaa vientimme. EU:n sokerisektorin uudistus uhkaa lopettaa sokerijuurikkaan viljelymme. Maatilojen ripeä väheneminen heikentää maaseutumme elinvoimaa. Eikä sääkään suosinut tänä kesänä.
Samalla kuluttajat haluavat maataloudelta halpaa ja hyvää ruokaa ja maataloustuottajat puolestaan kohtuullisen toimeentulon tuottamastaan ruuasta.
EU:n maatalouspolitiikan tavoitteet ja niiden saavuttamiseksi käytetyt keinot ovat olleet epämääräisiä ja ajoittain jopa ristiriitaisia, ja eri ryhmittymien toiveet ovat Suomessakin poikenneet suuresti toisistaan.
Toimiakseen tehokkaasti ja järkevästi maatalouspolitiikan tulisi olla tavoitteiltaan selvää ja ristiriidatonta. Lisäksi politiikan tulisi olla riittävän ymmärrettävää kansalaisille, niin kuluttajille kuin tuottajillekin. Vain siten se hyväksytään riittävän laajasti.
Laaja hyväksyntä on välttämätöntä, koska yhteisen maatalouspolitiikan CAP:n tukiin menee edelleen lähes puolet EU:n yli 100 miljardin euron kokonaisbudjetista ja koska Suomi maksaa edelleen itse lähes 60 prosenttia maataloutensa tuesta.
Lisäksi pitäisi pystyä määrittämään, kuinka hyödyt – ja mahdolliset menetykset tai haitat – jakautuvat. Se on tärkeää, koska maatalouspolitiikka vaikuttaa paljon laajemmin kuin vain maatalouteen.
Vaikutusten kohteita ja samalla aiempaa aktiivisempia ja vahvempia vaikuttajatahoja ovat kuluttajat, veronmaksajat, maaseudun kehittäjät ja ympäristönsuojelijat sekä elintarvikeketjun kaikki osapuolet rehuyhtiöistä vähittäiskauppaan.
Keskustelu WTO-ratkaisun ja EU:n sokeriuudistuksen syistä ja seurauksista on tuonut esiin maatalouden globaalin ulottuvuuden. Kun tavoitteena on auttaa kehitysmaita, miten hoidetaan oman maatalouden ja oman maaseudun tarpeet ja toimeentulo?
Maataloustuotannossa syntyy ruuan ohella julkishyödykkeitä, kuten kaunista maisemaa, luonnon monimuotoisuutta ja maaseudun elinvoimaisuutta. Toisaalta ilmenee myös kielteisiä ulkoisvaikutuksia, muun muassa vesistöjen rehevöitymistä.
CAP-järjestelmän yksi tavoiteristiriita vallitsee maatalouden kilpailukyvyn ja maaseudun elinvoimaisuuden välillä. Tehokkuus edellyttää suurempia tuotantoyksiköitä, jolloin tilojen määrä vähenee. Se rapauttaa koko maaseudun taloudellista selkärankaa.
Tuoreiden arvioiden mukaan Suomen tilalukumäärä puolittuu 35 000 maatilaan vuoteen 2020 mennessä. Jos niin käy, sen vaikutus maaseudun rahavirtoihin on voimakas ja vahvasti alueellisesti painottunut. Itäinen Suomi on suuri häviäjä.
Toisaalta maatilat ovat – Suomen maatalouspolitiikan tavoitteiden mukaisesti – vähentyneet ja yrityskoot kasvaneet jo 1990-luvun alusta lähtien. Jo sitä ennen tilamäärä väheni, vaikka se ei ollut politiikan tavoitteena.
Rakennekehityksellä on haluttu turvata ja edistää maatalouden kilpailukykyä EU-jäsenyyden tuomassa suuressa murroksessa. Jollei maataloutemme ja elintarviketeollisuutemme ole kilpailukykyinen, sitä ei kohta ole ollenkaan, eikä maisemoinnilla ja museoinnilla turvata laadukasta ja kannattavaa ruuan tuotantoa.
Tehokkuuden ja maatalouspolitiikan muiden tavoitteiden välistä ristiriitaa EU yrittää lieventää korostamalla maatalouden tuottamia julkishyödykkeitä, joiden takia sitä on tuettava myös epäsuotuisilla alueilla. Perustelu onkin saanut ymmärrystä unionin kansalaisilta, ja tuoreen raamiratkaisunsa mukaan WTO:kin näyttäisi sen hyväksyvän.
