Tarinoin täs koko tän jutun läpi, ni kärsivälliset lukijat pääsis ehkä paremmin kärryille - haluun siis tietää, että onko tää pelkkää masennusta vai onko täs jotain muutakin ? Mitä teil tulis mieleen ?
Mä oon ollut tosi maassa seiskaluokan lopusta lähtien, ja nyt mun matkani ois lukioon (toivottavasti en joudu keskeyttämään tän takia..). Kasin alussa alko hiljalleen käydä itsemurha mielessä ja viiltelin käsiin, ja ekan kerran kasiluokan alkukeväällä istuin ja aattelin, että nyt ois aika mennä. Mut jätin sen siihen. Ysin alussa mä sit yritin itsemurhaa myrkyttämällä itteni, mut se epäonnistu.
Aloin seurustella yhden tosi ihanan pojan kanssa, tai siltä se aluks vaikutti. Ei mennyt ku ehkä kuukausi, kun se alko satuttaa mua ihan hirveesti henkisesti (syytti mua kaikesta, omista fyysisistä kivuistaan ynnä muusta kun en nähnyt häntä päivittäin - en vain jaksanut ja lopuks hänen näkemisensä alko ahdistaa), ja jaksoin sitä vielä seuraavan kuukauden kunnes olin sitä mieltä että tää oli tässä. Hän yritti myös pakottaa mut sänkyyn mut sen verran sain sananvaltaa ja voimaa siinä asiassa et hän ei mitään mulle päässyt tekemään.
Mä ahdistuin sen jätkän läsnäolosta ihan järkyttävästi, ja oonkin siitedes saanut satunnaisia paniikki/ahdistuskohtauksia, jolloin saatan alkaa itkee ihan järjettömästi ja tuntee oloni uhatuks, plus sydän tykyttää tuhatta ja sataa. Myös saatan satuttaa itteeni ja mun todellisuudentaju hälvenee - näen ja kuulen harhoja. Niitte kohtausten tuleminen tihenty aina kesää kohden, kunnes mä pelkäsin niitä kokoajan ja sit se jäi päälle.
Sit aloin seurustella talvella tytön kanssa, jonka kanssa oon edelleenkin. Häneen oon voinut luottaa. Hän on pitänyt musta huolta aina noitten "kohtausten" aikana, ja ne alko hiljalleen pahentua; kerran mä lähin autotielle aikeinani tappaa itseni. Yhtäkkiä musta kuitenkin alko tuntua hänenkin kanssaan sellaselta, etten riitä, et mä en miellytä ja mut halutaan vaan unohtaa - hän ei itse siis ole tekojensa välityksellä viitannut mitenkään siihen. Lopetin syömisen koska en yksinkertasesti oo jaksanut syödä ja ruoka oksettaa. Multa on lähtenyt kilo per viikko, ja oon muutenkin alipainoinen. Enää mä en jaksa itkee, mut mulla on sietämättömän huono olo jatkuvasti. En uskalla puhuu siitä enää edes tyttöystävälleni, enkä kenellekään kaverilleni. Itsemurha houkuttelis ihan hirveesti. Mulla on suunnitelma jo aika valmiina, ja varmasti sen tekisin jos vain saisin kaiken tarvittavan. Huono olo oksettaa, heräilen öisin, oon kaveriseurassakin tosi hiljainen ja apea. Edelleen saan myös noita samoja kohtauksia. Vanhempia kohtaan oon tosi ärtynyt, ja haluun vaan olla omassa rauhassani. Viiltelen edelleen.
Mä oon ollut tosi maassa seiskaluokan lopusta lähtien, ja nyt mun matkani ois lukioon (toivottavasti en joudu keskeyttämään tän takia..). Kasin alussa alko hiljalleen käydä itsemurha mielessä ja viiltelin käsiin, ja ekan kerran kasiluokan alkukeväällä istuin ja aattelin, että nyt ois aika mennä. Mut jätin sen siihen. Ysin alussa mä sit yritin itsemurhaa myrkyttämällä itteni, mut se epäonnistu.
Aloin seurustella yhden tosi ihanan pojan kanssa, tai siltä se aluks vaikutti. Ei mennyt ku ehkä kuukausi, kun se alko satuttaa mua ihan hirveesti henkisesti (syytti mua kaikesta, omista fyysisistä kivuistaan ynnä muusta kun en nähnyt häntä päivittäin - en vain jaksanut ja lopuks hänen näkemisensä alko ahdistaa), ja jaksoin sitä vielä seuraavan kuukauden kunnes olin sitä mieltä että tää oli tässä. Hän yritti myös pakottaa mut sänkyyn mut sen verran sain sananvaltaa ja voimaa siinä asiassa et hän ei mitään mulle päässyt tekemään.
Mä ahdistuin sen jätkän läsnäolosta ihan järkyttävästi, ja oonkin siitedes saanut satunnaisia paniikki/ahdistuskohtauksia, jolloin saatan alkaa itkee ihan järjettömästi ja tuntee oloni uhatuks, plus sydän tykyttää tuhatta ja sataa. Myös saatan satuttaa itteeni ja mun todellisuudentaju hälvenee - näen ja kuulen harhoja. Niitte kohtausten tuleminen tihenty aina kesää kohden, kunnes mä pelkäsin niitä kokoajan ja sit se jäi päälle.
Sit aloin seurustella talvella tytön kanssa, jonka kanssa oon edelleenkin. Häneen oon voinut luottaa. Hän on pitänyt musta huolta aina noitten "kohtausten" aikana, ja ne alko hiljalleen pahentua; kerran mä lähin autotielle aikeinani tappaa itseni. Yhtäkkiä musta kuitenkin alko tuntua hänenkin kanssaan sellaselta, etten riitä, et mä en miellytä ja mut halutaan vaan unohtaa - hän ei itse siis ole tekojensa välityksellä viitannut mitenkään siihen. Lopetin syömisen koska en yksinkertasesti oo jaksanut syödä ja ruoka oksettaa. Multa on lähtenyt kilo per viikko, ja oon muutenkin alipainoinen. Enää mä en jaksa itkee, mut mulla on sietämättömän huono olo jatkuvasti. En uskalla puhuu siitä enää edes tyttöystävälleni, enkä kenellekään kaverilleni. Itsemurha houkuttelis ihan hirveesti. Mulla on suunnitelma jo aika valmiina, ja varmasti sen tekisin jos vain saisin kaiken tarvittavan. Huono olo oksettaa, heräilen öisin, oon kaveriseurassakin tosi hiljainen ja apea. Edelleen saan myös noita samoja kohtauksia. Vanhempia kohtaan oon tosi ärtynyt, ja haluun vaan olla omassa rauhassani. Viiltelen edelleen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen sinua paljon vanhempi ja kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta,nytkin voin tosi huonosti.
Sinulla on vielä toivoa minulla ei mitään,lukuisat itsari yritykset takana pakkohoidot.
Olen ihan yksin en syö oikeasti enää mitään koska en pysty menemään kauppaan.
Et halua tähän tilanteeseen et varmasti minä odotan hidasta kuolemaa uskalla sinä elää ja hae apua.
Minä en enää parane.
Voima halit.
Mut on johdatettu avohoitoon justiinsa, ja aletaan saman tien suunnitella lääkkeitä. Musta vaan tuntuu jo nyt, ettei musta saa enää onnellista - en mä osaa edes kuvitella itteeni sellaseks..