Laajamittainen masennus oli se sitten minkäasteista tahansa, tuo usein mukanaan muihinkin mielenhäiriöihin rinnastettavia ei toivottuja ilmiöitä, kuten sosiaalista eristäytymistä, paniikkihäiriötä, ahdistusta, pelkotiloja, jännitystä, ja tästä negatiivisesta syy/seuraus -suhteesta aiheutunutta yksinäisyyttä.
Siksi tämänkin aloituksen olisi voinut laittaa useammallekin palstalle.
Itse kärsin vakavasta/vaikeasta masennuksesta ja kun pahimmillaan se imee ihmisen sielua mustaan aukkoonsa ja pyyhkii siihen asti kehittynyttä persoonaa pala palalta, on vaikea kokea olevansa muuta kuin pala menneisyyttään, vailla tulevaisuutta.
Ei siinä järkevän keskustelun kautta selitetä enään kenellekään joka ei samoja asioita ole itse kokenut, miksei elämä maistu enää samalta.
Elämä junnaa vain paikoillaan päivästä toiseen, arvottomuuden tunne kasvaa päivä päivältä. Ajatukset puuroutuvat, aloitekyky on täysin nollissa, joskus aamuisin tai milloin ylipäätänsä herääkin, oli aika mikä tahansa, katkonaisen unen jälkeen, herää niin voimakkaaseen ahdistuksen tunteeseen, että on lähes mahdotonta pukea edes päällensä. Sydän lyö niin lujaa että luulee jo kuolevansa siihen tai että on jotain fysiologisesti vialla. Mutta ei, on vain uusi päivä. Aurinko nousi siis tänäänkin, minunkin kai pitäisi. Ja niin se nousee huomennakin. Eloonjäämisvietin kautta enää ymmärrän tämän, en optimistisuuden, en minkään harhaisen kuvitelman kautta jossa huomenna kaikki on paremmin, sisimmässäni toivon, mutten enää usko.
En enää tunnista itseäni, kuka minä oikeastaan olen? Olenko koskaan oikeastaan ollutkaan mitään vai avasiko elämä vaan vihdoin silmäni omalle arvottomuudelleni? Olenko ollut joskus onnellinen? Nauranut? Hymyillyt edes?
Kyllä, mutta nuo elämän onnellisimmat hetket muistuttavat sydänalassani kivuliaina piikkeinä ajasta, jota en enää voi saavuttaa. Häilyvät ensin pinnalla ja katoavat sitten unholaan, kuin menetettyjen rakkaiden ja kauan kadotettujen ystävien kasvotkin. Kun mieli kääntyy itseään vastaan, on vain helpompaa sulkea kaikki pois, unohtaa, olla tuntematta, ajattelematta..mitä minusta on jäljellä?
P.S. Profiilin kautta voi ottaa yhteyttä, on sitten vailla vertaistukea, ymmärrystä, rehtiä perseelle potkimista, satunnaista keskustelua tai ihan mitä tahansa vastaavaa..kunhan ei jää yksin, muuten se kierre vaan jatkuu ja jatkuu.
Itse olen jäänyt ja niin on varmasti moni muukin!
Siksi tämänkin aloituksen olisi voinut laittaa useammallekin palstalle.
Itse kärsin vakavasta/vaikeasta masennuksesta ja kun pahimmillaan se imee ihmisen sielua mustaan aukkoonsa ja pyyhkii siihen asti kehittynyttä persoonaa pala palalta, on vaikea kokea olevansa muuta kuin pala menneisyyttään, vailla tulevaisuutta.
Ei siinä järkevän keskustelun kautta selitetä enään kenellekään joka ei samoja asioita ole itse kokenut, miksei elämä maistu enää samalta.
Elämä junnaa vain paikoillaan päivästä toiseen, arvottomuuden tunne kasvaa päivä päivältä. Ajatukset puuroutuvat, aloitekyky on täysin nollissa, joskus aamuisin tai milloin ylipäätänsä herääkin, oli aika mikä tahansa, katkonaisen unen jälkeen, herää niin voimakkaaseen ahdistuksen tunteeseen, että on lähes mahdotonta pukea edes päällensä. Sydän lyö niin lujaa että luulee jo kuolevansa siihen tai että on jotain fysiologisesti vialla. Mutta ei, on vain uusi päivä. Aurinko nousi siis tänäänkin, minunkin kai pitäisi. Ja niin se nousee huomennakin. Eloonjäämisvietin kautta enää ymmärrän tämän, en optimistisuuden, en minkään harhaisen kuvitelman kautta jossa huomenna kaikki on paremmin, sisimmässäni toivon, mutten enää usko.