Myös suomalaisten halu maksaa maaseudun elinvoimaisuudesta sekä elintarvikkeiden laadusta ja turvallisuudesta on omissa tutkimuksissamme osoittautunut yllättävän suureksi.
Kotimaisen maatalouspolitiikkamme päätavoitteita ovat olleet tuotannon kansallinen omavaraisuus ja viljelijöiden tulotason turvaaminen. EU ei hyväksy omavaraisuustavoitetta, mutta Suomi on edelleen halunnut hyödyntää täysimääräisesti jäsenyysneuvotteluissa saamansa kansalliset tuotanto-oikeudet.
Se ei välttämättä ole järkevää tai kannattavaa, jos rakenteellinen ylituotanto on runsasta.
Maa- ja metsätalousministeriömme maatalouspolitiikan 2000-luvun tavoitteita ovat olleet kuluttajalähtöisyys sekä CAP-tukijärjestelmän tarveperusteisuus. Ainakaan jälkimmäinen ei ole toteutunut, koska CAP:n vinoutumat säilyivät tuoreimmassakin uudistuksessa. Eniten tukia EU:ssa saavat edelleen ne, jotka niitä vähiten tarvitsevat.
EU:n kasvaessa kymmenellä uudella jäsenmaalla CAP olisi voitu uudistaa kunnolla, mutta mahdollisuus hukattiin. CAP-tukien jakauman ja tasojen korjauksesta oikeudenmukaisempaan suuntaan olisi ollut hyötyä niin uusille jäsenmaille kuin Suomellekin. Samalla se olisi kirkastanut EU:n monivaikutteisen maatalouspolitiikan tavoitteita.
EU:ssa ja Suomessa tulisi pohtia laajasti, mitä me eurooppalaiselta ja suomalaiselta maataloudelta haluamme. Samalla on mietittävä, mihin eurooppalainen ja suomalainen maatalous pystyvät. Niin kuluttajien kuin tuottajienkin tarpeilta ja toiveilta on voitava edellyttää realistisuutta.
On sekä kuluttajien että tuottajien etu, jos maatalouspolitiikka on vakaata, yksinkertaista ja ymmärrettävää. Eikä sen todellakaan tarvitsisi maksaa niin paljon kuin se EU:ssa nyt maksaa. Tukivinouman korjaus säästäisi heti miljardeja euroja.
Nyt olisi aika katsoa ja tutkia aiempaa tarkemmin, mitä EU:n yhteisellä maatalouspolitiikalla oikeasti saadaan aikaan ja ketkä siitä hyötyvät tai sen vuoksi häviävät niin EU:ssa, Suomessa kuin globaalistikin.
Jukka Kola
Kirjoittaja on maatalouspolitiikan professori ja maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan dekaani Helsingin yliopistossa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Maajussit ovat kiinnostuneita ainoastaan omien maittensa ja metsiensä rahallisesta arvosta ja (tuki)tuotosta, eivät "Suomen itsenäisyydestä". Joka ainoa politiikkaa vähänkin seuraava tajuaa tämän, joten lopeta lapsellinen valehtelu.
Jukka Kolan kirjoitus tämän päivän Hesarissa on hyvä ja asiallinen. Sinun johtopäätöksesi tuosta kirjoituksesta on taas täysin oman mielikuvituksesi tuotetta.
Kola päättää kirjoituksensa ansiokkaasti: "Nyt olisi aika katsoa ja tutkia aiempaa tarkemmin, mitä EU:n yhteisellä maatalouspolitiikalla oikeasti saadaan aikaan ja ketkä siitä hyötyvät tai sen vuoksi häviävät niin EU:ssa, Suomessa kuin globaalistikin." Nimenomaan tällainen laaja-alainen selvitys tulisi tehdä. Selvitykseen pitäisi mielellään osallistua myös EU:n ulkopuolisia tahoja, jotta kaikki näkökulmat tulisi edustetuiksi ja pohdituiksi.
Maatalouspolitiikalle tulee saada vakautta ja ennustettavuutta kuten Kola vaatii. Maatalous tulee niin kalliiksi EU:lle, ettei tällaista vakautta voidaan mitenkään saavuttaa, ellei tukiaisten ja rajasuojan tasoa vähennetä ja avata maataloutta kilpailulle.
