Nyt on kyse Suomalaisesta maanviljelystä, ruuasta ja omavaralaisuudesta, joka on jokaisen itsenäisen kansakunnan perusta! Jos luovumme omasta maanviljelystä ja ruuantuotannosta, lakkaamme käytännössä olemasta itsenäinen kansa ja valtio!
______________________________________________
EU:n maatalouspolitiikan vaikutukset tutkittava
Maisemoinnilla ja museoinnilla ei turvata laadukasta ja kannattavaa ruuan tuotantoa, kirjoittaa Jukka Kola.
Suomen maatalouteen kohdistuu monia uhkia. Maailman kauppajärjestön WTO:n linjaus vientitukien poistamisesta vaarantaa vientimme. EU:n sokerisektorin uudistus uhkaa lopettaa sokerijuurikkaan viljelymme. Maatilojen ripeä väheneminen heikentää maaseutumme elinvoimaa. Eikä sääkään suosinut tänä kesänä.
Samalla kuluttajat haluavat maataloudelta halpaa ja hyvää ruokaa ja maataloustuottajat puolestaan kohtuullisen toimeentulon tuottamastaan ruuasta.
EU:n maatalouspolitiikan tavoitteet ja niiden saavuttamiseksi käytetyt keinot ovat olleet epämääräisiä ja ajoittain jopa ristiriitaisia, ja eri ryhmittymien toiveet ovat Suomessakin poikenneet suuresti toisistaan.
Toimiakseen tehokkaasti ja järkevästi maatalouspolitiikan tulisi olla tavoitteiltaan selvää ja ristiriidatonta. Lisäksi politiikan tulisi olla riittävän ymmärrettävää kansalaisille, niin kuluttajille kuin tuottajillekin. Vain siten se hyväksytään riittävän laajasti.
Laaja hyväksyntä on välttämätöntä, koska yhteisen maatalouspolitiikan CAP:n tukiin menee edelleen lähes puolet EU:n yli 100 miljardin euron kokonaisbudjetista ja koska Suomi maksaa edelleen itse lähes 60 prosenttia maataloutensa tuesta.
Lisäksi pitäisi pystyä määrittämään, kuinka hyödyt – ja mahdolliset menetykset tai haitat – jakautuvat. Se on tärkeää, koska maatalouspolitiikka vaikuttaa paljon laajemmin kuin vain maatalouteen.
Vaikutusten kohteita ja samalla aiempaa aktiivisempia ja vahvempia vaikuttajatahoja ovat kuluttajat, veronmaksajat, maaseudun kehittäjät ja ympäristönsuojelijat sekä elintarvikeketjun kaikki osapuolet rehuyhtiöistä vähittäiskauppaan.
Keskustelu WTO-ratkaisun ja EU:n sokeriuudistuksen syistä ja seurauksista on tuonut esiin maatalouden globaalin ulottuvuuden. Kun tavoitteena on auttaa kehitysmaita, miten hoidetaan oman maatalouden ja oman maaseudun tarpeet ja toimeentulo?
Maataloustuotannossa syntyy ruuan ohella julkishyödykkeitä, kuten kaunista maisemaa, luonnon monimuotoisuutta ja maaseudun elinvoimaisuutta. Toisaalta ilmenee myös kielteisiä ulkoisvaikutuksia, muun muassa vesistöjen rehevöitymistä.
CAP-järjestelmän yksi tavoiteristiriita vallitsee maatalouden kilpailukyvyn ja maaseudun elinvoimaisuuden välillä. Tehokkuus edellyttää suurempia tuotantoyksiköitä, jolloin tilojen määrä vähenee. Se rapauttaa koko maaseudun taloudellista selkärankaa.
Tuoreiden arvioiden mukaan Suomen tilalukumäärä puolittuu 35 000 maatilaan vuoteen 2020 mennessä. Jos niin käy, sen vaikutus maaseudun rahavirtoihin on voimakas ja vahvasti alueellisesti painottunut. Itäinen Suomi on suuri häviäjä.
