kerron lyhyesti. alotetaa siitä, et jouduin lapsuuteni kattoo ku isä narkki päissää hakkas äitiä, siin välis mua & siskoa. viranomaiset oli meille ku perhettä. ravattiin psykiatreilla & kuraattoreilla, mut eihä niistä apua ollu, ku ei siellä pystytty mitää puhumaan. no siitähä se sit lähtiki ku ikää tuli.. rupes maistumaa runsaasti alkoholi & lääkkeet.. viiltelyki tuli siinä samas, poikaystävät petti & jätti. koulussaki oli enemmä poissa ku paikalla oloja. vanhat kaverit jäi, uudet ''ei niin hyvää seuraa'' tuli kuvioihin. no eihä toi meno kauvaa sit voinu jatkua, kestiköhän ees 5 kuukautta, ennenku olin suljetulla, siellä sitten todettiin masennus & ahdistuneisuus.. siinä samassa sit alotettii mielialalääkityskin, no siinä sitte meni jonki aikaa , ku takasi kotiin pääsin.. aluks meni hyvin, mut sitte sain päähäpiston, että pärjään hyvin ilman lääkitystäkin, no heitin aina lääkkeen pois & valehtelin et olen sen ottanut. no eihä siitä sitte hyvää seuranutkaa. heräsin sairaalassa, letkuja & piuhoja pitki paikkoja.. olin yrittäny itsemurhaa.. siitä lähtie äiti katto, ku lääkkeen otin.. no sitte alkoki kesäloma.. näin isäni pitkäpitkä ajan jälkeen & ajattelin et ehkä mä pystyisin auttaan sitä.. viettämällä ees pikkusen aikaa sen kanssa.. salaa tietenki, koska sossuilta kielto. no jonku ajan päästä sitten ajattelin juoda pitkästä aikaa.. eipä se sit siihen alkoholiin pelkästään jääny, diapameita & muita lääkkeitä tuli sitte otettua. isääni lähdin katsomaan, mut en hyvin seurauksin. siellä sitte tapahtu sellasta mitä en koskaan olis halunnu tapahtuvan.. no senki jälkeen tuli sitte yritettyä itsemurhaa.. & sittenhä tuli laitos vastaa.. mut nyt asiat iha hyvin, 200mg sertraliinia aamuisin, & valoa kohti c: , haluun vaa kertoo teille, et vaikka kuinka tuntuis vaikeelta jatkaa, ni pakko,meillä kaikilla on ihmisiä ympärillä jokka meistä välittää, vaikkei siltä aina tuntuiskaa.. monethan sanoo, '' elä itelles, älä muille '' mut muistakaa, itsemurha ei oo ratkasu.. kaikist arvista, kaikista huolimatta oon onnelline et oon täällä, tänne synnyin, tänne kuulun & lähen vasta ku se aika tulee.
tiedän todellaki tunteen ku on masentunu, ite kärsiny siitä 2vuotta, mut pää pystyyn & eteenpäin vaikka se raskaalta tuntuukin
tiedän todellaki tunteen ku on masentunu, ite kärsiny siitä 2vuotta, mut pää pystyyn & eteenpäin vaikka se raskaalta tuntuukin
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onpa hienoa ja rohkaisevaa, kun kaiken tuonkin jälkeen koet, ett'ä elämä on lahja. Ja aina aina kannattaa muistaa, että vaikka on saanut elää elämän alkuajan olosuhteissa, jossa ei ole jaksettu välittää ja vanhemmat ovat itse rikkiniäsiä, niin itsellä on mahdollisuus katkaista tuollainen suvun perintö. Jos ei toinen välitä niin itsestä voi välittää ja opetella välittämään.
Ihmisestä ei tee huonoa ja arvotonta, se miten toinen kohtelee. Jos niin uskoo, se on vale. Ihan jokainen olemme tasapäisiä ja yhtä arvokkaita ihmiskunnassa. Pitää päättää tehdä sovinto menneen kanssa ja antaa anteeeksi: silloin taakkaa helpottaa ja ei laahaa matkassaan menneisyyttään ruokkien sitä katkeruudella ja itsesäälillä.
Ei se hetkessä onnistu ja voi tarvitse terapiaakin, mutta asenne elämään ratkaisee. Kun tulee ikäviä asioita mieleen niiin aina voi päättää, jatkaako pimeytttä vai valoa kohti. valo voittaa aina pimeyden.
menihä siinä aikaa et sain sen sovinnon menneen kanssa. mut nyt onneks seki o tehty :) & totta, valo voittaa aina pimeyden c: !
mut ei se elämä silti oo mitää ruusuiltanssimist, & välil tulee sellane olo et on saanu kokee jo iha tarpeeks, mut mulla on perhe mikä pitää mua tääl tiukasti, usko siihe et kaikki kääntyy parhain päin & paljo kavereita, jotku myös kokenu samallaisia asioit, & niitte kans pystyny niist puhuumaa c: