Synnytys mielessä vielä 5kk jälkeen (varoitus, pakko avautua) :(

Minulle on jäänyt synnytyksestä jonkinsortin traumat ja edelleen se pyörii mielessä.. Synnytys oli henkisesti raskas ja ihan ahdistaa ajatella sitä :( Olen kerrannut varsinkin alussa synnytyksen kulkua ääneen ja siten käsitellyt asiaa, mutta tuntuu että nyt haluaisin tietää vastauksen moniin kysymyksiin mitä on tullut mieleen, miksi tapahtui sitä ja miksi tätä.

Supistelut alkoivat alkuyöllä ja niitä tuli 15min välein läpi yön, en nukkunut ollenkaan. Aamulla ne harvenivat ja niitä tuli ihan vain harvakseltaan. Klo13 alkoi kipeät ja säännölliset supistukset ja synnytys eteni vauhdilla. Klo16 niitä tuli jo 2-5min välein ja kestivät yli minuutin ja lähdettiin sairaalaan, siellä olin jo 4cm auki. Oli hirveää maata 20min kyljellään kun siinä alussa piti tehdä niitä jotain mittailuja, tärisin kuin haavanlehti ja oksetti, supistuksia tuli toinen toisensa perään koko ajan ja ihan helvetillisen voimakkaita. Siitä kun vihdoin päästiin synnytyssaliin, n.klo19 olin jo 7cm auki. Sain kohdunkaulanpuudutuksen, joka tehosi vain toispuoleisesti. Sain epiduraalipuudutuksen ja ilokaasunaamarin, silloin tuli oksennus.

Tärisin käytännössä koko synnytyksen ajan ihan hervottomasti, mistähän sekin johtui? Jännityksestä vai, kun kivut kuitenkin lähtivät kun puudutus alkoi tehota? Tärinä loppui sillä sekunnilla kun sain vauvan syliin!

Kätilö tuumasi heti alkuun että tällä vauhdilla saan varmasti synnytettyä hänen vuorollaan ennen klo 22! No, puudutuksen jälkeen istuskelin ja odottelin, kivut hävisivät. Mutta sitten alkoi tulla niitä ongelmia.. Olin sängyllä selkäpuoli kohotettuna, kun vauvan sydänäänet hidastuivat vaarallisen alas. Sängyn päätyä laskettiin äkkiä niin että minulla oli pää vähän alaspäin ja minun käskettiin hengittellä happinaamariin ja rauhoittua, ja lopulta vauvan sydänäänet taas normalisoituivat. Aikaa kului, minä tärisin ja olin peloissani.

Kätilö lähti vaihtoon ja minulla alkoivat taas supistukset tuntua niin kovasti että pyysin lisää epiduraalia. Sain sitä joskus ennen kymmentä. Ja taas yhtäkkiä vauvan sydänäänet harvenivat. Kun tilanne ei alkanut korjaantua, paikalle kutsuttiin lääkäri ja ehkä joku muukin, en muista. Usea henkilö siinä häsläsi, pyöri ja hyöri, työnsi happinaamaria naamaani, käskivät hengittää ja rauhoittua, käskivät mieheni pois tieltä, puhuivat jotain lääkärikieltä josta ymmärsin vain sen että tilanne on erittäin vakava ja jos se ei äkkiä korjaannu niin pitää lähteä sektioon. Tilanne oli jotenkin kaaosmainen. Olin ihan paniikissa ja yritin kovasti rauhoittua vauvan takia (oli aika vaikeaa!). Vihdoin sydän saatiin taas toimimaan. Ja kappas, olinkin jo 10cm auki - eikun ponnistamaan!

En tuntenut supistuksia kun olin juuri saanut sen epiduraalin. Halusin synnyttää kyljellään. Ponnistin ja ponnistin aina kun tunsin jotain ja näin monitorilta supistuksen. Ja taas... Ne hemmetin sydämenlyönnit! Siihen tuli taas paljon väkeä ja tilanne muuttui kaaokseksi. Minut käskettiin selälleen ja jalat levitettiin jollain härvelillä. Puhuttiin taas sektiosta. Olin kuolla janoon mutta en saanut vettä koko aikana kun oli se sektion uhka. Yksi veti imukupilla vauvaa, toinen hyppi käsivarsillaan mahani päällä "Nyt se pitää saada ulos, nyt pitää saada, ponnista!" Ja minähän ponnistin! Ja lopulta se tuli, minun vauva, oli hetken hiljaa ja päästi parkaisun! Odotin että saan vauvan rinnalleni, mutta se vietiinkin eri huoneeseen, niin kuulemma tehdään kun on imukupilla avustettu. Kesti kauan, kuuntelin vauvani parkumista ja olin todella uupunut. En saanut vieläkään vettä, leikkaussalin uhka oli edelleen päällä repeytymien vuoksi.

Näin kun vauvaani puettiin, kysyin enkö saisi sitä ilman vaatteita rinnalleni. Ei käynyt, vauva puettiin. Vihdoin se tuotiin paitani alle, mikä uskomaton tunne! Tärinä suli pois ja vihdoin rentouduin! Vauva koitti hamuta suullaan kaulaani, en saanut sitä vielä rinnalleni kun piti odottaa että minut saadaan tikattua. Siinäkin kesti pitkään, nainen tikkasi, kutsui lääkärin, hän aikansa ihmetteli, purki tikit, tikkasi uudestaan... Minut saatiin lopulta kursittua kokoon, sain juoda vettä (Join varmaan litran!) ja sain imettää lastani!

Yritin käydä pissalla, mutta pytyllä minua rupesi huippaamaan niin etten päässyt ylös. En voinut edes istua pyörätuolissa, oli taju lähteä. Pääsin pitkälleni ja sängyllä minut vietiin myös osastolle. Seuraavana päivänäkään en päässyt yksin liikkumaan esim.vessaan, hoitajan piti tulla varmistamaan. En nukkunut kolmeen yöhön, olin ihan poikki, itkin vain ja pidin vauvaa rinnallani. Jossain vaiheessa kutsuin hoitajan että nostaa vauvan pois, en kertakaikkiaan jaksanut! En silti saanut nukuttua.

--Jatkuu vielä vähän-->