Tutustuin nuorena yhteen ihanaan poikaan. Olimme molemmat ujoja ja kokemattomia. Ensin olimme kirjekavereita, sitten aloimme tapailla ja vietimme lopulta paljon aikaa yhdessä. Kirjeiden kirjoituskin jatkui, meillä oli tapana sanoa, että vain sinulle minä voin kertoa ihan kaiken tai että vain sinä haluat kuunnella ja välität.
Olimme läheisiä hyviä ystäviä, oli meillä romanttisiakin hetkiä mutta ei suudeltu, ei rakasteltu. Koskaan ei sanottu ääneen, että minä rakastan sinua. Minä rakastin häntä mutta pelkäsin, että tunnustamalla rakkauteni menetän hyvän ystävän. Pelkäsin, että hän ei rakasta minua, että teen itseni naurunalaiseksi, säälittäväksi, että hän ei enää voi olla kanssani niin kuin ennen. Että asiat menevät hankaliksi, että suhde riskeeraa tämän mitä nyt on. JNE
Jossain vaiheessa häneltä sain viestin, että hän rakastaa minua. Vastasin jotenkin tyyliin kyllä minä sen tiesin ja niin sinunkin pitäisi tietää minun tunteeni, en tarkkoja sanoja muista. Mutta en mennyt hänen tykönsä ja sanonut että niin minäkin, sanoin asian jotenkin vaikeammin, runollisemmin ja saattoi jäädä ymmärtämättä. Hänkin oli aina välillä ollut toisen kanssa, nyt minä olin ja luulin löytäneeni elämäni miehen. En hölmö tehnyt mitään kun asia vain jotenkin... jäi. Hän taisi löytää siinä vaiheessa nykyisen kumppaninsa kun minä omani nykyisen. Ja kun menin naimisiin, hän ei tullut vaikka pyysin.
Olemme joulukortti-syntymäpäiväkortti -linjalla yhteyksissä, eipä muuten. En sanottavammin pidä hänen näkemisestään naisensa kanssa, vaikka varmasti hän on ihan ok. Tuntuu vain tosi pahalta. Ajattelen, että hän ansaitsisi paremman mutta tietysti olen mustis ja mietin että minä olisin hänelle hyvä. Katson että yhä vain on komea mies, mietin että tahtoisin nuo kädet ympärilleni.
Hän ei tahdo lakata pitämästä yhteyttä mutta ei kuitenkaan juuri pidä. Kun satunnaisesti näen häntä niin luulen näkeväni hänen katseestaan enemmän kuin ystävyyttä, kaipuuta ja surua. Mutta luultavasti vain kuvittelen, koska tahtoisin! Tajuan sen, että projisoin vain omia toiveitani. Miksi tahtoisin hänen rakastavan yhä minua? Mitä järkeä minun on tahtoa niin tai rakastaa häntä enää, koska minulla on hyvä mies jota rakastan ja arvostan? Miksi ajattelen häntä - siksi, että tunteitaan ei voi järjellä sammuttaa tai kahlita.
Onko mahdollista, että tämä ihana mies rakastaa minua yhä vai onko tämä vain tätä omaa toiveajatteluani? Joskus hän sanoi minulle aikanaan, että saisin olla hänen kanssaan joka päivä elämän loppuun saakka jos tahtoisin. Enkä tajunnut enkä uskaltanut toimia, suudella, lopettaa jahkaamista. Nyt ikävöin ja mietin,
etten enää koskaan saa aikaa kääntymään, en saa ystävyyttä palaamaan, että olen tehnyt virheen
mutta en voi myöntää sitä, koska olen vieläkin ihan yhtä
haavoittuva,
ujo,
pelokas
kuin silloin olin. Rakastan häntä varmasti niin kauan kuin elän. Häntäkin ja omaani.
Auttakaa minua ja kommentoikaa, erityisesti miehen näkökulma olisi arvokas.
