Miltä tuntuu epäonnistua?

En tiedä. Olen myös saanut kaiken, mitä olen halunnut. Siksi en edes ymmärrä, miksi joku on esimerkiksi kateellinen jostain toiselle. Miksi ei hommaisi itselleen samaa? ;)

Mistä tietää että on onnistunut, jos ei ole koskaan epäonnistunut?

tiedän miltä epäonnistuminen tuntuu, tosin olen vasta jälkeenpäin tajunnut kuinka pahoin olen epäonnistunut.. Siis sitten kun olen oikeasti elämässä onnistunut saavuttamaan haluamani ja tuntenut oikean onnellisuuden! Aikaisempi epäonnistuminen elämässä ei silloin enää tuottanut muuta kuin häpeää, ei siksi että se olisi ollut tarpeellista mutta kun itse huomaa kuinka tappiolla (onnen suhteen) on elänyt niin häpeää ettei ole aikaisemmin tajunnut elää täysillä onnellisesti!

Olen onnistunut myös niin monessa elämän suuressa perusasiassa, että siinä vaiheessa pieniin epäonnistumisiin nyt tai menneisyydessä ei kiinnitä mitään huomiota.

Onnistumiseni; Koulutus, mainio puoliso, työhistoria, helposti saadut lapset (raskaudet alkaneet viimeistään toisella yrityskierrolla ja synnytyksetkin helpot), hoikka, kiinteä ja nätti vartalo edelleen muutenkin olen peilikuvaan tyytyväinen, raha-asiat kunnossa, lapset helppoja (nukkumiset, kurinpito, ei allergioita), ihana koti jne.

Listaa voisi jatkaa loputtomasti. Olen niin onnellinen niin monesta asiasta elämässäni, joissa olen onnistunut. Joka päivä tunnen olevani todella onnekas.

Sitten on asioita, joihin en voi yksinkertaisesti vaikuttaa; Alkoholisti appivanhemmat, narkomaani veli, vammainen veli, rahallisesti tiukka lapsuus, yläasteen raju koulukiusattuna olo, siskon haastava ADHD:na pidetty lapsi (lellitty, periksi annettu ja kurinpuutteessa kasvanut vain mielestäni, koska minulla ei ole ko. lapsen kanssa ongelmia) jne.. Mutta koska nuo asiat ovat sellaisia, joihin en itse voi vaikuttaa, niin en pidä noita epäonnistumisina.

Uskaltaisin väittää, että vaikka jollain olisi aivan kaikkea, mitä haluta ja toivoa saattaa, niin jos kyseisiä asioita ei osaa arvostaa joka päivä ja niistä ihan oikeasti nauttia, niin nekin hienot asiat ovat samantekeviä.

Joka ikinen päivä olen niin onnellinen, kun lapseni ovat terveet ja osaavat puhua, saan mennä töihin, jossa viihdyn, saan palata töistä kauniiseen kotiini, minulla on varaa ostaa kaupasta mitä haluan ja saan illan päätteeksi nukahtaa puolisoni viereen, johon aamuyöstä saattaa ilmestyä vielä muksu tai kaksi viereen.

Kun ihminen onnistuu sitä ei huomaa kukaan, mutta kun epäonnistut, sen huomaa kaikki ja varsinkin itse.

Mutta miksi pitäisi aina onnistua? Kun pärjäät elämässäsi hyvin, normaalisti ilman mitään suuria saavutkien odottamisia, olet jo onnistunut. Se että nouset aamulla ylös, keitä kahvit ja menet minne sitten menetkin... olet jo onnistunut.

Minä olen epäonnistunut monta kertaa. Epäonnistuin ammatinvalinnassa. Vaikka tulot ovat hyvät, en pidä työstäni. Epäonnistuin nuoruuden puolison valinnassa. Hän petti ja jätti ja mennessään tuhosi kaikki tulevaisuudensuunnitelmat. Epäonnistuin kaikissa raskauksissani: keskenmenoja, raskausmyrkytystä, epäonnistunutta synnytystä. En enää paljon hae ihmisten seuraa vaan kuljen yksinäni tai lasteni seurassa, joskus nykyisen aviopuolisoni seurassa. Eniten itsetuntooni on vaikuttanut epäonnistumiset naiseudessa (= raskauksissa), ja sen vuoksi eristäydyn erityisesti muista äideistä.

