jos alkaa kauheasti ahistamaan se rakas ja mitä se on sanonu ja tehny tai jättäny tekemättä, niin sit vaan katkasee ne ajatukset. Torjuu ne, eikä ajattele ollenkaan asiaa. Painaa ne tunteet sinne piiloon mistä ne tuli, ja oottaa että ne tulee hyväksyttävämpinä takas. Niin mä joskus teen. Ei pidä antaa tunteille hirmuvaltaa. Tee sinäkin silleen.
Kannattaa tehä silleen, et
Ystävän vinkki
13174
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Että voodoonuket ovat tosi hyviä terapeutteja. Ja ilmaisia.
Eikun vaan neulatyynyjä tekemään. :D mitään lässytyksiä ohikorvien juttuja, patoutunut viha on ihmiselle pahinta. Sen olen itse oppinut.
Mulla ei onneksi tuollasia ongelmia ole, kun ei ole sitä rakastakaan. Ei kaikkia sanomisia kannata piilottaa mielensä perukoille, mä kun muistan ne ilkeät jutut mitä muut on sanoneet mulle, niin ei enää elä turhissa kuvitelmissa, että mullekin löytyis joku rakas. Ei mun näköistä kukaan voi ikinä rakastaa, eikä edes ystävänä pitää, se on vaan fakta, jonka olen muitten sanomisista ja puheista ja täältäkin luetuista teksteistä ymmärtänyt. Kun ne muistaa, niin ei toisten tee samaa virhettä uudelleen eli rupea liikoja kuvittelemaan, että muka kelpaisin muille ihmisille. Sellaista ei ole ennenkään tapahtunut, joten ei sitä jatkossakaan tule tapahtumaan. Virheistä oppii, jos ei muuta niin varomaan muita ihmisiä.
Tuskin pitää paikkansa tuo. Vaikutat vain masentuneelta. Masennus vääristää ajatukset.
Kyllä pitää paikkansa. Kaikki on elämän aikana opittua, koettua todellisuutta. Kaipa sitä masentuu, kun tajuaa ettei kukaan oikeastaan voi pitää minusta millään tavalla, etten ikinä ole missään paikassa kelvannut muille ihmisille. Jotain vikaahan minussa muutenkin täytyy olla, eihän sitä muuten joutuis aina ystävien hylkäämäksi, kun he saavat uusia ystäviä mun tilalle ja antavat ymmärtää heidän olevan joka tavalla mua parempaa ja laadukkaampaa seuraa. Kun tuollasta on sattunut useammin kuin kerran, niin kai siitä jotain ottaa opikseen. Mä opin sen etten päässyt kenenkään ystävätasolle, mä olin reilusti sen tason alapuolella aina, ei mitään mahiksia sinne ylätasolle.
Höpö höpö. Tuo kuulostaa ihmisen elämältä. Joidenkin kanssa vaan kemiat pelaa paremmin kuin joidenkin toisten kanssa. Älä takerru niihin, joiden kaa et ole tullut toimeen. Ihan normi meininkiä toi on, oikeesti.
En takerrukaan vaan yritän jatkossa pärjätä ilman ystäviä eli yksinäni. Mulla ei ole kemiaa kenenkään kanssa se on jo tullut opittua, ystävyys oli vaan sellanen asia jota mun elämään ei sitten ikinä oltu tarkoitettukaan ja se siitä. En mä halua enää olla joku pakkopulla, säälinkohde, jonka seuraa on pakko pitkin hampain kärsiä. Mussa oli vaan liikaa vikoja ja siksi en ikinä kellekään ystävätasolle kelvannut ja sen takia en enää edes yritä ystävystyä, tutustua kehenkään, ei se mitään hyödytä, ei kukaan mua ystäväksi huoli. Viimenen ja ainoa tuttavuuskin päättyi siihen, kun tuttava löysi hienompia ystäviä mun tilalle. Just nyt kun olisin eniten ystäviä tarvinnut, ei ole ensimmäistäkään. No, minkäs sille voi, kun en kellekään ystäväksi kelpaa, niin pakko pärjätä ihan yksinänsä. Sellasta se elämä on, toisilla on jonoksi asti ystäviä, toisella ei ole yhtäkään.
Ei tuu toimimaan. Kyllä sitä joko rakastaa tai ei. Jos kysessä on mahdoton ihastus niin ajan kanssa kyllä haalistuu nekin hullutukset. Mutta aikaa se voi viedä. Muussa tapauksessa voi mennä juttelee ihastukselleen niin ei tarvi kuukausi tolkulla pantata. Mutta jos on jätetty tai petetty ja tunteita jäljellä niin katkeruudelle ei saa antaa valtaa. vai mitä ajattelet ?
Kasvaa juuri siinä maastossa, missä tosiasiat vaietaan kuoliaaksi tunnustamatta.
Mutta, toki, jokainen omalla tyylillään.
Ei se onnistu. Oon joskus lukenutkin, ettei se kannata padota tunteita sisälleen. Oon myös aika lailla tunne ihminen, mutta tunteiden näyttäminen/ilmaiseminen on mulle ongelma. Yritän sitä just opetella, etten vain pidä tunteitani sisälläni. Hyvä esimerkki tästä on kun mummoni kuoli, aloin saada paniikkikohtauksia. Jälkeenpäin tajusin, että yritin peittää surun ja olla "urhea", ikäänkuin ei tuntuisi missään, siinä syy paniikille.
Silittelisin sua sillain tosi nätisti jos olisit hän. Älä patoa tunteita enää, joku voi nytkin rak...taa sinnuu.
Mä olen huomannut itsestäni sen, että kun läheiseni sairastui vakavasti, yritän suunnata ajatuksia muihin asioihin etten kokonaan menis hajalle murheen takia. Hukutan tuon murheen myös jatkuvaan tekemiseen, yritän tehdä samoja asioita kuin ennenkin, vaikka siinä ei ole mitään järkeä, ei niitä tekemisiä kukaan enää arvosta tai huomaa. Olen huomannut tulleeni pikkusen kovemmaksi, pakko kovettaa itsensä, että jaksaa ja pystyy hoitamaan sairasta. Pitää olla ja esittää ettei mikään tunnu missään, että jaksaa mennä päivä kerrallaan eteenpäin.
Tunteet saa ja pitää näyttää. Silloin ihminen tietää olevansa elossa. Olet ansainnut sen. Ja kyllä ne vaikeakin tunteet aikanaan helpottavat, kun annat erityisesti hyville ja ihaillen tunteile tilaa ja aikaa. Hyvät tunteet täyttävät tyhjää tilaa ja ikävät ja vaikeat tunteet eivät mahdu sinne silloin niin hyvin. Toisaalta itse olen oppinut typistämään ikäviä tunteitani hurtilla huumorilla, joka saa lähestulkoon itkemään. Sama se, millä tavoin saa tunteidenkanavat auki. Sellainen on puhdistavaa. Tiedäthän kathariksen?
Kyllähän ne tunteet on hyvä läpikäydä ja tuntea. Mutta ihmiselle joka kohtelee muita huonosti ei kannata antaa omasta sisimmästään ja mielenrauhasta liikaa valtaa. Ei ole sen arvoista jos ei arvosta muita. Ja osaa asettaa itseään samalle viivalle ja toisen asemaan.