Olimme läheisiä hyviä ystäviä, oli meillä romanttisiakin hetkiä mutta ei suudeltu, ei rakasteltu. Koskaan ei sanottu ääneen, että minä rakastan sinua. Minä rakastin häntä mutta pelkäsin, että tunnustamalla rakkauteni menetän hyvän ystävän. Pelkäsin, että hän ei rakasta minua, että teen itseni naurunalaiseksi, säälittäväksi, että hän ei enää voi olla kanssani niin kuin ennen. Että asiat menevät hankaliksi, että suhde riskeeraa tämän mitä nyt on. JNE
Jossain vaiheessa häneltä sain viestin, että hän rakastaa minua. Vastasin jotenkin tyyliin kyllä minä sen tiesin ja niin sinunkin pitäisi tietää minun tunteeni, en tarkkoja sanoja muista. Mutta en mennyt hänen tykönsä ja sanonut että niin minäkin, sanoin asian jotenkin vaikeammin, runollisemmin ja saattoi jäädä ymmärtämättä. Hänkin oli aina välillä ollut toisen kanssa, nyt minä olin ja luulin löytäneeni elämäni miehen. En hölmö tehnyt mitään kun asia vain jotenkin... jäi. Hän taisi löytää siinä vaiheessa nykyisen kumppaninsa kun minä omani nykyisen. Ja kun menin naimisiin, hän ei tullut vaikka pyysin.
Olemme joulukortti-syntymäpäiväkortti -linjalla yhteyksissä, eipä muuten. En sanottavammin pidä hänen näkemisestään naisensa kanssa, vaikka varmasti hän on ihan ok. Tuntuu vain tosi pahalta. Ajattelen, että hän ansaitsisi paremman mutta tietysti olen mustis ja mietin että minä olisin hänelle hyvä. Katson että yhä vain on komea mies, mietin että tahtoisin nuo kädet ympärilleni.
Hän ei tahdo lakata pitämästä yhteyttä mutta ei kuitenkaan juuri pidä. Kun satunnaisesti näen häntä niin luulen näkeväni hänen katseestaan enemmän kuin ystävyyttä, kaipuuta ja surua. Mutta luultavasti vain kuvittelen, koska tahtoisin! Tajuan sen, että projisoin vain omia toiveitani. Miksi tahtoisin hänen rakastavan yhä minua? Mitä järkeä minun on tahtoa niin tai rakastaa häntä enää, koska minulla on hyvä mies jota rakastan ja arvostan? Miksi ajattelen häntä - siksi, että tunteitaan ei voi järjellä sammuttaa tai kahlita.
Onko mahdollista, että tämä ihana mies rakastaa minua yhä vai onko tämä vain tätä omaa toiveajatteluani? Joskus hän sanoi minulle aikanaan, että saisin olla hänen kanssaan joka päivä elämän loppuun saakka jos tahtoisin. Enkä tajunnut enkä uskaltanut toimia, suudella, lopettaa jahkaamista. Nyt ikävöin ja mietin,
etten enää koskaan saa aikaa kääntymään, en saa ystävyyttä palaamaan, että olen tehnyt virheen
mutta en voi myöntää sitä, koska olen vieläkin ihan yhtä
haavoittuva,
ujo,
pelokas
kuin silloin olin. Rakastan häntä varmasti niin kauan kuin elän. Häntäkin ja omaani.
Auttakaa minua ja kommentoikaa, erityisesti miehen näkökulma olisi arvokas.
Vastaukset 4
Vanhimmat
...siihen en osaa vastata.
Hänellä saattaa toki olla samanlainen tunne sinua kohtaan, mitä itse tunnet häntä kohtaan.
-Joka minusta...
Hmm..nyt on vaikea selittää...
Minulla on sama tilanne ollut niin kauan kuin muistan.
Olen naimisissa, ja tämä "entinen-tyttöystäväni" jonka kanssa emme ikinä mihinkään edenneet
on edelleen mielessäni.
Olen ajatellut asian niin, että asia on helppo selittää "rakastamisella".
Kuitenkin luulisin,
että
kaipaat "sitä jotain" joka aikanaan jäi kokematta.