Ei voi epäonnistua jos ei elämässä ota riskejä tai yritä mitään missä rima on irti maanrajasta. Eli onko elämä sen arvoista? Mä olen onnistunut ja epäonnistunut. Erittäin ylpeä niistä. Epäonnistumiset kasvattaa ja opettaa, onnistumiset motivoi.

Itselläni meni pitkään noin kuin aloittajalla. Sitten tuli epäonnistumisia. Sanotaan niiden vahvistavan. Minua eivät vahvistaneet, eivät jalostaneet, vähän raakumpi olen kuin menneinä vuosina. Herkempi säikähtämään, tuleeko nyt huonommat ajat vai ei.

Vastoinkäymisen kyllä huomaa, kun tapahtuma pyörii mielessä ahdistavana koko ajan, uni ei tule, eikä ruoka maistu.

Mutta kaikki on järjestynyt, nyt ovat taas alkutekijät kasassa, joitakin osioita enemmänkin. Minusta on ihana lukea vaihteeksi onnellisten ihmisten kirjoituksia, että heitäkin on.

Toki itsekin olen kirjoittanut tukea hakeakseni kun on ollut vaikeata, niin että kaikkien palstahan tämä on.

Yhdessä asiassa eroan suuresti aloittajasta. Perittyä terveyttä lukuunottamatta mikään ei ole tullut helposti, olen satsannut pärjäämiseeni melkein kaikki olemassa olevat rahkeeni. Ulkonäkö on terveellisten elämäntapojen ja liikunnan seurausta, elintaso johtuu sitkeästä opiskelusta ja aktiivisesta työpaikkojen hausta, fiksut lapset ovat epäitsekkään, aina heidän parasta ajattelevan kasvatuksen tulosta, parisuhde on peräti parisuhdekurssien avulla antoisana pidetty jne.

Kun lopetan pyrkimisen ja tavoittelun, olen jo lakannut elämästä, vaikka hengittäisin.

Elämä olisi tyljää, ellei tulisi välillä takapakkia. Se kasvattaa sisua, mutta ei tarvi haaveilla suurista asioista.

Täällä taas on ollut seitsemän laihaa vuotta ennen seitsemää lihavaa, jos näin voi sanoa - nuoruudesta melkein kolmeenkymppiin sarja järjettömiä vastoinkäymisiä (en voi tarkentaa, tunnistettavaa), joukkoon mahtuu myös huonoja valintoja, pessimismiä ja kyynisyyttä - ei tästä mitään tule kuitenkaan.

Kunnes jokin lehti kääntyi ja aurinko on paistanut siitä lähtien. Uskon, että jokaiselle on matkan varrelle annettu tietty määrä vastoinkäymisiä (elämä tosiaan tasaa, pari hyvin menestynyttä, keskimääräistä onnekkaampaa vanhaa ystävää on pudonnut korkealta ja kovaa....), ne tulevat kun on tullakseen. Tullessaan ne opettavat sitkeyttä, sisukkuutta, luovuutta ratkaista ongelmat ja voittaa vaikeudet, nöyryyttä, kiitollisuutta, uskoa elämään ja sen ehdotonta arvostamista, vahvuutta, suhteellisuudentajua (pienistä ei auta nurista) ja asioiden _oikean_ tärkeysjärjestyksen. Ei huono lahja ollenkaan :)

Mä uskon siihen, että kun jokun vanha asia loppuu tulee aina uusia tilalle. Eli sekin on tavallaan onnea.

Jos menetät työsi tai hyvän kaverin... tulee aina jotain tilalle kuitenkin.

Onnea on myös se, että heräät uuteen aamuun.

että menestynyt ihminen on sellainen, joka jaksoi vielä epäonnistuttuaankin jatkaa.