Jostain syystä tämä viesti ei mene läpi vastauksena Korhosen juttuun, joten yritetään omana avauksena.
Sinulta jää siteeraamatta yksi mielestäni hyvin keskeinen asia tuosta Jakobsonin painista.
Jakobson: "Miksi Suomea ei miehitetty? kysyi Jugoslavian diktaattori Josip Broz Tito huhtikuussa 1945. Stalin vastasi: Otimme aivan liikaa huomioon amerikkalaiset."
Tämän perusteella voisi sanoa, että torjuntavoitto ei ratkaissutkaan kohtaloamme säilyä itsenäisenä valtiona. Sen ratkaisikin toisen suurvallan Yhdysvaltain presidentin Rooseveltin kanta asiaan. Ja Stalin joutuu kuuntelemaan Rooseveltiä, sillä NL oli riippuvainen USAn materiaaliavusta. Lisäksi voidaan sanoa, ettei Suomi NL:n näkövinkkelistä ollut niin merkittävä, että sen takia olisi kannattanut alkaa rettelöimään USAn kanssa.
Torjuntavoitto oli toki tärkeä. Jos NL olisi miehittänyt sodan kuluessa Suomen, siitä olisi voinut syntyä ns. status quo-tilanne, jota ei olisi enää muutettu. Jos Suomi olisi ollut miehitettynä, Rooseveltkin olisi voinut katsoa, että se on nyt jäänyt NL:n sotasaaliiksi ja sillä siisti.
On siis ehkä hyvä ymmärtää, ettei Isä Aurinkoinen meille itsenäisyyttä hyvää hyvyyttään luovuttanut. Tuskin hän sitä senkään vuoksi teki, että katsoi kovasti vastaan tapelleen kansan sen ansaitsevan. NL:lle sopi rauha Suomen kanssa siinä vaiheessa, koska sillä oli kiire Berliiniin ja Suomenlahtea pitkin sinne ei voinut panssarivaunulla huristaa. Jos tätä kiirettä ei olisi ollut, NL olisi miehittänyt Suomen ennen pitkää eli viimeistään siinä vaihessa, kun Saksa olisi lopullisesti kukistunut.
Nähdäkseni torjuntavoiton aiheuttama status quo yhdessä USAn miehitykselle torjuvan kannan kanssa ratkaisi Suomen itsenäisyyden. Voisi olla historian tutkijoille hyvä haaste päästä selvyyteen siitä, mikä USAn vaikutus todellakin Suomen itsenäisyyden säilyttämisessä on. Kuinka paljon saamme olla kiitollisia siitä Franklin D. Rooseveltille? Jos saamme, hänelle voitaisiin pystyttää patsas vaikka siihen Mannerheimin patsaan viereen ja julistaa hänet postyymisti Suomen kunniakansalaiseksi.
Sinulta jää siteeraamatta yksi mielestäni hyvin keskeinen asia tuosta Jakobsonin painista.
Jakobson: "Miksi Suomea ei miehitetty? kysyi Jugoslavian diktaattori Josip Broz Tito huhtikuussa 1945. Stalin vastasi: Otimme aivan liikaa huomioon amerikkalaiset."
Tämän perusteella voisi sanoa, että torjuntavoitto ei ratkaissutkaan kohtaloamme säilyä itsenäisenä valtiona. Sen ratkaisikin toisen suurvallan Yhdysvaltain presidentin Rooseveltin kanta asiaan. Ja Stalin joutuu kuuntelemaan Rooseveltiä, sillä NL oli riippuvainen USAn materiaaliavusta. Lisäksi voidaan sanoa, ettei Suomi NL:n näkövinkkelistä ollut niin merkittävä, että sen takia olisi kannattanut alkaa rettelöimään USAn kanssa.
Torjuntavoitto oli toki tärkeä. Jos NL olisi miehittänyt sodan kuluessa Suomen, siitä olisi voinut syntyä ns. status quo-tilanne, jota ei olisi enää muutettu. Jos Suomi olisi ollut miehitettynä, Rooseveltkin olisi voinut katsoa, että se on nyt jäänyt NL:n sotasaaliiksi ja sillä siisti.
On siis ehkä hyvä ymmärtää, ettei Isä Aurinkoinen meille itsenäisyyttä hyvää hyvyyttään luovuttanut. Tuskin hän sitä senkään vuoksi teki, että katsoi kovasti vastaan tapelleen kansan sen ansaitsevan. NL:lle sopi rauha Suomen kanssa siinä vaiheessa, koska sillä oli kiire Berliiniin ja Suomenlahtea pitkin sinne ei voinut panssarivaunulla huristaa. Jos tätä kiirettä ei olisi ollut, NL olisi miehittänyt Suomen ennen pitkää eli viimeistään siinä vaihessa, kun Saksa olisi lopullisesti kukistunut.
Nähdäkseni torjuntavoiton aiheuttama status quo yhdessä USAn miehitykselle torjuvan kannan kanssa ratkaisi Suomen itsenäisyyden. Voisi olla historian tutkijoille hyvä haaste päästä selvyyteen siitä, mikä USAn vaikutus todellakin Suomen itsenäisyyden säilyttämisessä on. Kuinka paljon saamme olla kiitollisia siitä Franklin D. Rooseveltille? Jos saamme, hänelle voitaisiin pystyttää patsas vaikka siihen Mannerheimin patsaan viereen ja julistaa hänet postyymisti Suomen kunniakansalaiseksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei tuo näy menneen läpi omana avauksenakaan, mutta poimin sen tuolta politiikka-osaston fakista, jossa se oli mainintana Keskustan lokerossa. Taas takkuilee muutenkin ainakin tämä saitti kaikessa.
En minä tuohon juttuuni voinut mahduttaa muuta kuin sitä, mitä minä pidin teemani kannalta oleellisimpana. Tämä hyvin monesta lähteestä kuultu anekdootti ei sitä mielestäni ollut enempää kuin ne Molotovinkaan jälkiviisaat kiittelyt siitä, etteivät he miehittäneet Suomea.
Kyllä varmaan Neuvostoliitto otti huomioon Yhdysvaltojen mielipiteen, minkä se tiesi olevan vastaan Suomen miehittämistä, mutta silti tuossa Stalinin sanomassa on selittelyn makua; ei kai hän voinut juuri muuta sanoa, kun ottaa huomioon, kenelle hän sen sanoi!
Kyllä NL:lla oli silloin jo kovin kiire saaliinjaolle Saksaan. Sinne tarvittiin kaikki käytettävissä olevat voimat niin, etteivät he voineet enää mistään raapia tarvittavia lisävoimia Suomen rintamalle. Niitähän olisi tarvittu vielä paljon, kun eivät olleet päässeet läpi niillä mahtavilla voimilla, jotka olivat tulleet suomalaisten lyömiksi.
Torjuntavoittomme merkitys on kiistaton ja ennen muuta juuri se selittää sen, miksi Suomea ei miehitetty ja säilytimme itsenäisyytemme.
USA:n kanta vahvisti Stalinin mielipidettä siitä, että Suomi on hankala maa ja itsepäinen kansa hallita, vaikka sen pystyisikin miehittämään, varsinkin kun USA katsoi Suomen kuuluvan mieluummin demokraattisiin länsimaihin.
Historiankirjoituksessa asiat pyritään esittämään siten että niihin sisältyy jokin mieli tai juoni. Syyt ja seuraukset pyritään erittelemään. Ymmärrystä tavoitellaan vähän samaan tapaan kuin itse kukin tavoittelee sitä omasta itsestään: kyselee: miksikähän tein noin, mikä minut pani nuokin sanat sanomaan...?
Onko historia kuitenkaan välttämättä mitään tällaista? Kun monet ihmiset tai kokonaiset kansat toimivat, onko mahdollista löytää tämän toiminnan "juoni", kaikki tai edes olennaiset, todelliset syyt ja seuraukset? Ovatko asiat koskaan yksiselitteisiä ja selviä edes silloin kun ne tapahtuvat - saati sitten kun niiden juonta, mieltä, syitä ja seurauksia sekä merkitystä koetetaan järkiajattelulla jäljittää? Eikö historiankirjoitus ole aina jossain määrin vain jälkiviisautta, järjen liimaamista järjettömyyden päälle? Jälkikäteen yritetään selvitellä jotain joka kuitenkin on perimmiltään aika selvittämätöntä. Ihminen ei koskaan ole kokonaan selitettävissä.
Yksi juttu on se, että jos itse kukin tarkemmin ajattelee omaa henkilöhistoriaansa, siinäkin on kaikenlaisilla sattumuksilla paljon suurempi rooli kuin sillä mikä koetaan "suurena elämänsuunnitelmana" tms.
Entäpä jos historiassa ei olekaan mitään "totuutta" - jos totuus onkin vain siinä "mielekkyydessä", jonka itse liimaamme historian tapahtumien päälle? Omat lähtökohtaiset todistelutarpeemme, oma "totuutemme" on jo olemassa siinä vaiheessa kun historian tapahtumiiin paneudumme. Tai vastaavasti: ehkä jälkikäteen haluamme ehdottomasti nähdä tapahtuneet asiat jossain tietyssä mielessä, antaa niille jonkin tietyn merkityksen?
Kuinka suhtaudumme ajatukseen siitä ettei historiallisissa tapahtumissa välttämättä aina ole mieltä eikä järkeä? Että historiassa voi tapahtua - kuten yksilönkin elämässä - että sattumat näyttelevät pääosaa, eikä edes siinä, minkä pitäisi määräytyä tietoisista pyrkimyksistä käsin, välttämättä toteudu mikään mielekkyys.
Väitän, että kysymykselle miksi Suomi selvisi sodasta itsenäisenä ja miehittämättömänä maana, ei ole vastausta. Se saattoi johtua siitä että suomalaiset ampuivat vimmatusti perääntyessään, että saavutimme "uljaan torjuntavoiton" kun natsien pommikoneet meitä auttoivat, ehkä se johtui siitä että ammuimme tosiamme pikaoikeuden päätöksillä niin etteivät kaikki rintamat hajonneet, tai se saattoi johtua siitä että itänaapuri keskitti voimiaan mualle, tai se saattoi johtua siitä että O W Kuusinen puhui Stalinille puolestamme, tai se saattoi johtua Rooseveltin mielipiteestä, tai, tai...
On vain hyväksyttävä se ettei historia anna vastauksia tuollaisiin kysymyksiin. Jos luulet tietäväsi vastauksen, tiedät tosiasiassa vain mikä on oma todistustarpeesi asiassa.
Vielä vähemmän historia antaa vastauksia mihinkään laajoihin arvokysymyksiin. Sellaisiin historialla ei todellakaan ole mitään sanottavaa. Jossittelut ovat historian yhteydessä tavattoman naiiveja ja tarpeettomia. Ei siis voida antaa vastausta esim. kysymykseen olivatko sotamme sotimisen arvoisia, vai olisiko ollut parempi antautua. tällaisia kysymyksiä ihminen voi ratkaista vain esilläolevissa tositilanteissa, historiaan nämä jossittelevat vaihtoehdot eivät enää kuulu.
Entäpä jos historiassa ei olekaan mitään "totuutta" - jos totuus onkin vain siinä "mielekkyydessä", jonka itse liimaamme historian tapahtumien päälle? Omat lähtökohtaiset todistelutarpeemme, oma "totuutemme" on jo olemassa siinä vaiheessa kun historian tapahtumiiin paneudumme. Tai vastaavasti: ehkä jälkikäteen haluamme ehdottomasti nähdä tapahtuneet asiat jossain tietyssä mielessä, antaa niille jonkin tietyn merkityksen?
-----
Poimin vain tuon yhden kohdan esimerkiksi siitä, mitä pidin erinomaisen mielipiteesi parhaana antina.
Minustakin on todella vaikeaa eritellä historian tapahtumia ilman omaa pyrkimystä tulkita eri toimijoiden vaikuttimaia ja tavoitteita. siinä ollaan todella lähellä jälkiviisauden ansaa.
Mutta jos jatkaisin hieman toiselle uralle.
Kaikken vaarallisinta minusta on, jos historiaa aletaan selittää tavalla, jonka tavoite on tukea jotain nykyistä "ismiä" tai valtapyrkimystä. Silloin vasta ollaan todellisen jälkiviisauden sijasta pahanlaatuisen mielipiteiden manipuloinnin tiellä.