En enää tunnista itseäni, kuka minä oikeastaan olen? Olenko koskaan oikeastaan ollutkaan mitään vai avasiko elämä vaan vihdoin silmäni omalle arvottomuudelleni? Olenko ollut joskus onnellinen? Nauranut? Hymyillyt edes?
Kyllä, mutta nuo elämän onnellisimmat hetket muistuttavat sydänalassani kivuliaina piikkeinä ajasta, jota en enää voi saavuttaa. Häilyvät ensin pinnalla ja katoavat sitten unholaan, kuin menetettyjen rakkaiden ja kauan kadotettujen ystävien kasvotkin. Kun mieli kääntyy itseään vastaan, on vain helpompaa sulkea kaikki pois, unohtaa, olla tuntematta, ajattelematta..mitä minusta on jäljellä?
P.S. Profiilin kautta voi ottaa yhteyttä, on sitten vailla vertaistukea, ymmärrystä, rehtiä perseelle potkimista, satunnaista keskustelua tai ihan mitä tahansa vastaavaa..kunhan ei jää yksin, muuten se kierre vaan jatkuu ja jatkuu.
Itse olen jäänyt ja niin on varmasti moni muukin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä tekisi itsekin mieli vain luovuttaa. Tuntuu että ei tästä ikinä parane tai saa paniikkikohtauksia hallintaan. Itsetunto on uskomattoman alhaalla, ja tosiaan, itsekin ajattelen aina sitä että ihan sama mitä minulle tapahtuu, maailma kuitenkin jatkaa elämistä. Eipä ole enää paljoa ystäviä, vaikea on nykyisiäkään pitää kun mitään ei voi ikinä tehdä. Pelottaa että he luulevat minun välttelevän heitä tai kyllästyvän sairauteeni. Mutta kuka siis yksinäistä ihmistä ajattelisikaan jos ympärillä ei ketään ole? Silloin kai tavallaan on arvoton.
Jos olet suosittu, julkkis tai rikas niin silloin tietenkin sinusta välitetään ja on iso tukiverkosto jos jotain tapahtuu. Kuitenkin jos miettii, niin harvoin tuollaisille ihmisille tapahtuu sellaisia ylitsepääsemättömiä elämän kriisejä koska heillä on itseluottamusta ja paljon läheisiä, ja kriisien ylipääseminen on paljon helpompaa.
Suomi hyvinvointivaltio, ja p****t.. Itse olen sen jo niin monen lääkärin/psykiatrin/psykologin/hoitajan/perheen/ystävän suusta kuullut että jos et itse tee muutosta niin tällaisena elämäsi tulee pysymään...
En tiedä minkä ikäinen olet, mutta itse olen sitä ikäluokkaa että minua voitaisiin kutsua syrjäytyneeksi nuoreksi. Onhan Suomessakin ollut jo vaikka kuinka monta kampanjaa syrjäytymistä vastaan, kumma kyllä itse en ole saanut minkäänlaista hyötyä näistä. Kirjoitin jopa ministeri paula risikolle jolta sain jotain häränkakkaa vastauksena varmaan puoli vuotta viestini lähettämisen jälkeen; tyyliin "sinulla on hyviä pohdintoja ja ideoita, mukavaa syksyä!"
Olen kovin suvaitsevainen ihminen, olenhan itsekin siipirikko. Minua karmaisee ajatus siitä että esimerkiksi yksinäisiä pitäisi saattaa yhteen niin että kemiat kohtaavat. Jos vaikka ylä-asteella luokalla on joku hiljainen ja muiden mielestä outo ihminen, niin valitettavaa mutta totta, hän tuskin koskaan ystävystyy "siistien" tyyppien kanssa. Parasta olisi siis etsiä toinen samanlainen seiniin nojaileva, ujo, puheissaan takelteleva ystävä. Mielellään monta että saataisiin aikaan kunnon porukka. Tällaista on kuitenkin vaikea toteuttaa ilman että loukkaisi yksinäistä ja ilman että hän ajattelee "en voi saada kavereita kuin muista yhtä onnettomista, oudoista ja yksinäisistä kuin minä itse" Ihmisiä pitäisi jotenkin saattaa yhteen. Olen koulut jättänyt taakseni jo monta vuotta sitten mutta silti ajattelen että koulussa kuitenkin joskus muodostetaan jopa loppuelämän siteitä, joten siellä tämä pitäisi aloittaa. En tiedä miksei kukaan kuitenkaan tee mitään, ja mitä hyötyä sinun on esittää ideoita päättäjille kun ei kukaan kuitenkaan mitään tee?
Ylös ulos ja lenkille vaikka siitä,ei se oma olotila palstoilla itkemällä parane!!!
Elämänhallintaa voi ehkä opettaa,mutta jokaisen se on lopulta itse opittava.
Ei ! Masentunut ei kaipaa mitään besserwisseröintiä!