Toisaalta maatilat ovat – Suomen maatalouspolitiikan tavoitteiden mukaisesti – vähentyneet ja yrityskoot kasvaneet jo 1990-luvun alusta lähtien. Jo sitä ennen tilamäärä väheni, vaikka se ei ollut politiikan tavoitteena.
Rakennekehityksellä on haluttu turvata ja edistää maatalouden kilpailukykyä EU-jäsenyyden tuomassa suuressa murroksessa. Jollei maataloutemme ja elintarviketeollisuutemme ole kilpailukykyinen, sitä ei kohta ole ollenkaan, eikä maisemoinnilla ja museoinnilla turvata laadukasta ja kannattavaa ruuan tuotantoa.
Tehokkuuden ja maatalouspolitiikan muiden tavoitteiden välistä ristiriitaa EU yrittää lieventää korostamalla maatalouden tuottamia julkishyödykkeitä, joiden takia sitä on tuettava myös epäsuotuisilla alueilla. Perustelu onkin saanut ymmärrystä unionin kansalaisilta, ja tuoreen raamiratkaisunsa mukaan WTO:kin näyttäisi sen hyväksyvän.
Myös suomalaisten halu maksaa maaseudun elinvoimaisuudesta sekä elintarvikkeiden laadusta ja turvallisuudesta on omissa tutkimuksissamme osoittautunut yllättävän suureksi.
Kotimaisen maatalouspolitiikkamme päätavoitteita ovat olleet tuotannon kansallinen omavaraisuus ja viljelijöiden tulotason turvaaminen. EU ei hyväksy omavaraisuustavoitetta, mutta Suomi on edelleen halunnut hyödyntää täysimääräisesti jäsenyysneuvotteluissa saamansa kansalliset tuotanto-oikeudet.
Se ei välttämättä ole järkevää tai kannattavaa, jos rakenteellinen ylituotanto on runsasta.
Maa- ja metsätalousministeriömme maatalouspolitiikan 2000-luvun tavoitteita ovat olleet kuluttajalähtöisyys sekä CAP-tukijärjestelmän tarveperusteisuus. Ainakaan jälkimmäinen ei ole toteutunut, koska CAP:n vinoutumat säilyivät tuoreimmassakin uudistuksessa. Eniten tukia EU:ssa saavat edelleen ne, jotka niitä vähiten tarvitsevat.
EU:n kasvaessa kymmenellä uudella jäsenmaalla CAP olisi voitu uudistaa kunnolla, mutta mahdollisuus hukattiin. CAP-tukien jakauman ja tasojen korjauksesta oikeudenmukaisempaan suuntaan olisi ollut hyötyä niin uusille jäsenmaille kuin Suomellekin. Samalla se olisi kirkastanut EU:n monivaikutteisen maatalouspolitiikan tavoitteita.
EU:ssa ja Suomessa tulisi pohtia laajasti, mitä me eurooppalaiselta ja suomalaiselta maataloudelta haluamme. Samalla on mietittävä, mihin eurooppalainen ja suomalainen maatalous pystyvät. Niin kuluttajien kuin tuottajienkin tarpeilta ja toiveilta on voitava edellyttää realistisuutta.
On sekä kuluttajien että tuottajien etu, jos maatalouspolitiikka on vakaata, yksinkertaista ja ymmärrettävää. Eikä sen todellakaan tarvitsisi maksaa niin paljon kuin se EU:ssa nyt maksaa. Tukivinouman korjaus säästäisi heti miljardeja euroja.
Nyt olisi aika katsoa ja tutkia aiempaa tarkemmin, mitä EU:n yhteisellä maatalouspolitiikalla oikeasti saadaan aikaan ja ketkä siitä hyötyvät tai sen vuoksi häviävät niin EU:ssa, Suomessa kuin globaalistikin.
Jukka Kola
Kirjoittaja on maatalouspolitiikan professori ja maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan dekaani Helsingin yliopistossa.
______________________________________________
EU:n maatalouspolitiikan vaikutukset tutkittava
Maisemoinnilla ja museoinnilla ei turvata laadukasta ja kannattavaa ruuan tuotantoa, kirjoittaa Jukka Kola.
Suomen maatalouteen kohdistuu monia uhkia. Maailman kauppajärjestön WTO:n linjaus vientitukien poistamisesta vaarantaa vientimme. EU:n sokerisektorin uudistus uhkaa lopettaa sokerijuurikkaan viljelymme. Maatilojen ripeä väheneminen heikentää maaseutumme elinvoimaa. Eikä sääkään suosinut tänä kesänä.
Samalla kuluttajat haluavat maataloudelta halpaa ja hyvää ruokaa ja maataloustuottajat puolestaan kohtuullisen toimeentulon tuottamastaan ruuasta.
EU:n maatalouspolitiikan tavoitteet ja niiden saavuttamiseksi käytetyt keinot ovat olleet epämääräisiä ja ajoittain jopa ristiriitaisia, ja eri ryhmittymien toiveet ovat Suomessakin poikenneet suuresti toisistaan.
Toimiakseen tehokkaasti ja järkevästi maatalouspolitiikan tulisi olla tavoitteiltaan selvää ja ristiriidatonta. Lisäksi politiikan tulisi olla riittävän ymmärrettävää kansalaisille, niin kuluttajille kuin tuottajillekin. Vain siten se hyväksytään riittävän laajasti.
Laaja hyväksyntä on välttämätöntä, koska yhteisen maatalouspolitiikan CAP:n tukiin menee edelleen lähes puolet EU:n yli 100 miljardin euron kokonaisbudjetista ja koska Suomi maksaa edelleen itse lähes 60 prosenttia maataloutensa tuesta.
Lisäksi pitäisi pystyä määrittämään, kuinka hyödyt – ja mahdolliset menetykset tai haitat – jakautuvat. Se on tärkeää, koska maatalouspolitiikka vaikuttaa paljon laajemmin kuin vain maatalouteen.
Vaikutusten kohteita ja samalla aiempaa aktiivisempia ja vahvempia vaikuttajatahoja ovat kuluttajat, veronmaksajat, maaseudun kehittäjät ja ympäristönsuojelijat sekä elintarvikeketjun kaikki osapuolet rehuyhtiöistä vähittäiskauppaan.
Keskustelu WTO-ratkaisun ja EU:n sokeriuudistuksen syistä ja seurauksista on tuonut esiin maatalouden globaalin ulottuvuuden. Kun tavoitteena on auttaa kehitysmaita, miten hoidetaan oman maatalouden ja oman maaseudun tarpeet ja toimeentulo?
Maataloustuotannossa syntyy ruuan ohella julkishyödykkeitä, kuten kaunista maisemaa, luonnon monimuotoisuutta ja maaseudun elinvoimaisuutta. Toisaalta ilmenee myös kielteisiä ulkoisvaikutuksia, muun muassa vesistöjen rehevöitymistä.
CAP-järjestelmän yksi tavoiteristiriita vallitsee maatalouden kilpailukyvyn ja maaseudun elinvoimaisuuden välillä. Tehokkuus edellyttää suurempia tuotantoyksiköitä, jolloin tilojen määrä vähenee. Se rapauttaa koko maaseudun taloudellista selkärankaa.
Tuoreiden arvioiden mukaan Suomen tilalukumäärä puolittuu 35 000 maatilaan vuoteen 2020 mennessä. Jos niin käy, sen vaikutus maaseudun rahavirtoihin on voimakas ja vahvasti alueellisesti painottunut. Itäinen Suomi on suuri häviäjä.