Kola myös näkee tehomaatalouden vaarat eli sen, että se autioittaa maaseudun ja täysin oikein näkeekin. Tässä asiassa lähdettiin Suomessa vikaan Maalaisliiton ja MTK:n johdolla jo aikapäiviä sitten ja sitä virhettä ei ole millään tavalla haluttu tai yritettykään korjata. Ja nyt ollaan sitten kusi sukassa.
Suomen itsenäisyyden kanssa maataloudella ei ole mitän tekemistä. Enemmän kannattaa olla tässä mielessä huolissaan jo pelkästään Nokian tilasta yrityksenä. Ruokahuolto kyllä pelaa Suomessa ilman tehomaatalouttakin. Baltian maiden liittyminen EU:hun vain parantaa tilannetta tässä suhteessa.
Tehomaatalous on ollut ja on edelleen erittäin tuhoisaa sen tavoitteen kannalta, että maa pidettäisiin kauttaaltaan asuttuna ja elinkelpoisena. Tämä malli on johtanut laajamittaiseen maaltapakoon. Tilanteestra voi syyttää vain niitä, jotka ovat halunneet suosia ökyisäntien maatatiloja.
ökyisännät? Suostuvatko he pienentämään tilakokojaan?
nostaa maataloustuet niin korkeaksi, että se kannattaisi myös pienillä tiloilla?
kauas taakseppäin jos ajateltaissiin niin että, tehomaatalouden tukeminen lopetettaisiin ja alettaisiin tukemaan pieniä, n. 5 ha tiloja ja paria lehmänkantturaa, olishan se hirveän työllistävää mutta kallista.
Puheesi on mielikuvituksen tuotetta.
Luonnevikaisen harhaa.
Olen alkanut ajatelle, että tämä kirjoittaja on ihan oikeasti jossakin laitoksessa.
Olosuhteet muualla Euroopassa ovat toiset. Esim. Saksaan ja Ranskaan isot tilakoot sopivat, koska siellä ei ole mitään tarvetta pyrkiä pitämään koko maata asuttuna, kun se pysyy ilmankin. Saksaan luomutuotanto ei sovi, koska siitä aiheutuisi pahoja ympäristöongelmia, mutta meille se taas istuu hyvin.
Maatalouden ei tule tähdätäkään kokopäiväiseen pienviljelyyn. Pienviljelyn tulee olla osa-aikaista, harrasteviljelyjä, erikoisosaamista jne. Tukea maksettaisiin sama määrä kaikille tilakoosta riippumatta ja vastineeksi vaadittaisiin maiseman- ja ympäristönhoitoa. Kun maatalous olisi lisätulonlähde, joka ei vaatisi suuria investointeja, se muuttuisi riittävän houkuttelevaksi myös kannattavuuden suhteen, koska oma talous eläisi näin myös osin omasta maasta.
Miksi se olisi sinusta kallista? Pienviljelyhän vaatii huomattavan vähän investointeja verrattuna tehomaatalouteen. Elät jossain 50-luvun mielikuvissa mummonmökistä ja kahdesta lehmästä. Pienviljelystä tulisi tehdä lisätoimeentulon lähde. Esim. peltoviljely jättäisi koko talvikauden muille töille ja kesäkautena ehtisi viljelyn hoitaa osapäiväisesti.
Kun lasketaan yhteen yhteiskunnan maksama maisemanhoitotuki ja vähennetään siitä tarpeettomaksi käyvät työttömyys- ja toimeentulotuet sekä verrataan sitä nykyiseen maataloustukeen, joka tilakohtaisesti suuri, voidaan päästä yllättäviinkin lukuihin. Työllistyminen tuo lisäksi pitkässä juoksussa yhteiuskunnalle verotuloja ja kiihdyttää kulutuskysyntää myös maaseudulla, kun siellä asuisi läpi vuoden väkeä.
Mielipuolilato.
Minä olen täällä kaupunkiosakkeessa ja kirjoittelen vastausta Mielipuoliladolle.
Muista, että tyhmyydestä sakotetaan.
Terkkuja sinne suljetulle osastolle.
Lukekaa maatalouden alasajon taustasta osoitteesta:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=1000000000000008&posting=22000000004480073
lainailee hädissään itselleen mieluisia tekstejä, kun pelkää, että yhteiskunta ei häntä enää jatkossa elätäkkään niin automaattisesti kuin tähän asti?