-Mies, joka olisi ollut sinulle "ihanne" jäi ihanteeksi,
koska suhdetta ei koskaan kehittynyt.
Illuusioita "siitä saavuttamattomasta" on tälläisen nostalgisen suomalaisen "mukava" pitää yllä. -Kaikkine kipuineen.
Teillä oli jotain ainutlaatuista. Sitä ei mikään muuta.
-Varmasti omalla tavallasi tätä kyseistä miestä rakastat, mutta ehkä ns. rakkauttasi pönkittää ennemminkin menetetty mahdollisuus siihen, mitä TEILLÄ olisi voinut olla.
Nyt "Sinun" paikkaasi pitää joku toinen.
Omaa tilannettani jouduin parisen vuotta sitten miettimään oikein urakalla,
avioliittoni ajautuessa suohon. Tämä "illuusio-rakkauteni" pyöri mielessä,
mitä meistä olisi tullut, miksi tilaisuuteni mogasin, millainen hän olisi "meidän vaikeuksia" vastaan ottamaan. Toimisiko toisin kuin vaimoni.
(tämä ei toki ollut sen hetkisen karikon syy, mutta pulpahti pinnalle jokatapauksessa.)
-No se siitä.
Asumuseron aikana "rakkauteni" taas tapasin.
Keskusteltiin, kuin aina ennenkin.
Kaikki oli, kuin päivääkään ei erossa oltaisi vietetty.
Nautin. Tunsin että "sydämeni sulaa".
(heh...nyt tämä mies muuttuu taas pelleksi.. ;)
-Tuntikausien jutustelun jälkeen totesin hänelle ensimmäisen kerran, kuin vahingossa,
että
"Olen aina rakastanut sinua."
Minäkin olin näkevinäni tuon sinulle tutun "kaipuun ja haikeuden" hänen kasvoiltaan.
-Hän, vastoin kaikkia odotuksiani vastasi,
"Et rakasta. Et sillä tavalla. Enkä minäkään sinua.
-Haaveissa, jostain siitä uskomattoman-ihanasta on hyvä elää, muttei nyt sentään aleta leikkimään mitään Roomeota ja Juuliaa."
Olemme, jos vielä mahdollista, vieläkin lähempänä toisiamme kuin ennen.
Ja molemmat onnellisesti aviossa tahoillaan.
Mutta ne niin sanotut "rakkauden tunteet" ovat kadonneet.
Mielettömän hyvä ystävyys, nykyään "perhetuttavuus" on säilynyt.
Se, että hän "löi luun kurkkuun" ilmoittamalla tämä kaiken olevan vaan itsetunnon pönkitystä,
omaa
heikkoa halua tuntea itsensä edelleen TÄRKEIMMÄKSI,
sai silmäni auki.
Niinhän se oli.
Ainakin omassa tapauksessani.
Halusin edelleen olla se "Paras-ainoa-oikea",
ja
tietää toisen tuntevan "presiis" samalla tavalla, VAIKKEI kumpikaan olisi omasta nyky-suhteestaan irrottautunutkaan.
Siitä tuli vaan niin "hieno tunne" että jotain elämääkin suurempaa olisi voinut olla.
Kuvitelmaa, oman itsetunnon pönkittämistä se on.
Niinkin kauniilla asialla kuin rakkaus...
-Kiitti, ja moi ! =) -Jukkis
Kiitos,
Oli mukava lukea ajatuksiasi ja tosi helpottavaa huomata, että muitakin tällaisia on :) Olen todella monta kertaa ajatellut, että minulla on mielessäni nimenomaan haavekuva, jonka rakastamista rakastan.Haluaisin luopua siitä, mutta en osaa. Tai ehkä jos IHAN OIKEASTI haluaisin luopua siitä, niin osaisin...
Tuntui erityisen hyvältä kuulla lauseesi "teillä oli jotakin ainutlaatuista jne". Niin oli. Ei vain saisi tietenkään tällä tavalla jumittua toiseen, mutta varmasti se on itsetuntokysymys ja juuri sehän se ärsyttää, että toinen elää sitä todeksi, mitä meillä olisi voinut olla.
