Ongelmani alkoivat suunnilleen 7 vuotta sitten ollessani yläasteella. Kaverit alkoi pikku hiljaa kadota ympäriltä, itseluottamus meni ihan nollaan, masennus ja ahdistus alkoi tulla mukaan kuvioihin. Masennus on ollut välillä tosi voimakasta, välillä on taas ollut oikein hyviä hetkiä, siksi en oikin tiedä kuinka masennustani tulisi luokitella tai kuvailla. Ahdistusta on ollut myös pitkään, nyt tuntuu olevan kaikkein pahin aika tähän mennessä sen osalta. Mulla ei kauheasti ole kavereita, kaksi hyvää ystävää on ja ahdistaa aivan kamalasti se, etten ole uskaltanut kertoa ongelmistani heille. Viime talven aikana alkoi ahdistuksen ja masennuksen oireet lisääntyä, tällaisia oireita on ainakin ollut viimeisen 8 kuukauden aikana
-nukahtamisvaikeuksia ja unettomuutta
-muisti pätkii pahasti, paljon muistihäiriöitä
-keskittymiskyky on huono, vaikea keskittyä mihinkään
-ahdistuneisuutta ja ahdistuskohtauksia, jolloin vain tärisee ja vaikea ajatella mitään muuta kuin ahdistusta
-yksinäisyyden ja yksin jäämisen pelko, pelkään aivan sairaasti sitä, että jään vielä joskus ilman yhtäkään kaveria
-isossa porukassa ahdistaa, koska olen aina se porukan hiljaisin ja tuntuu siltä, että mun seurani ei kiinnosta ketään
-itseluottamus on edelleen tosi huono, vain joissain asioissa luotan itseeni
-ahdistaa edelleen se, etten ole kertonut näistä asioists ystävilleni, tunnen olevani huono kaveri
-ahdistuksen aikana sydän tuntuu hakkaavan kovaa ja vaikea keskittyä silloin mihinkään
-aloitekyky on ihan nollassa, yksinkertaistenkin asioiden tekeminen vaatii paljon
Pelkään, että paha oloni alkaa kohta vaikuttaa työkykyyni ja alkaa näkymään työkavereille, perheelle ja muille, joille en halua asiasta puhua mitään. Mistä te saitte rohkeutta tai aloitteen lähteä puhumaan lääkärille asioista?
-nukahtamisvaikeuksia ja unettomuutta
-muisti pätkii pahasti, paljon muistihäiriöitä
-keskittymiskyky on huono, vaikea keskittyä mihinkään
-ahdistuneisuutta ja ahdistuskohtauksia, jolloin vain tärisee ja vaikea ajatella mitään muuta kuin ahdistusta
-yksinäisyyden ja yksin jäämisen pelko, pelkään aivan sairaasti sitä, että jään vielä joskus ilman yhtäkään kaveria
-isossa porukassa ahdistaa, koska olen aina se porukan hiljaisin ja tuntuu siltä, että mun seurani ei kiinnosta ketään
-itseluottamus on edelleen tosi huono, vain joissain asioissa luotan itseeni
-ahdistaa edelleen se, etten ole kertonut näistä asioists ystävilleni, tunnen olevani huono kaveri
-ahdistuksen aikana sydän tuntuu hakkaavan kovaa ja vaikea keskittyä silloin mihinkään
-aloitekyky on ihan nollassa, yksinkertaistenkin asioiden tekeminen vaatii paljon
Pelkään, että paha oloni alkaa kohta vaikuttaa työkykyyni ja alkaa näkymään työkavereille, perheelle ja muille, joille en halua asiasta puhua mitään. Mistä te saitte rohkeutta tai aloitteen lähteä puhumaan lääkärille asioista?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kannattaa vain mennä tyäterveyslääkärille ja jospa hän antaisi lähetteen milenterveysammatilaiselle. Tietenkin mannaa, jos pystyisit avautmaan jollekin lähipiirissäsi. Kyllä heilläkin on varmaan joskus samanlaisia tuntemuksia. Jsopa valotat himeman tuntemuksiasi noille kavereille; kysy vaikka, että ovatko he huomanneet että olet väsynyt, voit alkaa puhumaan univaikeukistasi ym.
Luulenkin, että mun olo helpottuisi paljon pelkästään siitä, että saisin kerrottua nämä asiat ystävälleni. Vois helpottua jopa niin paljon, ettei lääkäriin ehkä edes tarvisi mennä, vaikka vois se olla aiheellista siellä käydä. Kun vaan jostain saisi rohkeutta, onneksi nyt on ollut pari kertaa jo kertominen lähellä, ehkä kohta uskallan...
Aloita ihan hyvin muutamalla sanalla. Kyllä ystävät ymmärtävt, kun he saavat olla noin luottamuksen arvoisia.
Kiitos, kai sitä olis kohta jo uskallettava kertoa. Alkaa tuntua siltä, etten jaksa tätä enää yksin. Olen yrittänyt olla liian vahva ja yksinään pärjäävä liian pitkään, nyt alkaa olla voimat loppu. Jos jotain olen tässä elämässä oppinut niin sen, että kannattaa AINA puhua asioista ja murheista, ennen kuin niistä kasvaa liian isoja ongelmia. Silloin pääsee elämässä paljon helpommalla ja säästyy siltä, että koko taakka on vain omilla harteilla, vaikken toki halua ystävällenikään sysätä minun ongelmiani. Asioiden jakaminen vaan helpottaa niin paljon, odotan kovasti että uskallan ystävälle nämä asiat puhua, vaikka samalla kertominen kyllä pelottaakin.
Miten te samassa tilanteessa olleet olette aloittaneet asioistanne kertomisen?
Olen käynyt psykiatrisella ja vähän aikaa terapiassa, en vain enää jaksaisi käydä noissakaan kun sekin tuntuu liian ahdistavalta enkä koe että niistä olis mitään apua. En kyllä tiedä mistä sitten on apua, ei varmaan mistään.