Toisaalta maatilat ovat – Suomen maatalouspolitiikan tavoitteiden mukaisesti – vähentyneet ja yrityskoot kasvaneet jo 1990-luvun alusta lähtien. Jo sitä ennen tilamäärä väheni, vaikka se ei ollut politiikan tavoitteena.
Rakennekehityksellä on haluttu turvata ja edistää maatalouden kilpailukykyä EU-jäsenyyden tuomassa suuressa murroksessa. Jollei maataloutemme ja elintarviketeollisuutemme ole kilpailukykyinen, sitä ei kohta ole ollenkaan, eikä maisemoinnilla ja museoinnilla turvata laadukasta ja kannattavaa ruuan tuotantoa.
Tehokkuuden ja maatalouspolitiikan muiden tavoitteiden välistä ristiriitaa EU yrittää lieventää korostamalla maatalouden tuottamia julkishyödykkeitä, joiden takia sitä on tuettava myös epäsuotuisilla alueilla. Perustelu onkin saanut ymmärrystä unionin kansalaisilta, ja tuoreen raamiratkaisunsa mukaan WTO:kin näyttäisi sen hyväksyvän.
Myös suomalaisten halu maksaa maaseudun elinvoimaisuudesta sekä elintarvikkeiden laadusta ja turvallisuudesta on omissa tutkimuksissamme osoittautunut yllättävän suureksi.
Kotimaisen maatalouspolitiikkamme päätavoitteita ovat olleet tuotannon kansallinen omavaraisuus ja viljelijöiden tulotason turvaaminen. EU ei hyväksy omavaraisuustavoitetta, mutta Suomi on edelleen halunnut hyödyntää täysimääräisesti jäsenyysneuvotteluissa saamansa kansalliset tuotanto-oikeudet.
Se ei välttämättä ole järkevää tai kannattavaa, jos rakenteellinen ylituotanto on runsasta.
Maa- ja metsätalousministeriömme maatalouspolitiikan 2000-luvun tavoitteita ovat olleet kuluttajalähtöisyys sekä CAP-tukijärjestelmän tarveperusteisuus. Ainakaan jälkimmäinen ei ole toteutunut, koska CAP:n vinoutumat säilyivät tuoreimmassakin uudistuksessa. Eniten tukia EU:ssa saavat edelleen ne, jotka niitä vähiten tarvitsevat.
EU:n kasvaessa kymmenellä uudella jäsenmaalla CAP olisi voitu uudistaa kunnolla, mutta mahdollisuus hukattiin. CAP-tukien jakauman ja tasojen korjauksesta oikeudenmukaisempaan suuntaan olisi ollut hyötyä niin uusille jäsenmaille kuin Suomellekin. Samalla se olisi kirkastanut EU:n monivaikutteisen maatalouspolitiikan tavoitteita.
EU:ssa ja Suomessa tulisi pohtia laajasti, mitä me eurooppalaiselta ja suomalaiselta maataloudelta haluamme. Samalla on mietittävä, mihin eurooppalainen ja suomalainen maatalous pystyvät. Niin kuluttajien kuin tuottajienkin tarpeilta ja toiveilta on voitava edellyttää realistisuutta.
On sekä kuluttajien että tuottajien etu, jos maatalouspolitiikka on vakaata, yksinkertaista ja ymmärrettävää. Eikä sen todellakaan tarvitsisi maksaa niin paljon kuin se EU:ssa nyt maksaa. Tukivinouman korjaus säästäisi heti miljardeja euroja.
Nyt olisi aika katsoa ja tutkia aiempaa tarkemmin, mitä EU:n yhteisellä maatalouspolitiikalla oikeasti saadaan aikaan ja ketkä siitä hyötyvät tai sen vuoksi häviävät niin EU:ssa, Suomessa kuin globaalistikin.
Jukka Kola
Kirjoittaja on maatalouspolitiikan professori ja maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan dekaani Helsingin yliopistossa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.