Mitä meillä olisi voinut olla.. siitä tässä on kysymys. Uskon ihan vilpittömästi, että meillä olisi voinut olla kaunista ja hyvää yhdessä.
En tiedä, mihin asti se olisi vienyt meidät.
Luet siis ajatuksiani :)
Siinä mielessä olen kyllä erilainen, siis varmasti tyhmempi, yltiöromanttisempi, että ihan vakavissani pelkään sitä, että hän joskus tahtoisi vielä tulla elämääni sillä tavalla. Pelkään, että tyhmyyksissäni lähtisin ajamaan takaa varjoa ja tulisin satutetuksi ja ennen kaikkea satuttaisin omaa kultaista miestäni.
Saattaa hyvinkin olla niin, että olen miehelle, johon olen jumittunut, joku takaportti, jota hän tahtoo pitää auki. En yhtään sen enempää. Nainen, joka ainakin on kiinnostunut, mikäli kukaan muu ei ole. Sinänsä kuulostaa pahalta, mutta on oltava realistinen. Kauniita sanoja, mutta todellisuudessa kaikki muu menee edelleni.
Itse asiassa hyvä niin.
Kiitos Juhani :)
Itselläni oli sama tilanne, ihas nuorena seurusteltiin 4v ajan, se loppui tän hölmöilyihin silloin!
Molemmat ajauduttiin omille tahoillemme ja asiat, jotka joskus silloin sanottiin, palutuivat aika ajoin mieleeni! Ja ikäväkin, kieltää en sitä voi!
Muista, kuitenkin haavekuva, voi elämässä toteutuakin! En halua sinulle luoda turhia haavekuvia, silti noin!
Minulla tuo haavekuva toteutui, useiden vuosien jälkeen (melkein 20v)!
En tiedä uskotko, tai ei sillä väliä! Tunne on vain säilynyt noiden vuosien ajan ja saanut aivan uuden ulottuvuuden!
Ja me kait ollaan liiankin tunnepohjaisella alueella, kuitenkin elämä on nyt yhteistä, vuosien jälkeen! Ja kuitenkin ajatus, kuin tunne on saanut uuden "värin"!
Ja nautimme toisistamme ja ajasta elämässämme nyt! Usko, ett kaikki on kuitenkin mahdollista!
Jos on jäänyt jokin "kaunis" kipinä siihen ihmissydämmeen=))) Se kipinä ei häviä, ei vuosienkaan aikana, se vaan saattaa olla piilossa hetkittäin!
Kun luin tuon ensimmäisen viestin, tuli ihan onneton olo itelleni. Oon nuori pian aikuinen poika ja olen seurustellut yli puolvuotta erään tosi hienon ja mahtavan tytön kanssa. Nautin hänen näkemistään ja hänen kanssaan olosta. Mutta meidän suhde on kuin suoraan lainaus tuosta siun tekstistä... Eli mie oon kertonu omat tunteeni ensin vähän varovaisemmin ja nyt viimeaikoina ihan kunnolla hänelle, mutta hän ei oikein pysty sanomaan mitään omistaan... Mie rakastan häntä todella ja en muuta tahtois tehdä kun olla hänen kanssaan. Päätimme nyt pitää pientä taukoa että saisimme ajatukset järjestykseen. Soitin hänelle että ollaan vaan kavereita koska en enää jaksa yrittää. Mut en mie pysty ajattelemaankaan ketään muuta, kun tuntuu että en olis onnelline kenenkään muun kanssa. Kyllähän useammatkin tytöt on kyselly ulos taikka kahville mut kun ei voi niin ei... Mut kirsi74 jos sie voisit jotain sanoa? Mitä sie oisit toivonu et se poika olis tehny sillon? Mie oisin tosi kiitolline jos joku edes vastais, kun alkaa tosiaan itseltään vähän keinot loppua ja ei sitä ainaista yrittämistä loputtomiin jaksa...